Reaaliaikaan

Tervetuloa seuraamaan raskauspäiväkirjaani. Löysätkää pipoa jo valmiiksi, elämä ei aina ole niin vakavaa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

VIIMEINEN LUKU

Minun mielestäni kaikki raskausblogit, jotka päättyvät ilman synnytyskertomusta, ovat petkuhuiputusta (termi lainattu Pilliltä ja Pullalta elokuvasta Pekka Töpöhäntä, jota btw, suosittelen lämpimästi). Kun lukijat ovat viikko- tai kuukausitolkulla eläneet mukana raskautta ja kenties kommentoineet ja antaneet vinkkejä tai vertaistukea, on kerrassaan väärin riistää heiltä loppuhuipennus. Ymmärrän toki, että jos synnytyksessä ei sujukaan kaikki suunnilleen normaalisti tai jos sattuu jotain todella ikävää, ei sitä halua välttämättä jakaa koko maailman kanssa, mutta vähintäänkin voisi sitten kertoa lukijoille, että lapsi on syntynyt, mutta henkilökohtaisista syistä ei halua jakaa asiasta enempää. No nyt ajauduin sivuraiteille ihan tykkänään. Tästäpä siis alkaa oma kolmiosainen kertomukseni. Jos satut olemaan raskaana, ja hieman kauhuissasi mitä tuleman pitää, jätä lukematta osa kolme. Jos olet enemmän kuin hieman kauhuissasi, voit jättää lukematta myös osan kaksi. Koska läpi blogin olen pyrkinyt tuntojani kaunistelematta kuvailemaan, en aio tätäkään kokemusta väkisin runomittaan vääntää, vaan pyrin olemaan rehellinen ja kertomaan kaiken niin kuin itse sen koin.

OSA 1 – Kuinka käynnistää synnytys?

Lähetä aamulla miehesi vuokraamaan kaksi hyvältä vaikuttavaa elokuvaa. Hakekaa kaupasta jotain vähän kalliimpaa herkkua niin kuin nyt esimerkiksi lohimedaljonkeja lounaaksi ja pihvejä illalliseksi. Suunnitelkaa illaksi mukavaa ja ajankohtaista tekemistä, kuten joulukuusen kokoamista. Ja ai niin, muista käydä edeltävänä päivänä tökityttämässä akuneuloja synnytyksen käynnistämistä edesauttaviin pisteisiin ja hiero ja painele vielä varmuuden vuoksi koko loppuilta itsekin ao. pisteitä.

OSA 2 – Synnytyskertomus

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi heräsin aamulla kummalliseen olotilaan. Vessassa oli käytävä jatkuvasti. Siis kirjaimellisesti. Kymmenen minuutin välein. Ehdin jo pohtia, että kylläpä on makeat pari viikkoa edessä jos tahti on tämä. Puoli yhdeltä oli neuvola-aika, ja haukatessani välipalaa tuntia aiemmin mietin, että kylläpä se taitaa taas maha vähän kiristellä, ja pyysin vapaapäivällä olevan avokin kuskiksi, kun autolla ajaminen pingistelevän mahan kanssa tuntui ikävältä ajatukselta. Neuvolassa todettiin painoa tulleen 1,2 kg lisää viikossa, eli saatiinpa sitten se 20 kilon maaginen painonnousun raja paukautettua rikki. Verenpaineet olivat koholla ja sanoin tädille, että joskohan se johtuisi tuosta mahakivusta. Tuumailin, että eivät nämä nyt kuitenkaan ole vielä oikeita supistuksia kun eivät mene aaltomaisesti ylhäältä alas niin kuin olen kuullut synnytyssuppareiden tekevän. No täti valisti tyhmää sitten, että kyllä se on ihan henkilökohtaista millaista kipu on, ja että vannemainen alamahakipukin voi enteillä synnytystä. Veikkaili, että josko seuraavan viikon sisään sitten olisi aika. Joopa joo. Olihan se.

