39+2 Joo joo, ei vieläkään…

Alkaa pikkuhiljaa nyppiä Ei pelkästään tämä odottaminen, vaan muiden ihmisten odottaminen. Äiti soittelee päivittäin ja kyselee, että joko siellä ollaan synnytetty. Joopa joo. Tekisi mieleni vastata, että joo, käytiin tuossa pari päivää sitten synnyttämässä, mutta enpä vaan tullut kertoneeksi kenellekään. Muut ihmiset taas tuntuvat suhtautuvan allekirjoittaneeseen kuin sirkusnorsuun (ei tosin heitä kovin kauas todellisuudesta) ja haluavat kaikki nähdä minua ja mahaani vielä kerran ennen kuin… Kotiuduin juuri osteopaatiltani, joka yritti aukoa pahaksi äitynyttä selkääni, ja joka viimein sinnikkään suostutteluni tuloksena suostui tökkimään muutaman neulan synnytyksen alkua edesauttaviin akupisteisiin. Hän kun on lähtökohtaisesti niitä miehiä, että luonto hoitakoon kiertokulkunsa eikä siihen tulisi puuttua. Riittävän vakuuttavasti olotilaani valitettuani, pääsin kuitenkin hetkeksi aikaa neulatyynyksi. Kertoo muuten jotain meikäläisen halusta päästä tästä pötsistä eroon, että päästän jonkun vapaaehtoisesti tökkimään itseeni neuloja. Minähän kun olen sen verran neulakammoinen, että en edes neuvolassa halua katsoa sitä pikkiriikkistä neulaa, jolla hemoglobiinia varten tuikataan reikä sormeen. Lisäksi tällainen sopivasti höpsähtänyt kun olen, annoin osteopaattini ylipuhua minut ostamaan homeopaattista lääkettä Arnica Montana, jonka pitäisi kuulemma näin ennaltaehkäisevästi nautittuna vähentää verenvuotoa ja parantaa synnytyksessä(kin) aiheutuvia sidekudosvammoja nopeammin. Lisää voitte lukaista esim. täältä http://www.ipsitilla.fi/Terveys/Homeopaattinen%20kotiapteekki.htm. Loppuillaksi jäänkin jännäämään oliko neuloilla tökkimisestä jotain hyötyä, ja milloin Pingu ilmoittaa uutisia. Kerrottaneen, että kai tässä jotkut synnytyshormonit hyrrää, kun tällainen suhteellisen asiapitoisesti elämään suhtautuva kyynikkokin aamulla liikuttui kyyneleiden nieleskelyasteelle, kun Pingun blogista (http://pinkinpingviininblogi.blogspot.com/)  luin h-hetken heille koittaneen. Toivottavasti kaikki on sujunut hyvin.

