38+3 Hyviä uutisia neuvolasta ja päivän ostosvinkki

Tänään neuvolassa kuulin hyviä uutisia. Tyypin pää ei enää heilu vaan on kuulemma tukevasti kiinnittynyt. Jippii. Eihän se nyt ilmeisesti synnytyksen kannalta sen kummempia tarkoita, mutta jotensakin kovasti lohdutti tieto, että kyllä siellä ainakin jotain tapahtuu ja oikeaan suuntaan ollaan menossa. Paino oli (muka) pysynyt samana kuin reilu viikko sitten, mikä mielestäni antaa lähinnä olettaa, että viime viikolla olin siis vielä enemmän  turvoksissa kuin tänään. Hemoglobiini oli 124, eli vähän laskemaan päin, mutta ei tarvita kuitenkaan lisärautaa. Verenpaineet kohtuulliset ja sf-mitta 34 cm. Jampan sykkeet pyöri siinä 155:ssä. Eli kuulemma olisi kaikki reilassa. Kyselin toiveikkaasti, että mitkäköhän on mahdollisuudet päästä käynnistykseen ennen 42- viikkoa, mikäli ai ala herraa sitä ennen kuulumaan. Kuulemma heikot on mahdollisuudet jos ja kun on kaikki sujunut hyvin siihen asti. Edelleen kun hieman hirvittää, että josko sitä joutuu jonkun jättiläisen maailmaan puskemaan jos menee kovin pitkäksi tämä loppuodotus. No ai auta itku markkinoilla.
Päivän ostosvinkkinä kaikille, joiden kotikaupungista löytyy halpaketju Tokmanni. Kävin toissapäivänä muissa asioissa kyseisessä puljussa ja bongasin lasten levyjä hintaan 2 euroa kipale. Ei edes ollut mikään tarjous, vaan kyseisten levyjen normihinta. Levyjä oli varmaan ainakin 8 erilaista, itse päädyin ostamaan niistä 4, jotka sisältää mm. seuraavat kuolemattomat rallit: Leipuri Hiiva, Popsi popsi porkkanaa, Känkkäränkkä, Täti Monika, Pieni tytön tylleröinen ja Pikku Posteljooni. Valkkasin nimenomaan sellaisia levyjä, joissa oli omasta lapsuudesta tuttuja lauluja, mutta joihin ei kuitenkaan itse muista sanoja kokonaan. Eikun laulaa lollottelemaan mukana.

34+4 Neuvolassa again

Ja niin se taas vierähti pariviikkonen eli oli aika jälleen piipahtaa neuvolassa. Oma terkkarini oli lomalla, eli vaihteeksi vastassa oli uusi naama, mutta oikein mukava tyyppi oli kyllä. Esitin terveydenhoitajalle huoleni siitä, että josko tässä nyt raskausmyrkytystä pukkaa, kun sormet ja varpaat ihan yks kaks yllättäin toissapäivänä pamahtivat aivan turvoksiin, ja näyttävät edelleen voivan hyvin paksusti. Virtsanäyte oli kuitenkin puhdas ja verenpaineetkin ihan vielä kohtuuden rajoissa, vaikka alapaineet ovatkin noususuunnassa. Oletettavasti aihetta huoleen ei siis pitäisi olla, vaan nakkimakkaroita muistuttavat sormet nyt vaan kuuluvat asiaan tässä vaiheessa raskautta. Kiva. Ei tarvitse enää sormuksilla koreilla. Hemoglobiini oli 132, eli ymmärtääkseni suhteellisen hyvä ajankohtaan nähden. Jampan sykkeet paukuttelivat 140 ja 150 välillä ja liikkeitä piisaa hyvin. Oikeassa asennossakin siellä kuulemma majaillaan, mutta kiinnittymisestä ei ollut mitään tietoa vielä. Saa sitten nähdä puolentoista viikon päästä, kun rv:lla 37+1 on se viimeinen lääkärintarkastus. Siinä vaiheessa kai sitä saisi jo hyvinkin olla kiinnittynyt, että olisi jotain toiveita ajallaan ulostulosta. Sf-mitta on onneksi sen yhden järkytyskerran jälkeen pysytellyt käyrien sisäpuolella, ja oli tällä kertaa 31,5. Ja hah, mitäs minä sanoinkaan viime kerralla siitä painosta, ja siitä kun ei millään tavalla huomioida aamu- ja iltapäiväpainojen eroa. Viime kerralla kun paheksuvasti tiiraillen sanottiin painoa tulleen 875 grammaa viikossa, niin nyt tulokseksi saatiin 0,044 grammaa, koska tänään taas oli aamuaika ja painoa oli muka tullut lisää vaan 100 grammaa kahden viikon takaiseen. No kotivaaka näyttää näin lounaan jälkeen iloisia 75kg:n lukemia (herrasiunaajavarjele!), eli tuskin tarvii olla huolissaan tyypin kasvusta. Tässäpä tämänkertaiset. Puolentoista viikon päästä siis ohjelmassa lääkäri, ja sen jälkeen neuvolassa käydäänkin viikon välein. Viimeinen aika määrättiin rv 39+3, mutta erittäin hartaasti toivon, että se aika jäisi jo käyttämättä…