Yhden jälkeen palattiin kotiin ja kahvikupposen keitettyäni totesin alamahakivun olevan sitä luokkaa, että istuminen ei tuntunut enää hyvältä ajatukselta. Nojailin seisten etukenossa keittiön pöytään kahvia hörppien ja maha kiristellen, ja tuumasin avokille puolivitsillä, että pitäisiköhän hänen jo alkaa sitä lohta kokkaamaan, jos aikoo ehtiä sen syödä, sillä lähtö saattaa olla käsillä. Samalla kuitenkin ajattelin, että ei tässä nyt ihan heti mihinkään mennä, että eikös sitä kuulu ähistä kotona ensin kymmenen tuntia ainakin. No miespä ryhtyi kokkaamaan ja minä lattialle jumppapallon päälle kontalleen puhisemaan. Päätin kokeilla kännykkään lataamaani supistuslaskuria, joka osoittautui loistavaksi keksinnöksi. Senkun painaa start kun tuntee kivun alkavan ja stop kun se laantuu, ja ohjelma näyttää koko ajan supistuksen keston ja supistusten välit. Puolen tunnin päästä totesin, että ei helkkari, kyllä ne nyt vaan tulevat koko ajan säännöllisesti kahden minuutin välein, että ehkäpä kannattaa ainakin käydä tarkistamassa tilanne synnärillä. Jatkoin kuitenkin huomaavaisena avovaimona kellottamista ja ähinää vielä tunnin verran, että ukkokulta sai ruokansa valmiiksi ja syötyäkin.

