JÄLKIKIRJOITUS

On tullut aika kiittää teitä lukijani. Kun aloitin kirjoittamisen elokuussa, iloitsin kovasti ensimmäisistä neljästä lukijastani, ja nyt teitä on jo yli sata. Raskauspäiväkirjani on toiminut henkireikänäni läpi tähänastisen elämäni hämmentävimmän vaiheen. Toivon, että kirjoituksistani on ollut ainakin jonkin verran iloa tai hyötyä myös teille. Ainakin itse olen saanut mahtavaa vertaistukea kommenttienne ja neuvojenne kautta, ja koen jopa löytäneeni eräänlaisen virtuaalisen ystäväverkoston täällä monista samassa elämänvaiheessa olevista ihmisistä, vaikka emme ole koskaan tavanneet, emmekä edes tunne toisiamme ulkonäöltä. Toivoakseni te uudet blogiystäväni jatkatte myös kirjoittamista synnytyksienne jälkeen. Koska tämä blogi oli tarkoitettu nimenomaan raskausblogiksi, on tullut aika sanoa sille hyvästit. Blogi jää avoimeksi, sillä toivon, että joskus tulevaisuudessa joku toinen yhtä kummissaan raskauden kanssa oleva voisi löytää täältä vastauksen johonkin mieltään askarruttavaan kysymykseen. Turhamaisen naisen tarina jatkuu uuden blogin puolella. Uusi blogi on aihealueeltaan laajempi ja tulee  kertomaan kaikesta, mikä allekirjoittaneen elämässä on tärkeää, mutta ainakin alussa se todennäköisesti tulee enimmäkseen käsittelemään pikkujampan taloon tulon aiheuttamia elämänmuutoksia. Uuden blogin päivitystahti ei kuitenkaan tule olemaan yhtä tiivis, kuin tässä blogissa. Jo alle kahdessa viikossa on nimittäin saanut huomata, että äidin oma aika on aika vähäistä… Tervetuloa siis kaikille seuraamaan tarinan jatkoa osoitteeseen:  http://ladolcevitadisandy.blogspot.com/

(EDIT: Nykyisin pikkujampan elämää seurataan omassa suljetussa blogissaan. )

Tähän lopuksi vielä tuoreen äidin tuntoja kuvaava runo (lainattu täältä http://www.vauvalinkit.com/vauvarunot.html) ja kuvanen meidän ukkelin elämän alkutaipaleelta.

Oman lapsen, pienen linnun, kannoin alla sydämen.

Nyt on onni täydellinen, syliini saan ottaa sen.

Tunnen käden, pienen, hennon, tunnen posken pehmeän.

Voisko olla kauniimpaa kuin alku uuden elämän.

Kiittäen, Sandy

VIIMEINEN LUKU

Minun mielestäni kaikki raskausblogit, jotka päättyvät ilman synnytyskertomusta, ovat petkuhuiputusta (termi lainattu Pilliltä ja Pullalta elokuvasta Pekka Töpöhäntä, jota btw, suosittelen lämpimästi). Kun lukijat ovat viikko- tai kuukausitolkulla eläneet mukana raskautta ja kenties kommentoineet ja antaneet vinkkejä tai vertaistukea, on kerrassaan väärin riistää heiltä loppuhuipennus. Ymmärrän toki, että jos synnytyksessä ei sujukaan kaikki suunnilleen normaalisti tai jos sattuu jotain todella ikävää, ei sitä halua välttämättä jakaa koko maailman kanssa, mutta vähintäänkin voisi sitten kertoa lukijoille, että lapsi on syntynyt, mutta henkilökohtaisista syistä ei halua jakaa asiasta enempää. No nyt ajauduin sivuraiteille ihan tykkänään. Tästäpä siis alkaa oma kolmiosainen kertomukseni. Jos satut olemaan raskaana, ja hieman kauhuissasi mitä tuleman pitää, jätä lukematta osa kolme. Jos olet enemmän kuin hieman kauhuissasi, voit jättää lukematta myös osan kaksi. Koska läpi blogin olen pyrkinyt tuntojani kaunistelematta kuvailemaan, en aio tätäkään kokemusta väkisin runomittaan vääntää, vaan pyrin olemaan rehellinen ja kertomaan kaiken niin kuin itse sen koin.

OSA 1 – Kuinka käynnistää synnytys?