32+2 Nuhaa ja neuvolaa

Tänään oli taas neuvolapäivä. Neuvolat on alkaneet olla viime kertoina melkoisia pikatoimituksia. Virtsa puhdas, verenpaine ok, miten olet voinut? –Jaahas, sellaista se on. Hyppääpä vaakalle. Ja seuraava aika… Sovittiinkin ihan suosiolla, että avokki voi jäädä kotiin nukkumaan kahden yövuoron välisiä univelkoja pois, ja turhaanpa hän tosiaan olisi taas paikalle raahautunutkaan. Edelleen minua himpun verran ottaa pattiin se, ettei painon kirjaamisessa millään tavalla huomioida sitä, onko aamu vai iltapäivä. Viimekertaisessa neuvolapostauksessahan kerroin, että meikäläisen paino on iltapäivisin noin kaksi kiloa enemmän kuin aamuisin kaikenmaailman syömisistä ja nesteturvotteluista johtuen. Vasta kotimatkalla tajusin ihmetellä neuvolatätin suhtautumista asiaan kun itse jokseenkin tyytyväisenä yritin selittää, että minusta painonnousu on nyt hiukan tasaantunut, eikä ole enää niin vauhdikasta ja täti vaan tuumasi, että no joo, kyllä tämä kuitenkin on ollut +875 grammaa viikossa. No höh! Onhan se, kun viime kerralla otettiinkin nimenomaan se aamupaino ja nyt taas aika oli iltapäivällä, jolloin painonlisäys kortista luettuna oli kolmelta viikolta 2,5 kiloa… Jotta tulokset olisivat olleet vertailukelpoisia, olisi tämän päivän vaakalukemasta pitänyt vähentää se puolitoista – kaksi kiloa, jolloin painonnousuksi oli tullut vaan noin puoli kiloa – kilo… Painonkehitykseen tosin mielestäni vaikuttaa tässä myös se, että olen tosiaan viime neuvolakäynnin jälkeen joutunut jättämään salilla käynnin ja kaiken muunkin liikuntaa kaukaisesti muistuttavankin toiminnan pois, koska se  aiheuttaa supistuksia ja hengenahdistusta ja epäilen, että lihasmassani on alkanut pikkuhiljaa häviämään ja korvautumaan suhteessa keveämmällä ihramassalla..jee jee… Tämähän myös tarkoittaa sitä, että synnytyksen jälkeen aineenvaihduntani on hidastunut entisestään, koska lihasmassahan polttaa enemmän kaloreita myös levossa ollessaan kuin veltto läski. Että saahan siitä haaveilla joskus palautuvansa ennalleen, mutta haaveeksipa voi jäädäkin… Viimeinen neuvolalääkäri, jossa sitten kai käsikopelolla arvioidaan sitä tyypin syntymäkokoa määrättiin rv:lle  37… Kova luottamus siis neuvolantädillä on siihen, että tässä nyt ainakin tuonne asti lyllerrellään yhtenä kappaleena. Päivän huonot uutiset onkin sitten siinä, että taidanpa olla sairastunut flunssaan. Yöllä piti herätä useita kertoja niistämään, ja vaikka kuinka yritin vakuutella itselleni, että ohi menee, ohi menee, niin silti vaan sama niistäminen jatkui töissä. Piti sitten pomolle ilmoittaa iltapäivällä ihan suosiolla, että jään torstaiksi ja perjantaiksi kotiin. Kokemus kun on osoittanut, että jos tässä flunssan alkuvaiheessa riehuu menemään töissä, sitä pahemmaksi tauti äityy. Voipa olla, että tauti on muutenkin jossain määrin alkujaan psykosomaattista. Allekirjoittaneen kropalla kun on taipumus lyödä kapuloita rattaisiin, jos en muuten malta rauhoittaa tahtia. Nytpä sitten on taas pakko rauhoittua ainakin hetkeksi, ennen kuin viimeinen työviikko pitkiin aikoihin alkaa.