Noin kolmen maissa lähdimme sairaalaan, ja tulotarkastuksessa käyrän jälkeen todettiin sisätutkimuksessa kohdunsuun olevan 3 senttiä auki ja kaulaa olevan ½ cm. Saatiin siis lupa lompsia suoraan synnytyssaliin. Kävin sängylle kyljelleen ja julistin kipujen välissä kätilölle tahtovani epiduraalin. Kätilö tarjosi kuitenkin aluksi ilokaasua, ja kokeilin sitten sitäkin. Kun kaasun hengittämisen ajoitus onnistui hyvin, se taittoi supistuskivulta pahimman terän, mutta kun ajoitus meni pieleen, ei kaasusta ollut mitään hyötyä. Näinä kertoina arvioin itse kivun olevan skaalalla 1-10 siinä kahdeksan luokkaa. Manattuani muutaman kerran saatanaa avuksi päätti kätilö tilata anestesialääkärin paikalle. Saapuminen viivästyi hieman jonkun kiireellisemmän potilaan mentyä ohitseni, mutta klo 16.22 sain epiduraalin, ja noin kymmenessä minuutissa kaikki kivut olivat tiessään ja pystyin jo heittämään kätilön ja avokin kanssa vitsiä. Viiden aikaan kohdunsuu oli seitsemässä sentissä ja kuuden aikaan yhdeksässä, eli minulla kävi tuuri, että epiduraali ei heikentänyt supistusten tehoa, enkä tarvinnut oksitoniinitippaa. Kuuden maissa lääkäri puhkaisi kalvot, jotta saataisiin lapsivesi tulemaan ja viimeinenkin sentti avautumaan ja seitsemältä kohdunsuu oli kokonaan auki ja viimeinenkin reuna lähti lääkärin painelulla. Tämän jälkeen sain alkaa omaan tahtiin kyljellään maaten passiivisesti työntelemään, eli aina supistuksen tullessa yrittämään omin avuin saamaan vauvaa laskeutumaan alemmas. Puoli kahdeksalta alkoi aktiivinen ponnistusvaihe, ja kätilön ohjaamana ja neuvomana ryhdyin selällään maaten ponnistamaan. Minulla oli onni, että tunsin supistusten aikana voimakkaan paineen tunteen ja ponnistamisen tarpeen, mikä tarkoitti sitä, että sain pitää epiduraalin myös ponnistusvaiheen aikana. Itse olin luullut, että se lopetetaan automaattisesti ponnistusvaiheen alussa. Ponnistusvaihe sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa kätilö leikkasi episiotomiaa niin kovalla kädellä, että kuulin vain lukuisia snip snip-ääniä. Ennen ponnistusvaihetta oli väliliha puudutettu, eli leikkausta en kuitenkaan tuntenut. Syykin selvisi pian. Rakkaalla pikku-ukollamme oli napanuora kietoutunut kaulan ympärille ja loppuvaiheessa tullut lapsivesi oli paksua ja ruskeaa, eli vauva oli hätäpäissään myös kakannut lapsiveteen ja täytyi auttaa kiireellä loppumatka ulos. Kello 19.53 poika syntyi ja isä pääsi käsi täristen leikkaamaan napanuoran. Nopeasti toimitetun pesun ja mittauksen jälkeen sain lapsen vain pieneksi hetkeksi syliini, ennenkuin hänet lähdettiin viemään tarkkailuun heikon hapettumisen vuoksi. Avokki lähti vauvan matkaan ja minä jäin pöydälle kokoon kursittavaksi. Tunnin verran kätilö ompeli tikkejä, ja kysyttyäni määrää, hän sanoi, ettei enää tainnut edes pysyä laskuissa mukana, että ainakin viisitoista niitä oli. Ompeluhan ei puudutuksen ja vielä jossain määrin vaikuttaneen epiduraalin vuoksi tuntunut mitenkään ikävältä ja tunti kului joutuisasti kätilön kanssa jutellessa. Kaiken kaikkiaan synnytys itsessään oli minulle todella positiivinen yllätys. Kenties olin psyykannut itseni kohtaamaan jotakin niin kauheaa, että todellisuus ei yltänyt aivan sinne saakka. Kätilökseni osui aivan mahtava nuori nainen, joka oli persoonaltaan juuri minulle sopiva; jämpti, jämerä ja huumorintajuinen, ja sanoi asiat suoraan, eikä edes yrittänyt mitään turhia lässytyksiä. Kipu ei missään vaiheessa kivunnut täysin sietämättömäksi ja synnytys etenin niin nopeasti, että voimia riitti hyvin loppuun saakka. Turhamainen nainen ehti jopa tyylilleen uskollisesti suoda ponnistusten välisillä minimaalisilla hengitystauoilla ajatuksen sille, että eipä ole varmaan koskaan näyttänyt niin kauhealta kuin sillä hetkellä hiki otsaa pitkin valuen ja hampaat tiukasti yhteen purtuina kaikki kolme leukaa rintaa vasten painettuna… Tikkauksen päätyttyä sain luvan kokeilla jalkojen pitävyyttä ja tutisevin koivin sain käväistä pikasuihkussa pyyhkäisemässä enimmät hiet iholtani. Sitten vasta pikkuhiljaa alkoi tajuntaani hiipiä todellisuus, että nyt se on ohi. Pitkä odotus on vihdoin päättynyt ja oma poikani on syntynyt.