31+6 Uneton Oulussa

Jep. Otsikko on mukailevinaan vanhaa elokuvaa Uneton Seattlessa, mutta voin kertoa, että täällä päässä unettomuus ei vaan johdu siitä, että yöt rustailisin romanttisia sähköposteja. Te, jotka olette seuranneet tarinointiani alusta alkaen, ehkä muistatte, että allekirjoittaneen hyvin nukutut yöt päätyivät historiaan heti ensimmäisestä viikosta hedelmöittymisestä lähtien. Jostain kumman syystähän kärsin ensimmäiset seitsemisen viikkoa järkyttäviä mahakipuja öiseen aikaan kenties kohdun laajenemisesta johtuen, mikä teki nukkumisesta mahdotonta. Sitten kun mahakivut pikkuhiljaa katosivat, alkoikin jo öinen vessassa ravaaminen kohdun alettua painamaan virtsarakkoa. Ymmärtääkseni suurimmalla osalla odottajia tämä ongelma ilmenee vasta joskus rv 20 jälkeen, kun mahakin on jo kunnolla kasvanut, mutta eipä ollut varsinainen yllätys että meikäläinen kuuluu sitten siihen vähemmistöön, joka pääsee asioimaan toiletin puolella vähintään kaksi kertaa yössä heti alkuviikoilta lähtien. Koska painonkehitykseni on myös ollut..hmm..mitenkähän tämän kauniisti muotoilisi… reippaahkoa heti alusta alkaen, oli pötsillä myös kokoa jo jostain 16. viikolta alkaen niin reilusti, että nukkuma-asentojen löytäminen alkoi olla siitä alkaen myös entistä haasteellisempaa. Käytännöllisesti katsoen puolimahallaan makuu jäi pois heti alusta alkaen ja noin 20 viikolta alkaen vaihtoehtoina on oikeastaan ollut enää kyljellään nukkuminen. Viikolta 30 alkaen maha on myös muuttunut niin painavaksi, että kyljen kääntäminen alkaa olla melkoisen tuskallinen operaatio. Selässä naksuu ja paukkuu kun ähisten ja puhisten yritän kammeta itseäni ympäri ja olkavarren nivelistäkin on viime aikoina alkanut kuulua epätoivoista narinaa. Jossain neuvottiin, että kannattaa pukeutua silkki- tai satiinipyjamaan, jonka liukkaus auttaa kääntymisessä. Hah! sanon minä. Melkoista avaruuspukukangasta saisi yöasu olla, että siitä olisi minkään valtakunnan apua tämän ruhon pyörittelyssä. Ja toisekseen, kukas niihin yöasuihin enää mahtuu? En minä ainakaan. Ei suuresti houkuttele mennä ostamaan pyjamaa jostain Big and Beautiful- osastolta. Viimeinen niitti nukkumatin maille pääsyn esteeksi on viimeisen kahden viikon aikana paljastunut pikkuherran armoton biletys.  Aikaisemmin hän malttoi olla yöllä rauhassa usean tunnin pätkiä, mutta ehei, ei enää. Noin kahden viikon ajan jamppa on jumpannut, pumpannut, venytellyt, punnertanut, nyrkkeillyt, hutkinut ja potkinut niin, että epäilen jo hänellä olevan neljä jalkaa. Maha kieppuu puolelta toiselle liikkeiden tahdissa ja voin kertoa, että enää potkut eivät ole kivuttomia… Yritä siinä sitten nukkua kun tunnin välein joku haluaa napakoin iskuin muistuttaa olemassaolostaan. Odotuksen ohjekirjani Vau-opus kertoikin viikkojen 29-33 olevan sikiön aktiivisinta aikaa. Nähtäväksi jää rauhoittuuko meininki sitten ensi viikon jälkeen. Toivossa on hyvä elää.

31+0 Julkista omaisuutta(ko)?

Nimesin rv 32:n Läähätän ja läkähdyn viikoksi, sillä siltä tämä alkaa tuntua. Kun aamulla töissä nousen portaat toiseen kerrokseen pitää minun kipuamisen jälkeen kymmenen minuuttia tasata hengitystä. Kun yritän puhua kollegoille tai oppilaille kahta virkettä pidempää pätkää tuntuu siltä, että juoksisin maratonia ja happi loppuu hetkenä minä hyvänsä. Kun yöllä yritän kääntää kylkeä, joudun ähisemään ja puhisemaan ja nostamaan mahaa ja kuuntelemaan kuinka alaselässä nikamat paukkuu ja rutisee. Kun illalla yritän kammeta itseni sohvalla pystyasentoon päästäkseni vessaan päätän joka toinen kerta sittenkin jäädä vielä pidättelemään, kun ylöspääsy on kerta kaikkiaan liian rasittavaa. Toisin sanoen, kun yritän tehdä mitään normaali-ihmisen jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, tuntuu, että läkähdyn kuoliaaksi. Ja vielä pauttiarallaa yhdeksän viikkoa tätä herkkua jäljellä. Mahtihomma.