Lähetä aamulla miehesi vuokraamaan kaksi hyvältä vaikuttavaa elokuvaa. Hakekaa kaupasta jotain vähän kalliimpaa herkkua niin kuin nyt esimerkiksi lohimedaljonkeja lounaaksi ja pihvejä illalliseksi. Suunnitelkaa illaksi mukavaa ja ajankohtaista tekemistä, kuten joulukuusen kokoamista. Ja ai niin, muista käydä edeltävänä päivänä tökityttämässä akuneuloja synnytyksen käynnistämistä edesauttaviin pisteisiin ja hiero ja painele vielä varmuuden vuoksi koko loppuilta itsekin ao. pisteitä.

OSA 2 – Synnytyskertomus

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi heräsin aamulla kummalliseen olotilaan. Vessassa oli käytävä jatkuvasti. Siis kirjaimellisesti. Kymmenen minuutin välein. Ehdin jo pohtia, että kylläpä on makeat pari viikkoa edessä jos tahti on tämä. Puoli yhdeltä oli neuvola-aika, ja haukatessani välipalaa tuntia aiemmin mietin, että kylläpä se taitaa taas maha vähän kiristellä, ja pyysin vapaapäivällä olevan avokin kuskiksi, kun autolla ajaminen pingistelevän mahan kanssa tuntui ikävältä ajatukselta. Neuvolassa todettiin painoa tulleen 1,2 kg lisää viikossa, eli saatiinpa sitten se 20 kilon maaginen painonnousun raja paukautettua rikki. Verenpaineet olivat koholla ja sanoin tädille, että joskohan se johtuisi tuosta mahakivusta. Tuumailin, että eivät nämä nyt kuitenkaan ole vielä oikeita supistuksia kun eivät mene aaltomaisesti ylhäältä alas niin kuin olen kuullut synnytyssuppareiden tekevän. No täti valisti tyhmää sitten, että kyllä se on ihan henkilökohtaista millaista kipu on, ja että vannemainen alamahakipukin voi enteillä synnytystä. Veikkaili, että josko seuraavan viikon sisään sitten olisi aika. Joopa joo. Olihan se.

Yhden jälkeen palattiin kotiin ja kahvikupposen keitettyäni totesin alamahakivun olevan sitä luokkaa, että istuminen ei tuntunut enää hyvältä ajatukselta. Nojailin seisten etukenossa keittiön pöytään kahvia hörppien ja maha kiristellen, ja tuumasin avokille puolivitsillä, että pitäisiköhän hänen jo alkaa sitä lohta kokkaamaan, jos aikoo ehtiä sen syödä, sillä lähtö saattaa olla käsillä. Samalla kuitenkin ajattelin, että ei tässä nyt ihan heti mihinkään mennä, että eikös sitä kuulu ähistä kotona ensin kymmenen tuntia ainakin. No miespä ryhtyi kokkaamaan ja minä lattialle jumppapallon päälle kontalleen puhisemaan. Päätin kokeilla kännykkään lataamaani supistuslaskuria, joka osoittautui loistavaksi keksinnöksi. Senkun painaa start kun tuntee kivun alkavan ja stop kun se laantuu, ja ohjelma näyttää koko ajan supistuksen keston ja supistusten välit. Puolen tunnin päästä totesin, että ei helkkari, kyllä ne nyt vaan tulevat koko ajan säännöllisesti kahden minuutin välein, että ehkäpä kannattaa ainakin käydä tarkistamassa tilanne synnärillä. Jatkoin kuitenkin huomaavaisena avovaimona kellottamista ja ähinää vielä tunnin verran, että ukkokulta sai ruokansa valmiiksi ja syötyäkin.