OSA 3 – Kuinkas sitten kävikään, eli mitä tapahtui synnytyksen jälkeen

Oma vointi -auts

Kymmenen aikaan illalla kävi ilmi, että pikku-ukkelimme viedään teho-osastolle saamaan antibioottia lapsiveden henkeen vetämisen vuoksi. Avokki kävi saattelemassa pojan perille, jonka jälkeen söimme sairaalaan tarjoamaa iltapalaa odotellessamme minulle osastopaikkaa. Yhdentoista aikaan hoitaja kärräsi minut pyörätuolilla synnyttäneiden osastolle ja mies lähti kotiin. Yö meni adrenaliinin jälkityrskyissä pyöriessä ja synnytystä edestakaisin kelatessa ja pojan voinnista huolehtiessa.  Seuraavana päivänä karmea totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Yöllä olin jo saanut ensimmäisen satsin särkylääkkeitä ja hoitaja oli kysellyt, että särkeekö jälkisupistelut. No eipä särkenyt vielä kyselyhetkellä, mutta aamuyön valjetessa pyörin tuskissani sängyssä ja odottelin aamua, että kehtaisin mennä pyytämään lisää lääkettä. Päivä meni särkylääkkeitä napsiessa ja reikätyynyä kanniskellessa ja jokainen istuutuminen piti harkita tarkkaan. Illalla sain maidonnousun estävän lääkkeen ja eipä huomanneet hoitajat kertoa sivuvaikutuksista. Kolmen aikaan heräsin järkyttävään mahakipuun ja oksettavaan tunteeseen ja huomasin palelevani ihan horkassa. Tärisin niin että sairaalasängyn metallireunat kalisivat ja hoitajat peittelivät minua pyyhkeillä (ei sitten löytynyt peittoa…) ja antoivat rauhoittavan lääkkeen, jotta sain nukahdettua. Koko seuraavan päivän jatkuivat vielä järkyttävät mahakivut ja varalta otetun verikokeen tulehdusarvot taisivat olla 46. Sunnuntaina verikoe kontrolloitiin, ja koska arvot olivat laskusuunnassa (27), sain illalla kotiutumispäätöksen. Tosin näkemättä lainkaan lääkäriä, joka päivysti yhtä aikaa kolmea osastoa. Kätilön kurkkasi lähtiessä tikkejä, ja totesi ilmestyneen mustelman lisäksi, että kaikesta kursimisesta huolimatta yksi kohta leikkuuhaavaa repsotti, koska oli jäänyt vaille tikkiä. Meinasi, että saattaa vähän kirvellä. Ai vähän??? Olin jo aiemmin päivällä pikavisiitillä käyneelle kaverilleni todennut, että jos maailmassa on yksi paikka, jossa naiset eivät käy vessassa ”ihan vaan varan vuoksi”, niin se on kyllä synnyttäneiden osasto. Kyllä pitää olla jo tosissaan tarve, että uskaltaa lähteä hampaita kiristellen ja käsisuihkua kouristuksenomaisesti puristaen tiristämään jotain ulos…  Ennen lähtöäni pääsin myös testaamaan sen paljon puhutun vesiperäruiskeen, sillä ajatuskin minkään sortin pinnistämisestä 15 tikin ja yhden jo repsottavan reunan kanssa oli koko viikonlopun ajan kerrassaan mahdoton. En myöskään ole aivastanut, niistänyt kunnolla tai yskinyt synnytyksen jälkeen, liekö enää ikinä. Tällä viikolla olen taas saanut huomata, että tämä nyt on taas niitä juttuja, joista ei vaan puhuta. Tokihan puhutaan jälkivuodosta ja lopputarkastuksista ja siitä, milloin voi taas harrastaa petileikkejä, mutta kukaan ei ole kertonut, että olotila synnytyksen jälkeen voi olla kamalampi kuin raskaus ja synnytys yhteensä. En nyt sitten tiedä, onko tämä taas vain minun huonoa tuuriani, että paraneminen ei lähde käyntiin vai mitä, mutta olo on nyt yhdeksän päivää synnytyksen jälkeen heikompi kuin heti synnytyksen jälkeen. Turvotus tikkien ympärillä lisääntyy päivä päivältä, ja kun alussa ei voinut istua tai kävellä, sitten ei oikein enää voinut seistäkään ja nyt alkaa makuuasentokin olla kivulias. Kaikki liikkuminen kiristää ja kirvelee ja tänään olen huomannut särkyä myös munasarjoissa. Lapsen hoitaminen on melko haastavaa kun äiti ei pääse tuolista, sängystä tai lattialta ylös ennen kuin viiden minuutin tuskallisen punertamisen jälkeen kyyneleet silmissä ja kun yöllä yritän heijata seisaallaan lasta uneen, tuntuu kuin synnytysvärkit tipahtaisivat hetkenä minä hyvänsä. Herra googlen ystävällisellä avustuksella päädyin lueskelemaan keskustelupalstoja, kun yritin etsiä tietoa siitä, onko tämä normaalia, mutta eipä niistä tullut hullua hurskaammaksi. Ellei olotila parane maanantaihin mennessä yhtään, pitänee yrittää päästä johonkin lääkärille asiaa tiedustelemaan. Sattuneista syistä neuvolalääkäri ei vaan oikein vaikuta lupaavalta vaihtoehdolta…