Mutta päivän otsikkoon. Varmaan jokainen raskaana oleva nainen on sen kokenut. Meillä ei ole oikeutta yksityiselämään eikä edes henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (,joka hitto vie on sentään perustuslaillinen oikeus). Ainakin minun kokemukseni mukaan ihmiset nyt vaan kerta kaikkiaan pyrkivät iholle. Heti raskauden alusta alkaen kaikki asiasta tietävät katsoivat oikeudekseen tuijottaa, taputella mahaani, kommentoida painonnousuani ja muita ulkonäköseikkoja sekä udella henkilökohtaisia asioita. Etenkin alkuviikoilla teki kyllä mieleni kommentoida erinäisillekin ihmisille että juu se on kyllä ihan vaan läskiä ja turvotusta, että miltäs tuntuu. Eihän se nyt muutaman senttimetrin kokoinen sikiö kohdussa niin paljon liiku, että sen ulkopuolinen ihminen ennen raskauden puoliväliä (puhumattakaan viikoista ennen rv 12:sta) tuntisi. Tai painonnousua kommentoiville ja mahaani uteliaasti tuijottaville teki mieli tokaista, että joo-o, näyttää siltä että on tainnut sullekin muutama kilo uutta ihraa pukata tuohon vyötärönseudulle. Jopa täysin ventovieraat ihmiset tuijottivat pötsiäni aivan avoimesti kesällä kaupungilla kulkiessani, ja ihmettelin vain, että eikös meidän kaupungissa ilmeisesti ole kukaan aiemmin nähnyt naista raskaana. Yritin oikein pohtia, että onko minulla itselläni ollut aiemmassa elämässäni ER (ajanlaskumme Ennen Raskautta) tapana tuijotella jokaista maha pystyssä kulkevaa. En kyllä muista näin tehneeni. Tuijottelusta ja taputtelusta olen raskauden edetessä mielestäni päässyt aika hyvin eroon tuijottamalla yhtä tuimasti takaisinpäin, mutta kyselyiltähän ei voi välttyä. Jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa joutuu tilittämään kaikki fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät asiat ja joka viikko saa edelleen varautua kuuntelemaan mahan kokoa ja muotoa koskevia enemmän tai vähemmän mairittelevia lausuntoja. Siihen, mitä kaikkea neuvolassa taas udellaan, sörkitään ja ronkitaan en edes aio mennä. Se sentään kuuluu jollakin tavalla asiaan ja tapahtuu ns. viran puolesta. Että tällaisin miettein puhistaan tämä viikko käyntiin.

PS. Viime viikon olin kyllä yläotsikoinut aivan oikein viikoksi 31, mutta sen jälkeen kirjannut päiväkohtaiset otsikot alitajuisen optimistisesti alkamaan 31+ .... valitettava todellisuushan on, että viime viikon päivien olisi tullut alkaa 30+ ja vasta tällä viikolla päivät alkavat 31+. No, virhe on nyt korjattu ja turha optimismi ylimääräisen viikon vilahtamisesta ohitseni vallan huomaamatta unohdettu.

28+0 Loppusuoralla

Tänään siis alkoi rv 29, eli nyt ollaan vihdoin ja viimein viimeisellä kolmanneksella ja ehdottomasti viimeiset 12-14 raskausviikkoa ovat nyt alkaneet. Ei sillä, että mitenkään suuresti olisin innostunut tämän kyseisen ajanjakson alkamisesta, sillä tähän jaksoonhan kuuluu tunnetusti suurin osa raskaudenaikaisista vaivoista (ikään kuin niitä ei olisi jo tähän mennessä ollut tarpeeksi), mutta ainakin tunnelin päässä alkaa pikkuhiljaa häämöttämään valoa siitä, että tyyppi vihdoinkin jonain päivänä asustaisi mahan ulkopuolella, ja äitsykkä saisi määräysvallan oman vartaloonsa takaisin.  Tänään myöskin heräsi kalvava epäilys siitä, että ehkä en suoriudukaan mallikkaasti näistä lopuista kuudesta työviikosta ennen äitiysloman alkua, sillä selkä on edelleen pahana ja muistuttaa olemassaolostaan vihlomalla ja särkemällä alituiseen. Kun lisätään yhtälöön yhä kasvava maha, hiipi mieleeni ajatus, että joskohan tässä jossain vaiheessa joutuu antamaan periksi ja heittäytymään sohvan valtiattareksi ennen aikojaan. Mielelläni en kyllä kotiin tahtoisi jäädä, sillä tällä hetkellä työ on ainoa asia, joka pitää mielen virkeänä ja saa ainakin hetkittäin ajatukset pois kaikista menneistä, nykyisistä ja tulevista kolotuksista ja murheenaiheista. Lisäksi työ on tällä hetkellä ainoa syy, joka saa vielä aikaan pyrkimyksen näyttää ihmismäiseltä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun peilistä tuijottaa aamuisin kalpea, huonosti nukkunut, jokasuuntaansa tursuileva valas, jonka liikkeet alkavat olla yhtä sulavia kuin virtahevolla, vaatii tilanne turhamaiseltakin naiselta melkoisia ponnisteluja, että edes viitsii enää yrittää tehdä mitään ulkonäkönsä hyväksi. Eilen, kuten joka sunnuntai, oli taas epätoivoinen yritys tuunata itsensä siihen kuntoon, että kehtaisi taas tämän viikon olla töissä. Ohjelmassa kynsien lakkausta (sormien siis, varpaitanihan en ole nähnyt enkä tavoittanut enää kahteen kuukauteen), ihonkuorintaa, naamiota sekä vaatekaapin päivitystä. Viimeksi mainittu puuhahan pitää näin raskaana ollessa tehdä noin kuukauden välein, ja aina yhtä mukavasti kirpaisee todeta: ei mahdu, ei mahdu enää tämäkään… Sikäli mikäli pahoista epäilyistäni huolimatta selviydyn töissä äitiysloman alkuun saakka, voi olla, että viimeisinä viikkoina joudun verhoutumaan lainapeitteeseen tai sirkustelttaan, sen verran vähiin alkaa vaihtoehdot käydä.