Noin kolmen maissa lähdimme sairaalaan, ja tulotarkastuksessa käyrän jälkeen todettiin sisätutkimuksessa kohdunsuun olevan 3 senttiä auki ja kaulaa olevan ½ cm. Saatiin siis lupa lompsia suoraan synnytyssaliin. Kävin sängylle kyljelleen ja julistin kipujen välissä kätilölle tahtovani epiduraalin. Kätilö tarjosi kuitenkin aluksi ilokaasua, ja kokeilin sitten sitäkin. Kun kaasun hengittämisen ajoitus onnistui hyvin, se taittoi supistuskivulta pahimman terän, mutta kun ajoitus meni pieleen, ei kaasusta ollut mitään hyötyä. Näinä kertoina arvioin itse kivun olevan skaalalla 1-10 siinä kahdeksan luokkaa. Manattuani muutaman kerran saatanaa avuksi päätti kätilö tilata anestesialääkärin paikalle. Saapuminen viivästyi hieman jonkun kiireellisemmän potilaan mentyä ohitseni, mutta klo 16.22 sain epiduraalin, ja noin kymmenessä minuutissa kaikki kivut olivat tiessään ja pystyin jo heittämään kätilön ja avokin kanssa vitsiä. Viiden aikaan kohdunsuu oli seitsemässä sentissä ja kuuden aikaan yhdeksässä, eli minulla kävi tuuri, että epiduraali ei heikentänyt supistusten tehoa, enkä tarvinnut oksitoniinitippaa. Kuuden maissa lääkäri puhkaisi kalvot, jotta saataisiin lapsivesi tulemaan ja viimeinenkin sentti avautumaan ja seitsemältä kohdunsuu oli kokonaan auki ja viimeinenkin reuna lähti lääkärin painelulla. Tämän jälkeen sain alkaa omaan tahtiin kyljellään maaten passiivisesti työntelemään, eli aina supistuksen tullessa yrittämään omin avuin saamaan vauvaa laskeutumaan alemmas. Puoli kahdeksalta alkoi aktiivinen ponnistusvaihe, ja kätilön ohjaamana ja neuvomana ryhdyin selällään maaten ponnistamaan. Minulla oli onni, että tunsin supistusten aikana voimakkaan paineen tunteen ja ponnistamisen tarpeen, mikä tarkoitti sitä, että sain pitää epiduraalin myös ponnistusvaiheen aikana. Itse olin luullut, että se lopetetaan automaattisesti ponnistusvaiheen alussa. Ponnistusvaihe sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa kätilö leikkasi episiotomiaa niin kovalla kädellä, että kuulin vain lukuisia snip snip-ääniä. Ennen ponnistusvaihetta oli väliliha puudutettu, eli leikkausta en kuitenkaan tuntenut. Syykin selvisi pian. Rakkaalla pikku-ukollamme oli napanuora kietoutunut kaulan ympärille ja loppuvaiheessa tullut lapsivesi oli paksua ja ruskeaa, eli vauva oli hätäpäissään myös kakannut lapsiveteen ja täytyi auttaa kiireellä loppumatka ulos. Kello 19.53 poika syntyi ja isä pääsi käsi täristen leikkaamaan napanuoran. Nopeasti toimitetun pesun ja mittauksen jälkeen sain lapsen vain pieneksi hetkeksi syliini, ennenkuin hänet lähdettiin viemään tarkkailuun heikon hapettumisen vuoksi. Avokki lähti vauvan matkaan ja minä jäin pöydälle kokoon kursittavaksi. Tunnin verran kätilö ompeli tikkejä, ja kysyttyäni määrää, hän sanoi, ettei enää tainnut edes pysyä laskuissa mukana, että ainakin viisitoista niitä oli. Ompeluhan ei puudutuksen ja vielä jossain määrin vaikuttaneen epiduraalin vuoksi tuntunut mitenkään ikävältä ja tunti kului joutuisasti kätilön kanssa jutellessa. Kaiken kaikkiaan synnytys itsessään oli minulle todella positiivinen yllätys. Kenties olin psyykannut itseni kohtaamaan jotakin niin kauheaa, että todellisuus ei yltänyt aivan sinne saakka. Kätilökseni osui aivan mahtava nuori nainen, joka oli persoonaltaan juuri minulle sopiva; jämpti, jämerä ja huumorintajuinen, ja sanoi asiat suoraan, eikä edes yrittänyt mitään turhia lässytyksiä. Kipu ei missään vaiheessa kivunnut täysin sietämättömäksi ja synnytys etenin niin nopeasti, että voimia riitti hyvin loppuun saakka. Turhamainen nainen ehti jopa tyylilleen uskollisesti suoda ponnistusten välisillä minimaalisilla hengitystauoilla ajatuksen sille, että eipä ole varmaan koskaan näyttänyt niin kauhealta kuin sillä hetkellä hiki otsaa pitkin valuen ja hampaat tiukasti yhteen purtuina kaikki kolme leukaa rintaa vasten painettuna… Tikkauksen päätyttyä sain luvan kokeilla jalkojen pitävyyttä ja tutisevin koivin sain käväistä pikasuihkussa pyyhkäisemässä enimmät hiet iholtani. Sitten vasta pikkuhiljaa alkoi tajuntaani hiipiä todellisuus, että nyt se on ohi. Pitkä odotus on vihdoin päättynyt ja oma poikani on syntynyt.