Vauvan vointi –potra poika

Ukkeli siis vietti elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli päivää teho-osastolla saamassa antibioottia suoraan suoneen. Kyllä siinä eräskin kyynel vuodatettiin, kun näin pikkutyyppini lukuisiin piuhoihin kytkettynä. Pienen miehen vointi parani kuitenkin silmissä ja joka vierailukerralla hän oli aina virkumpi ja vahvempi, ja jo perjantai-iltapäivänä saimme ukon jo syliinkin syöttöä varten, ja isukki pääsi vaipanvaihtohommiinkin. Sunnuntai-iltapäivällä vointi oli jo niin hyvä, että jamppa siirrettiin tavalliselle osastolle, missä vihdoin pääsimme harjoittelemaan kaikkia niitä vauvanhoitojuttuja, mitä muut pääsevät harjoittelemaan heti synnytyksen jälkeen. Alusta alkaen saimme tietää, että jos paraneminen lähtee hyvin käyntiin, poika pääsee kotiin kun seitsemän päivän antibioottikuuri on loppunut, ja niinpä torstai-iltana puoli kuuden maissa lähdimme vihdoin jännittynein mielin kotia kohti. Ensimmäinen yö sujui rauhallisissa merkeissä tyypin herätessä syömään kahden tunnin välein ja tuhistellessa muun ajan tyytyväisenä. Itsekin sain syöttöjen välillä kerättyä noin 4 tunnin unisaldon, vaikka piti huonon ennakoinnin vuoksi desinfioida pullojakin keskellä yötä. No rauhallisuus taisi olla vielä lääkitsemisen jälkimaininkeja, sillä tämä seuraava yö olikin jo huomattavasti haastavampi. Ruoka kun maistuu edelleen kahden tunnin välein, mutta kun ne väliajat pitäisi saada olla sylissä eikä omaan sänkyyn malttaisi rauhoittua lainkaan. Viiteen mennessä olin nukkunut noin tunnin ja vartin kun jamppa karjui pää punaisena vaipanvaihdon jälkeen, ja kun isukki tuli tukka pystyssä makuuhuoneesta kysymään pitäisikö hänen ottaa poika hetkeksi, en epäröinyt sekunnin sadasosaakaan painellessani sänkyyn ja survoessani korvatulpat korviini. Aamulla kahdeksan aikaan totesin mahtavien kolmen tunnin unien jälkeen jaksavani taas kohdata uuden päivän haasteet ja löysin avokin alakerrasta metrinmittaisten silmäpussien kanssa hyssyttämästä poikaa. Nähtäväksi jää mihin suuntaan yöt tästä lähtevät kehittymään ja millaisia nukkumaratkaisuja meidän perheessä jatkossa tehdään. Poika on muuten oma-aloitteisesti viikossa jo tuplannut maitoannoksensa ja ylittänyt jo reippaasti syntymäpainonsa, eli äitiinsä tulee ruokahalun suhteen.

Tulevaisuus

Vieläkin on hetkittäin vaikea käsittää, että nyt sitä ollaan elämässä siirrytty uuteen vaiheeseen, vaikka pikku-ukkeli nytkin tuossa tuhisee menemään vilteistä väännetyssä pesässään. Ensi viikko on ensimmäinen kokonainen viikko kotona, ja mielenkiinnolla ja jännityksellä (ja kenties kauhullakin) odotan, että millaiseksi päivärytmimme alkaa muotoutua, kun jäämme kahdelleen kotiin miehen tehdessä vielä kymmenen päivää töitä ennen isyyslomalle jääntiä. Tällä hetkellä yritän vain ottaa hetken kerrallaan, syötön kerrallaan ja vaipanvaihdon kerrallaan ja opetella asennoitumaan siihen, että tämä on nyt sitä äityslomalaisen työtä, vaikka unet jäävätkin minimiin. Toiveissa olisi myös oppia nukkumaan päiväunia edes välillä yhtä aikaa pojan kanssa, että en muuttuisi täydelliseksi hirviöksi väsymyksen vuoksi (merkkejä tästä on jo ilmassa..). Unohdinkohan jotain? No ainakin, sen, että tuntuu muuten todella kummalliselta tuijotella pikkujampan naamaa syöttöjen aikana, ja joka kerta hämmästyä siitä, että tuntuu kuin katsoisi itseään peiliin, joskin minikokoisena.