27+5 Stand up'ia ja selkäpiinaa

Perjantai-iltana suuntasimme avomieheni kanssa stand up-klubille tarkoituksenamme aloittaa mainio parisuhdeviikonloppu, kun hänelläkin vuorotyöläisenä on harvinaistakin harvinaisempi koko viikonlopun kestävä vapaa, ja toisena tarkoituksena estää allekirjoittaneen täydellinen mökkihöperöityminen. Mikäs siinä, esiintyjät olivat mainioita ja nauroin makeasti hytkyvää ja hyllyvää mahaani kaksin käsin pidellen, kunnes kotiin palatessamme tajusin, että selkä on jumittanut omituiselle kaarelle eikä sitä pysty suoristamaan eikä pyöristämään. Perkele. Onhan se nyt jo kumma, että ihminen on niin huonossa kunnossa, että onnistuu nauramalla naksauttamaan itseltään selän tähän kuntoon. Yö meni tuskaillessa kun asennon vaihto vihloi aina varpaankynsissä saakka, ja aamulla ei auttanut, kuin todeta, että tämäniltainen ravintolaillallinen samoin kuin aamupäiväksi suunniteltu salitreeni pitää jättää väliin. Kyllä korpeaa. Vielä pitäisi kolme kuukautta kitkutella tämän selän kanssa, ja painoahan tulee tässä vaiheessa raskautta vähintään se puoli kiloa viikossa lisää, mikä ei varmastikaan helpota tilannetta. Pitänee kohta hommata sähkökäyttöinen pyörätuoli tai henkilökohtainen kantaja.

27+0 Odottajan luottokamat

Ikäni erilaisista selkävaivoista kärsineenä ja erinäisillä kiropraktikoilla, naprapaateilla, hermoratahierojilla ja osteopaateilla asioineena tiesin jo ennen raskautta, että tämä elämänvaihe ei varmasti ainakaan paranna tilannetta. Tilannetta ei myöskään edesauttanut se, että kahta päivää ennen hedelmöittymistä olin mukana suhteellisen pahassa peräänajokolarissa. Siksipä noin viikolla 11 alkaneet selkävaivat eivät tulleet suurena yllätyksenä. Selässä vihlova kipu alkoi säteillä vasempaan etureiteen ja ennen kuin huomasinkaan, reidestä katosi tunto jokseenkin kokonaan. Sinnittelin vaivan kanssa useita viikkoja, ennen kuin aloin öisin heräilemään siihen, että reisi oli niin tunnoton ja  siihen kävi niin kipeää että piti yrittää hieroa siihen edes jotain eloa ennen kuin pystyi taas nukahtamaan. Raskausviikolla 20 luovutin viimein ja lampsin ostamaan tukivyötä, vaikka hienoisesti epäilinkin, että kun kerran sitä ryhtyy käyttämään, niin sitä saakin sitten käyttää loppuelämänsä. Nettivinkeistä viisastuneena sijoitin suhteellisen kalliiseen Anita Babybelt-merkkiseen vyöhön ja kas kummaa, öiset kivut olivat poissa. Tunto ei koipeen ole palannut, mutta ainakaan ei satu enää. Suosittelen lämpimästi. Kun tuotteen olin hyväksi havainnut, onnistuin löytämään huutonetistä vyön vielä toisessa värissä ja alle puoleen hintaan, joten ostin toisenkin, ja nyt olen ollut onnellisessa symbioottisessa suhteessa vöihini joka päivä jo seitsemän viikon ajan.