OSA 3 – Kuinkas sitten kävikään, eli mitä tapahtui synnytyksen jälkeen

Oma vointi -auts

Kymmenen aikaan illalla kävi ilmi, että pikku-ukkelimme viedään teho-osastolle saamaan antibioottia lapsiveden henkeen vetämisen vuoksi. Avokki kävi saattelemassa pojan perille, jonka jälkeen söimme sairaalaan tarjoamaa iltapalaa odotellessamme minulle osastopaikkaa. Yhdentoista aikaan hoitaja kärräsi minut pyörätuolilla synnyttäneiden osastolle ja mies lähti kotiin. Yö meni adrenaliinin jälkityrskyissä pyöriessä ja synnytystä edestakaisin kelatessa ja pojan voinnista huolehtiessa.  Seuraavana päivänä karmea totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Yöllä olin jo saanut ensimmäisen satsin särkylääkkeitä ja hoitaja oli kysellyt, että särkeekö jälkisupistelut. No eipä särkenyt vielä kyselyhetkellä, mutta aamuyön valjetessa pyörin tuskissani sängyssä ja odottelin aamua, että kehtaisin mennä pyytämään lisää lääkettä. Päivä meni särkylääkkeitä napsiessa ja reikätyynyä kanniskellessa ja jokainen istuutuminen piti harkita tarkkaan. Illalla sain maidonnousun estävän lääkkeen ja eipä huomanneet hoitajat kertoa sivuvaikutuksista. Kolmen aikaan heräsin järkyttävään mahakipuun ja oksettavaan tunteeseen ja huomasin palelevani ihan horkassa. Tärisin niin että sairaalasängyn metallireunat kalisivat ja hoitajat peittelivät minua pyyhkeillä (ei sitten löytynyt peittoa…) ja antoivat rauhoittavan lääkkeen, jotta sain nukahdettua. Koko seuraavan päivän jatkuivat vielä järkyttävät mahakivut ja varalta otetun verikokeen tulehdusarvot taisivat olla 46. Sunnuntaina verikoe kontrolloitiin, ja koska arvot olivat laskusuunnassa (27), sain illalla kotiutumispäätöksen. Tosin näkemättä lainkaan lääkäriä, joka päivysti yhtä aikaa kolmea osastoa. Kätilön kurkkasi lähtiessä tikkejä, ja totesi ilmestyneen mustelman lisäksi, että kaikesta kursimisesta huolimatta yksi kohta leikkuuhaavaa repsotti, koska oli jäänyt vaille tikkiä. Meinasi, että saattaa vähän kirvellä. Ai vähän??? Olin jo aiemmin päivällä pikavisiitillä käyneelle kaverilleni todennut, että jos maailmassa on yksi paikka, jossa naiset eivät käy vessassa ”ihan vaan varan vuoksi”, niin se on kyllä synnyttäneiden osasto. Kyllä pitää olla jo tosissaan tarve, että uskaltaa lähteä hampaita kiristellen ja käsisuihkua kouristuksenomaisesti puristaen tiristämään jotain ulos…  Ennen lähtöäni pääsin myös testaamaan sen paljon puhutun vesiperäruiskeen, sillä ajatuskin minkään sortin pinnistämisestä 15 tikin ja yhden jo repsottavan reunan kanssa oli koko viikonlopun ajan kerrassaan mahdoton. En myöskään ole aivastanut, niistänyt kunnolla tai yskinyt synnytyksen jälkeen, liekö enää ikinä. Tällä viikolla olen taas saanut huomata, että tämä nyt on taas niitä juttuja, joista ei vaan puhuta. Tokihan puhutaan jälkivuodosta ja lopputarkastuksista ja siitä, milloin voi taas harrastaa petileikkejä, mutta kukaan ei ole kertonut, että olotila synnytyksen jälkeen voi olla kamalampi kuin raskaus ja synnytys yhteensä. En nyt sitten tiedä, onko tämä taas vain minun huonoa tuuriani, että paraneminen ei lähde käyntiin vai mitä, mutta olo on nyt yhdeksän päivää synnytyksen jälkeen heikompi kuin heti synnytyksen jälkeen. Turvotus tikkien ympärillä lisääntyy päivä päivältä, ja kun alussa ei voinut istua tai kävellä, sitten ei oikein enää voinut seistäkään ja nyt alkaa makuuasentokin olla kivulias. Kaikki liikkuminen kiristää ja kirvelee ja tänään olen huomannut särkyä myös munasarjoissa. Lapsen hoitaminen on melko haastavaa kun äiti ei pääse tuolista, sängystä tai lattialta ylös ennen kuin viiden minuutin tuskallisen punertamisen jälkeen kyyneleet silmissä ja kun yöllä yritän heijata seisaallaan lasta uneen, tuntuu kuin synnytysvärkit tipahtaisivat hetkenä minä hyvänsä. Herra googlen ystävällisellä avustuksella päädyin lueskelemaan keskustelupalstoja, kun yritin etsiä tietoa siitä, onko tämä normaalia, mutta eipä niistä tullut hullua hurskaammaksi. Ellei olotila parane maanantaihin mennessä yhtään, pitänee yrittää päästä johonkin lääkärille asiaa tiedustelemaan. Sattuneista syistä neuvolalääkäri ei vaan oikein vaikuta lupaavalta vaihtoehdolta…