15 kommenttia:

  1. Voi vitsi Sandy, teillä on kyllä ollut aikamoinen alkutaival. *halijaksamisia!!* Tuo alakautta synnyttäminen kuulostaa nyt kyllä siltä, että taisin olla tosi onnekas kun "pääsin" sektioon. Toivottavasti olo helpottuu pian!!

    Ja kyllä, täällä ollaan nyt oltu kotona jo liki 6 päivää ja joka päivään mahtuu muutama kauhunsekainen paniikkitunne siitä, että mitäköhän mahtaa olla edessä vielä tulossa, kun alku on mennyt aika rauhallisissa merkeissä. Voin sanoa, että oikeasti h-i-r-v-i-t-t-ä-ä kun jäämme Tyypin kanssa kotiin kaksistaan, kun aviokki palaa työelämään, onneksi tosin vasta 27. pvä. Mutta nytkin kun aviokki on käymässä muutaman tunnin pois, niin olen ihan paniikissa, jos käykin niin, etten saa vauvaa rauhoittumaan tms... Mutta ehkä tämä on ihan normaalia panikointia ja kuuluu asiaan tällai 10 päivän ikäisen vauvan äitinä. ;)

    VastaaPoista
  2. Ou mai gaad, onhan sulla ollut monenlaisia kokemuksia synnytykseen liittyen! Mielenkiinnolla kuitenkin luin alusta loppuun ja koin saavani tästä myös vähän tsemppiä itsellekin. Jos ei muuta, niin tietääpähän ainakin mihin tarvittaessa varautua ;)

    Lycka till vaan vauvanhoitoon, eiköhän se siitä lähde suttaantumaan!

    Ja mitäs tuo alkupuhe tarkoitti, et kai vaan ole blogia lopettamassa..? ;)

    VastaaPoista
  3. Huikea synnytys sinulla. Joka päivä olen käynyt kyttäämässä, et milloin uusia uutisia kirjoitat :) EIkös se niin mene, että alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Toivottavasti paranet pian ja pääset pikkumiehen kanssa ulos virkistäytymään. VOimia!
    Mimmi 38+3

    VastaaPoista
  4. Hei,en ole ennen kommentinut mutta nyt täytyy... Käy ihmeessä lääkärissä, voi olla että alapään haavat ovat tulehtuneet...

    VastaaPoista
  5. Jep, olen jo varannut lääkäriajan maanantaiaamuksi yksityiselle, kun en luota enää pätkääkään noihin neuvolalääkäreihin. Nyt olen vaan viikonlopun takia vähän ongelmissa, ei auta kuin selvitä maanantaihin, koska päivystykseen ei oikein voi lähteä vuorokaudeksi jonottelemaan vauva kainalossa...

    VastaaPoista
  6. Voi Sandy, tsemppiä ja voimia sinne kipujen kanssa. En yhtään muista mistä luin mutta siellä suositeltiin jääpussin päällä "istumista", siis pyyhkeeseen käärittynä. Miua oikein itteeni sattuu kun mietin kipujas. Ja hei, eihän blogi lopu, eihän??????

    VastaaPoista
  7. Isot onnittelut vaan teille! Olen blogiasi seurannut melkein alkuajoista ja on ollut ihanaa, kun se ei vaan oo sitä perus "ihanaalässynlässynlää". Itse olen aina raskautta, sen vaivoja ja synnytystä arastellut. Kiva kun joku kertoo niinkuin asiat on. :) Mitä sitä kaunistelemaan, mulle ainakin tämä uppoaa kaikista parhaiten. Toivottavasti vauva-arkeanne voi seurata jatkossakin, vaikka sitten suljetun blogin kautta. Onnittelut vielä kerran!