Kuva lainattu http://www.bebelane.com/product/111/anita-babybelt---tukivyo-masulle

Toinen raskausaikainen rakkaudenkohteeni on tyynyt. Heti alusta alkaen kehon muuttuessa kummalliseksi muovailuvahaksi olen tarvinnut öisin ylimääräisiä tyynyjä mahan alle ja jalkojen väliin ja vähän myöhäisemmässä vaiheessa selänkin tueksi. On se sitten ollutkin mukava joka kerta kun haluaa kääntää kylkeä herätä ensin asettelemaan kaikki neljä tai viisi tyynyä uudelleen oikeaan asentoon. Heinäkuussa kävin ostamassa oikein hienon imetystyynyn, kun kuulin, että niitä voisi hyödyntää jo raskausaikana nukkumisessa, mutta enhän minä sitten raaskinutkaan ottaa tyynyä kyseiseen käyttöön. Sehän olisi ollut ihan muhennosta jo ennen kuin olisi varsinaiseen tarkoitukseensa ehtinyt. Sitten onnekseni bongasin Lidlin mainoksesta tuotteen nimeltä vartalotyyny ja hintaa oli vain 14,90e. Vastaava pötkylä lastentarvikeliikkeessä kun olisi ollut 69e. Vaikka en suurta luottamusta koekaan kyseiseen kauppaketjuun, ajattelin, että tuolla hinnalla uskaltaa jo kokeilla, ja ah, mikä taivas aukenikaan seuraavina öinä. Ristin tyynypötkylän Erkiksi, ja öisin kietoudun Erkin ympärille kuin käärme liaaniin, ja kun tulee aika kääntää kylkeä, heivautan kerralla koko Erkin toiselle puolelle mukanani. Helppoa kuin heinänteko sanon minä. Ja suosittelen lämpimästi.

Kuva lainattu

http://www.lidl.fi/cps/rde/xchg/SID-AA202CC5-9770A114/lidl_fi/hs.xsl/index_10038.htm

ps. Tänään oli ensimmäistä kertaa hankalaa olla töissä. Tuntui, että mahaa kiristi ja puristi ja käveleminen paikasta toiseen kesti kolme kertaa kauemmin kuin yleensä. Toivoakseni kyseessä oli tilapäinen poikkeama huonompaan suuntaan, töissä kun pitäisi jaksaa olla vielä 7 viikkoa.

VIIKKO 26 – Paska viikko

25+1 Little feet are beating like a jungle drum

Jep jep…oletteko kuulleet sen biisin My heart is beating like a jungle drum…? no meikäläisen mahassa on alkanut viime päivien aikaan tuntua siltä, että pikkujampalla soi kyseinen biisi päässä jokseenkin nonstoppina ja sen kertosäkeen tahtiin on mukava polkea jalkoja…ranccadaccadaarancaadaa… Vau-sarjan raskausopashan esittelee tämän ajanjakson alkamista vallan positiivisin sanakääntein ja kehottaa iloitsemaan jokaisesta liikkeestä, koska mehän emme elämämme aikana ”pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein”. Tottahan toki on kiva tietää, että asukilla menee lujaa ja kaikki on kunnossa, mutta entäpä jos haluaisi nukahtaa välillä? Tai entäpä jos ei suuresti nauti siitä, että joku tanssii virtsarakon päällä noin kolmasosan vuorokaudesta? Huokaus. Sovitaanko, että tämä turhautunut pohdinta menee flunssan piikkiin, jota täällä sairastetaan viidettä päivää putkeen ilman valoa tunnelin päässä.