Vauvan vointi –potra poika

Ukkeli siis vietti elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli päivää teho-osastolla saamassa antibioottia suoraan suoneen. Kyllä siinä eräskin kyynel vuodatettiin, kun näin pikkutyyppini lukuisiin piuhoihin kytkettynä. Pienen miehen vointi parani kuitenkin silmissä ja joka vierailukerralla hän oli aina virkumpi ja vahvempi, ja jo perjantai-iltapäivänä saimme ukon jo syliinkin syöttöä varten, ja isukki pääsi vaipanvaihtohommiinkin. Sunnuntai-iltapäivällä vointi oli jo niin hyvä, että jamppa siirrettiin tavalliselle osastolle, missä vihdoin pääsimme harjoittelemaan kaikkia niitä vauvanhoitojuttuja, mitä muut pääsevät harjoittelemaan heti synnytyksen jälkeen. Alusta alkaen saimme tietää, että jos paraneminen lähtee hyvin käyntiin, poika pääsee kotiin kun seitsemän päivän antibioottikuuri on loppunut, ja niinpä torstai-iltana puoli kuuden maissa lähdimme vihdoin jännittynein mielin kotia kohti. Ensimmäinen yö sujui rauhallisissa merkeissä tyypin herätessä syömään kahden tunnin välein ja tuhistellessa muun ajan tyytyväisenä. Itsekin sain syöttöjen välillä kerättyä noin 4 tunnin unisaldon, vaikka piti huonon ennakoinnin vuoksi desinfioida pullojakin keskellä yötä. No rauhallisuus taisi olla vielä lääkitsemisen jälkimaininkeja, sillä tämä seuraava yö olikin jo huomattavasti haastavampi. Ruoka kun maistuu edelleen kahden tunnin välein, mutta kun ne väliajat pitäisi saada olla sylissä eikä omaan sänkyyn malttaisi rauhoittua lainkaan. Viiteen mennessä olin nukkunut noin tunnin ja vartin kun jamppa karjui pää punaisena vaipanvaihdon jälkeen, ja kun isukki tuli tukka pystyssä makuuhuoneesta kysymään pitäisikö hänen ottaa poika hetkeksi, en epäröinyt sekunnin sadasosaakaan painellessani sänkyyn ja survoessani korvatulpat korviini. Aamulla kahdeksan aikaan totesin mahtavien kolmen tunnin unien jälkeen jaksavani taas kohdata uuden päivän haasteet ja löysin avokin alakerrasta metrinmittaisten silmäpussien kanssa hyssyttämästä poikaa. Nähtäväksi jää mihin suuntaan yöt tästä lähtevät kehittymään ja millaisia nukkumaratkaisuja meidän perheessä jatkossa tehdään. Poika on muuten oma-aloitteisesti viikossa jo tuplannut maitoannoksensa ja ylittänyt jo reippaasti syntymäpainonsa, eli äitiinsä tulee ruokahalun suhteen.