    VastaaPoista
  8. Huh! On sullakin ollut koettelemus. Mullahan esikoisen ponnistusvaiheessa tuli kiire, kun sydänäänet dippaili niin tehokkaasti ja leikattiinkin episiotomia ja lisäksi repesin aika hyvin... Ja mulla tulehtui se leikkaushaava, ja se oli KIPEÄ! Ihmeen hyvin siitä kuitenkin toipui, ja nyt taas synnytystä odotellessa mietinkin kauhulla eniten niitä peräpukamia, jotka mulla tuli ponnistusvaiheessa... Ne vaivas nimittäin paljon, paljon pitempään kuin mitkään epparit tai repeämät! Ja nekin oli kipeät.

    Meillähän esikoinen vietti kans ensimmäisen viikkonsa teholla. Joutui sinne epämääräisen yliaikaisen ihonsa takia, jossa ei sitten ollutkaan mitään vikaa, ja vietti sen viikon siellä sen takia, kun ei suostunut syömään pullosta. (Ja mun ei ANNETTU imettää, vaikka niin se syöminen onnistui paljon paremmin. Sitten kun hoitaja teholla vaihtui ja sain imettää, pääsi poika heti kotiin...)

    Veronan tapaan mietin, että ethän vain ole lopettamassa bloggaamista?

    Kovasti toipumisia! Otahan rauhallisesti aina kun vauva nukkuu. Alku on aina hankalaa, mutta kunhan opitte toistenne tavoille, niin se helpottaa. (Ja yks ihan pieni vinkki noihin öihin. Kapalo! Meillä se oli ihan taikasana. Vauvalle tuli turvallinen olo, kun oli ahdasta.)

    VastaaPoista
  9. Kiitoksia kaikille tsempistä. Tämä blogi on tosiaan päättymässä, koska raskausblogiksi oli nimenomaan tarkoitettu. Jatkokuulumisia voi sitten seurailla uuden blogin puolella, josta käyn tässä lähipäivinä täällä vielä kertomassa. :)

    VastaaPoista
  10. Kuulostaa tosiaan siltä, että voisko olla tulehdusta, munasarjakivusta tuli sohvalääkärille mieleen ettei jopa kohtutulehdustyyppistä?Hyvä jos lekuri on jo varattuna, selviää sekin!

    Loistavaa jos synnytys kuitenkin sujui enemmän tai vähemmän traumatta, onhan ne jälkeiset tosiaan... aika jänniä. Mä vaan hammasta purren selvisin ja nyt oikeastaan eka kertaa kun luin tätä annoin itselleni luvan siihen, että muhun sattui, välillä sattuu(kiristää)vieläkin.
    Jonkun vinkkaama jääpussi voi olla hyväkin, jääsiteen saa helposti terveyssiteestä kun pirskottaa vettä ja laittaa pakastimeen. laskee ainakin turvotusta.

    Mulla tuli tästä myös pieni vihanpuuska omaa kätilöäni kohtaan. Jos sulla on parsittu tunti ja kerrottu tikkejä olevan 15 niin mä en voi käsittää millainen kätilö heittää vasta synnyttäneelle kun kysyin tikkien määrää että alle 50!!!! Mua parsittiin ehkä 15min-30min ja olen elänyt siinä uskossa että siellä on sen 45 tikkiä ollut kuromassa kamaa kasaan. Helvetti!

    Paljon,paljon tsemppiä vauva-arkeen ja toipumiseen. Muista pyytää apuja jos mahdollista!!!
    Kaikkea hyvää ja täällä toivotaan kans blogille jatkoa! H