25+2 Rits sanoi mahanahka ja turhamainen nainen itki

Kun noin kuusi kuukautta takaperin pissasin plussan esiin tikusta, mitä tein ensiksi? Juoksin riemusta kiljuen tulevan isän, tädin tai mummin kaulaan? Ryntäsin kauppoihin hipeltämään pienenpieniä nuttuja ja töppösiä? Ei. Istahdin tietokoneen äärelle ja ryhdyin googlettamaan tietoa parhaista raskausarpien ehkäisykeinoista. Koska keskustelupalstoilla tuntui vallitsevan jyrkkä kahtiajako apteekissa myytävän Vichyn raskausarpivoiteen ja The Body Shopin kaakaovoiteen kannattajiin, minä menin ja ostin molempia. Aamuisin levittelin helpommin imeytyvää Vichyä ja iltaisin tuntikausia tahmaavaa kaakaovoidetta. Ja uskollisesti minä rasvasin. Aloitin rasvaamisen heti, vaikka apteekin purkin kyljessä puhuttiin viidennestä kuukaudesta. Noh, onneksi Body Shopin myyjä kuitenkin oli kanssani samalla kannalla, että parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Ja kyllä, tiedänhän minä, että taipumus saada raskausarpia kulkee suvussa ja valitettavasti olen nähnyt jäljet äitini vatsalla, jotka minä olen maailmaan matkatessani aiheuttanut. Silti halusin uskoa. Ja toivoa. Ja kun nyt kuudennen kuukauden lähetessä loppuaan, havaitsin eilisiltana peilistä katsoessani ne kolme pientä arpea pystysuorassa alavatsallani, kykenin hillitsemään itseni noin viisi minuuttia ja sitten istuin alas. Ja itkin. Tämä saattaa nyt kuulostaa monenkin mielestä järjettömältä, mutta minä en missään määrin osaa suhtautua arpiini raskausajan muistoina ja kantaa niitä ylpeästi sotavammoinani, niin kuin ilmeisesti pitäisi. Minä hyvästelen mielessäni bikinit loppuelämäkseni ja jään kauhulla odottamaan lopullisten vaurioiden tasoa. Jos teissä, rakkaat lukijani (joita tiettävästi on ainakin viisi :D), on raskaustaivaltaan vasta aloittelevia turhamaisia naisia, en kehota teitä käymään Vauva-lehden nettisivun kuvagalleriassa katsomassa lukijoiden sinne lisäilemää arpikokoelmaa, jos haluatte säilyttää yöunenne ja mielenterveytenne. Lohdutuksen ja viisauden sanoja otetaan myös mielellään vastaan kommenttien muodossa.