Tulevaisuus

Vieläkin on hetkittäin vaikea käsittää, että nyt sitä ollaan elämässä siirrytty uuteen vaiheeseen, vaikka pikku-ukkeli nytkin tuossa tuhisee menemään vilteistä väännetyssä pesässään. Ensi viikko on ensimmäinen kokonainen viikko kotona, ja mielenkiinnolla ja jännityksellä (ja kenties kauhullakin) odotan, että millaiseksi päivärytmimme alkaa muotoutua, kun jäämme kahdelleen kotiin miehen tehdessä vielä kymmenen päivää töitä ennen isyyslomalle jääntiä. Tällä hetkellä yritän vain ottaa hetken kerrallaan, syötön kerrallaan ja vaipanvaihdon kerrallaan ja opetella asennoitumaan siihen, että tämä on nyt sitä äityslomalaisen työtä, vaikka unet jäävätkin minimiin. Toiveissa olisi myös oppia nukkumaan päiväunia edes välillä yhtä aikaa pojan kanssa, että en muuttuisi täydelliseksi hirviöksi väsymyksen vuoksi (merkkejä tästä on jo ilmassa..). Unohdinkohan jotain? No ainakin, sen, että tuntuu muuten todella kummalliselta tuijotella pikkujampan naamaa syöttöjen aikana, ja joka kerta hämmästyä siitä, että tuntuu kuin katsoisi itseään peiliin, joskin minikokoisena.

39+3 Hän on täällä!

Osa varmaan jo arvasikin kun minusta ei eilen kuulunut mitään,että täällä sitä nyt ollaan laitoksella.Rakas Poikamme syntyi 1.12 Klo 19.53.Painoa pojalla 3830 grammaa ja pituutta 50cm.Lisää tarkemmin kun pääsen vaihtamaan kännykän läppäriin.Onnellisena,Sandy.

39+2 Joo joo, ei vieläkään…

Alkaa pikkuhiljaa nyppiä Ei pelkästään tämä odottaminen, vaan muiden ihmisten odottaminen. Äiti soittelee päivittäin ja kyselee, että joko siellä ollaan synnytetty. Joopa joo. Tekisi mieleni vastata, että joo, käytiin tuossa pari päivää sitten synnyttämässä, mutta enpä vaan tullut kertoneeksi kenellekään. Muut ihmiset taas tuntuvat suhtautuvan allekirjoittaneeseen kuin sirkusnorsuun (ei tosin heitä kovin kauas todellisuudesta) ja haluavat kaikki nähdä minua ja mahaani vielä kerran ennen kuin… Kotiuduin juuri osteopaatiltani, joka yritti aukoa pahaksi äitynyttä selkääni, ja joka viimein sinnikkään suostutteluni tuloksena suostui tökkimään muutaman neulan synnytyksen alkua edesauttaviin akupisteisiin. Hän kun on lähtökohtaisesti niitä miehiä, että luonto hoitakoon kiertokulkunsa eikä siihen tulisi puuttua. Riittävän vakuuttavasti olotilaani valitettuani, pääsin kuitenkin hetkeksi aikaa neulatyynyksi. Kertoo muuten jotain meikäläisen halusta päästä tästä pötsistä eroon, että päästän jonkun vapaaehtoisesti tökkimään itseeni neuloja. Minähän kun olen sen verran neulakammoinen, että en edes neuvolassa halua katsoa sitä pikkiriikkistä neulaa, jolla hemoglobiinia varten tuikataan reikä sormeen. Lisäksi tällainen sopivasti höpsähtänyt kun olen, annoin osteopaattini ylipuhua minut ostamaan homeopaattista lääkettä Arnica Montana, jonka pitäisi kuulemma näin ennaltaehkäisevästi nautittuna vähentää verenvuotoa ja parantaa synnytyksessä(kin) aiheutuvia sidekudosvammoja nopeammin. Lisää voitte lukaista esim. täältä http://www.ipsitilla.fi/Terveys/Homeopaattinen%20kotiapteekki.htm. Loppuillaksi jäänkin jännäämään oliko neuloilla tökkimisestä jotain hyötyä, ja milloin Pingu ilmoittaa uutisia. Kerrottaneen, että kai tässä jotkut synnytyshormonit hyrrää, kun tällainen suhteellisen asiapitoisesti elämään suhtautuva kyynikkokin aamulla liikuttui kyyneleiden nieleskelyasteelle, kun Pingun blogista (http://pinkinpingviininblogi.blogspot.com/)  luin h-hetken heille koittaneen. Toivottavasti kaikki on sujunut hyvin.