    VastaaPoista
  11. Heipä hei,
    onnea pienestä! Mä en olekaan sun blogiasi lukenut, mutta nyt jostain tänne eksyin ja juutuin lukemaan grande finalea.
    Mulle tuli kesäkuussa kans "hieman" vaurioita synnytyksestä, ja perkele että se oli kipee aluks. Myös mulla epparihaava tulehtui, ja oire oli just se, että kipu ja kirvely oikeestaan vaan pahenivat. Synnytyksen jälkeistenkin komplikaatioiden hoito kuuluu äitiyspolille eli voit marssia sinne päivystykseen, jos epäilet tulehdusta. Ainakin mulle sanottiin näin Naistenklinikalla, ja siellä tulikin sit käytyä muutamaan otteeseen, kun paraneminen tökki.
    Lohdutukseksi kuitenkin: nyt ei enää tunnu missään, eikä oo tuntunut enää muutamaan kuukauteen. Eka kk oli pahin, ja sekin siksi, että mulla oli aika paljon huonoa tuuria (tulehdus, alhainen hb, tikit, jotka eivät todellakaan sulaneet kahdessa viikossa ja niitä poisteltiin sit siellä äitiyspolilla). Sitten, kun paraneminen lähti käyntiin, niin parissa päivässä olin jo ihan uus ihminen. Ja nyt mietin, että oliko se muka niin kamalaa (oli se, muistan nyt, kun luin tän).
    Pikaista paranemista sinne ja paljon myötätuntoa täältä, tiedän miten tuskallista toi on!

    VastaaPoista
  12. Kiitos synnytyskertomuksestasi ja raskausblogin pitämisestä!
    On ollut mukava seurata blogia, johon on voinut itse helposti samaistua.Jään odottamaan myös uutta blogiasi innolla!

    Mukavaa vauva-arkea ja joulun odotusta Sandy!
    Sihvu 38+3

    VastaaPoista
  13. Suuret onnittelut ja kiitokset rehellisestä ja monipuolisesta kertomuksesta! Oli kiva kuulla myös vähän tuosta tunne- ja väsymyspuolesta, jaksamista sinne!

    VastaaPoista
  14. Tsemppiä kovasti arkeen! Minustakin tuo kuulostaa tulehdukselta eikä normaalilta. Kuulostaa tuo alkuteksti melkoisen tutulta ja tosiaan noista synnytyksen jälkeisistä kivuista ei paljon puhuta. Tai voihan olla, että puhutaankin, mutta kiersin itse kaikki "synnytysteksit ennen ja jälkeen" ihan tietoisesti ja menin synnytykseen pelkeinpä pää säkissä. Synnytyksen jälkeen itkin välillä, että palaudunko ikinä takaisin normaalikuntoon, mutta kyllä sitä niin vain palautui. Onneksi sait lääkäriajan varattua. Tuo vaikuttaa merkillisesti myös vauvanhoitoon ja teidän arjen alkamiseen. Kovasti jaksuja ja kyllä te kaksinkin pikkumiehen kanssa pärjäätte! :)

    VastaaPoista
  15. Moi! Eksyin sattumalta blogiisi, mukavaa luettavaa! Mulla on itsellä elokuussa 2v täyttävä tyttö ja lukiessani tekstiäs palautui kuin eilinen mieleen, millanen se olotila oli synnytyksen jälkeen. Mulle laitettiin 14 tikkiä ja ne tuntui jotenki olevan ihan eri kohdassa, kuin mitä oon synnyttäneiden kavereiden kanssa jutellut että heillä on ollut. Ei siis olla katsottu toisiemme alapäähän mutta juteltu :D
    Se kipu, mikä alapäässä oli ainakin ensimmäisen kuukauden ajan oli niin sietämätön; ei voi kävellä, istua ja makaaminenkin on tukalaa. Pissaaminen ja kakkaaminen on jo täyttä helvettiä.. Onneksi tuo alapää on kuitenkin alueena sellanen, joka toipuu nopeasti. Itsellä se kesti reilun kuukauden, kun ei tikkejä tuntunut ja näkynyt ollenkaan. Menin itse tyhmyyksissäni 4 päivän päästä synnytyksestä katsomaan peilin kanssa miltä alapäässä näyttää ja meinasin alkaa itkeä, ihan jo pelkästään millaselta teurastukselta se näytti..
    Ekat muutama kertaa seksiä synnytyksen (noin 3kk) synnytyksen jälkeen oli helvettiä, tuntui että se itse liike sisällä hiersi tuoretta arpea niin kovasti et ihan kuin ois ollut aukeemassa uudestaan.
    Mut anyway, halusin vaan kertoa että et ole ainoa näiden helvetillisten tuskien kanssa :)

    VastaaPoista