25+3 Valivali

Koska edellistenkään rv 26 päivien postaukset eivät ole mitään varsinaista positiivisuuden riemuvoittoa olleet, niin täten nimettäköön tämä viikko paskaksi viikoksi ja annetaan tulla koko rahan edestä. Jos itse olet niitä always look at the bright side of life-tyyppejä, ei kannattane jatkaa lukemista tämän pidemmälle. Tällä viikolla olen viimeistään tajunnut, että miksi synnyttäneet naiset eivät kerro meille toistaiseksi lapsettomille naisille raskausajasta tarkemmin. Syy on erittäin yksinkertainen. Koska kukaan täysipäinen nainen, joka tietäisi etukäteen, mitä kaikkea on tulossa, ei ryhtyisi tähän hommaan. Tai sitten naisille vaan tehdään vakiotoimenpiteenä laitoksella synnytyksen jälkeen osittainen lobotomia, jotta raskausajan karmeudet ja synnytys unohtuisivat, sillä muutenhan pian kansantalous kääntyisi laskuun, kun kaikilla olisi korkeintaan se yksi lapsi. Olen myöskin tullut siihen tulokseen, että ne vauvalehtien alati hymyilevät (hymistelevät) naiset valehtelevat. Jolleivat kaikille, niin ainakin itselleen. Tämä ei taatusti ole kenenkään elämän parasta aikaa. Tai sitten se aiempi elämä on ollut todella kamalaa. Meille ei- synnyttäneillehän annetaan kuva, että raskaus on ihanaa. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saattaa vähän etoa, ja sitten viimeisen kolmanneksen aikana saattaa vähän olla massu tiellä nukkuessa, mutta muutenhan raskaana oleva nainen kukoistaa ja hehkuu. Ei muuten hehku. Omaan ensimmäisen kolmannekseen ei kylläkään kuulunut onneksi oksentaminen (olen myös kuullut naisesta, joka oksensi joka päivä neljänkymmenen viikon ajan ja viimeisen kerran laitoksella samalla lasta ulos pungertaen…), vaan pelkästään lievähkö etominen, mutta tämä etuoikeus kenties johtui vain erinomaisesti haltuunotetusta tankkaamisesta heti raskauden ensimetreiltä lähtien. Ei nimittäin ole tämän tytön verensokerit päässet kertaakaan tippumaan, sen verran hyvin on ruoka-aikaan oltu kotona. Mutta kuten jo aiemmin olen pienemmissä erissä valottanut,  raskauden ensimmäistä ja toista kolmannesta ovat sen sijaan vauhdittaneet ensiluokkainen vatsakipu (viikolle 10 saakka), järjetön ummetus (ensimmäiset 12 viikkoa ja sen jälkeen, löydettyäni uudelleen rakkaan ystäväni Kellog’s All Bran Flakesin, enää satunnaisena vierailijana…), paisuvan ja painavan kohdun, sekä sittemmin selkäkivun ja kasvaneen mahan myötä kadonneet yöunet (viikolta 1 lähtien, odotettavissa jatkuvan viikolle 40+ asti ja siitä muista syistä johtuen eteenpäin seuraavat 18 vuotta), edellisestä kenties johtuva jatkuva väsymys, iskias (ja sen myötä vasemmasta reidestä kadonnut tuntoaisti, jonka epäilen enää koskaan palaavan, viikolta 11 asti), hulluuden partaalle ajava ihon kutiaminen joka paikasta (viikolta 1 alkaen), hillitön nesteenkertyminen, selluliitti kaikkialla alaraajoissa (jopa pohkeissa!!), takapuolen leviäminen toistaiseksi kolmella vaatekoolla, jalan kasvu yhdellä koolla, joko kukkivan rasvainen tai hilseilevän kuiva iho (viikosta riippuen), kymmenet uudet mustat luomet kaikkialla vartalossa ja nyt viimeisimpänä vielä ne raskausarvet. Unohdinko jotain? Saattaapa olla, että unohdinkin, muistinikaan toiminta kun ei ole enää aivan ennallaan, ja saatan välillä päästellä suustani mitä sattuu tajuamatta itse lainkaan sanoneeni mitään kummallista. No joo, voisin kai vielä lisätä, että eipä ole kengän laittaminen jalkaan ollut näin vaikeaa sitten sen, kun olin itse yksivuotias. Samaisista syistä olen joutunut ulkoistamaan jalkahoidon tekemisen (yritäpä yltää leikkaamaan varpaankynnet kun edessä on kymmenen kiloa massaa, joka ei edes litisty niin kuin normaali ihrakerros) ja joutunut luopumaan erinäistenkin karvojen trimmaamisesta…. Että voinpa vaan sanoa, että minä en ole se iloisesti lauleskeleva ja nuttuja kutova odottaja. Edellisten vaivojen lisäksi kun hormonitoiminnan myllerrys ei suinkaan ole tuonut minusta esiin niitä parhaimpia puolia, vaan pikemminkin sen Mr. Hyden, jolla saattaa tehdä mieli puraista pää irti aamun ensimmäiseltä vastaantulijalta. Varsinkin, jos se sattuu olemaan joku kiero nainen, jolla on lapsia ja täten siis kuuluu salaajien salaliittoon… - tai jos se sattuu olemaan nainen, jolla ei ole lapsia ja joka myöskään ei ole raskaana, eikä täten tiedä elämän realiteeteista vielä mitään.

ps. lisättäköön listaan siitä unohtunut eksoottinen reisi-ihottuma ja ihan viime päivinä alkanut ajoittainen  närästys ja päänsärky. Jippijaijee.