39+1 Kuuraäijä was here

Se oli näemmä kuuraäijä käynyt yöllä täällä meidänkin leveyksillä koristelemassa puut ja maan valkealla. Ulkona paukkuu pikkupakkanen ja maisema näyttää melkein mustavalkoiselta. Meikäläiselle sopisi tällainen talvi. Sopivasti miinuksen puolella ja kuurankukkasten koristama maisema. Enempää pakkasta tai lunta(kaan) en tarvitse. Tässä säässä olisi hyvä odotella kevään saapumista (joka allekirjoittaneella, toisin kuin ilmeisesti muilla, alkaa 1. tammikuuta…). Pikkujampankin saapumisesta on ollut jo jotain merkkejä ilmassa. Aamusella supisteli noin tunnin ajan kymmenen minuutin välein, mutta siihenpä se sitten loppui, ja eivätpä nuo juuri kipeääkään tehneet, eli ei tainnut olla tuosta rupeamasta vielä mitään hyötyä paikkojen kypsyttelyn suhteen. Viikonloppunahan yritin tosiaan muutaman minuutin juosta noita meidän portaita ylös alas, mutta totesinpa hyvin äkkiä, että tällä massalla hajotan itseltäni ennemmin molemmat polvet kuin saan yhtään supistusta aikaiseksi. Se siitä sitten. Olo alkaa olla entistä tuskaisempi, kun ukkeli tuntuu roikkuvan niin alhaalla, että odotan hetkenä minä hyvänsä hänen kurkkaavan ulos… Käsien puutuminen ei oikein mene ohi enää päiväsaikaankaan ja turvotus on nyt lähtenyt leviämään Aku Ankka-räpylöiden lisäksi ylemmäs nilkkoihin ja pohkeisiinkin. Huomenna ohjelmassa olisi viimeinen osteopaatti-käynti ennen synnytystä, ja toivon kovasti, että osteopaattini saisi sekä käsiini jotain eloa, että suostuisi painelemaan jotain akupisteitä, että saisi niitä kunnon supistuksiakin aikaan. Muuten elo alkaa olla aika rauhallista raahustamista vessan ja sohvan välillä. Eilinen kauppareissu meinasi viedä hengen rasittavuudellaan, niin taidan loppuajan suosiolla pötkistellä kämpillä.

39+0 Viimeistä(kö) viedään

Näin sitä ollaan päästy lähtölaskennassa viimeiseen viikkoon. Ei niin millään uskoisi. Koko raskauden ajan tämä viimeinen kituviikko on tuntunut niin kaukaiselta ajatukselta, että ei sen käsillä olemista ymmärrä vieläkään. Vaikka kuinka yrittää valmistautua lukuisin eri tavoin siihen, että päivänä minä hyvänsä elämä mullistuu täysin, ei sitä silti voi käsittää. Epäilen vieläkin joka aamu herääväni vanhana omana itsenäni ilman jättimahaa ja totean kaiken olleen vaan unta. Jotenkin allekirjoittaneelle suuret muutokset elämässä ovat aina olleet hankalia. Jos olen todennut vallitsevan olotilan olevan hyvä, olen pyrkinyt pitämään siitä kiinni kynsin ja hampain, ja muutenkin rutiinit ovat tehneet elämästäni mukavan ennakoitavaa ja helppoakin. En varmastikaan voi tajuta muutosta todeksi ennenkuin tämä mahassani viimeiset yhdeksän kuukautta majaillut otus putkahtaa todellakin maailmaan. En ole edelleenkään nähnyt unia tyypistä, enkä osaa millään kuvitella, minkä näköinen hän mahtaa olla. Toisaalta toivon joka hetki synnytyksen alkavan, jotta pääsisin tästä fyysisesti tuskaisasta olotilasta eroon ja pääsisin taas rakentamaan kehoni raunioista uutta minää, mutta toisaalta odotan kauhulla, milloin tämä tavallaan jo normaaliolotilaksi muuttunut raskaus oikeastikin päättyy ja millaista elämä on sen jälkeen. Inhoan epävarmuutta kaikissa muodoissaan, ja tämä jatkuva itsensä ja synnytyksen alkamisen merkkien tarkkailu on henkisesti jokseenkin raskasta. Näissä tunnelmissa siis aloitellaan viimeistä – tai kenties kolmanneksi viimeistä raskausviikkoa… kukapa näistä tietää.

kuva lainattu

VIIKKO 40 – YKSI