31+6 Uneton Oulussa

Jep. Otsikko on mukailevinaan vanhaa elokuvaa Uneton Seattlessa, mutta voin kertoa, että täällä päässä unettomuus ei vaan johdu siitä, että yöt rustailisin romanttisia sähköposteja. Te, jotka olette seuranneet tarinointiani alusta alkaen, ehkä muistatte, että allekirjoittaneen hyvin nukutut yöt päätyivät historiaan heti ensimmäisestä viikosta hedelmöittymisestä lähtien. Jostain kumman syystähän kärsin ensimmäiset seitsemisen viikkoa järkyttäviä mahakipuja öiseen aikaan kenties kohdun laajenemisesta johtuen, mikä teki nukkumisesta mahdotonta. Sitten kun mahakivut pikkuhiljaa katosivat, alkoikin jo öinen vessassa ravaaminen kohdun alettua painamaan virtsarakkoa. Ymmärtääkseni suurimmalla osalla odottajia tämä ongelma ilmenee vasta joskus rv 20 jälkeen, kun mahakin on jo kunnolla kasvanut, mutta eipä ollut varsinainen yllätys että meikäläinen kuuluu sitten siihen vähemmistöön, joka pääsee asioimaan toiletin puolella vähintään kaksi kertaa yössä heti alkuviikoilta lähtien. Koska painonkehitykseni on myös ollut..hmm..mitenkähän tämän kauniisti muotoilisi… reippaahkoa heti alusta alkaen, oli pötsillä myös kokoa jo jostain 16. viikolta alkaen niin reilusti, että nukkuma-asentojen löytäminen alkoi olla siitä alkaen myös entistä haasteellisempaa. Käytännöllisesti katsoen puolimahallaan makuu jäi pois heti alusta alkaen ja noin 20 viikolta alkaen vaihtoehtoina on oikeastaan ollut enää kyljellään nukkuminen. Viikolta 30 alkaen maha on myös muuttunut niin painavaksi, että kyljen kääntäminen alkaa olla melkoisen tuskallinen operaatio. Selässä naksuu ja paukkuu kun ähisten ja puhisten yritän kammeta itseäni ympäri ja olkavarren nivelistäkin on viime aikoina alkanut kuulua epätoivoista narinaa. Jossain neuvottiin, että kannattaa pukeutua silkki- tai satiinipyjamaan, jonka liukkaus auttaa kääntymisessä. Hah! sanon minä. Melkoista avaruuspukukangasta saisi yöasu olla, että siitä olisi minkään valtakunnan apua tämän ruhon pyörittelyssä. Ja toisekseen, kukas niihin yöasuihin enää mahtuu? En minä ainakaan. Ei suuresti houkuttele mennä ostamaan pyjamaa jostain Big and Beautiful- osastolta. Viimeinen niitti nukkumatin maille pääsyn esteeksi on viimeisen kahden viikon aikana paljastunut pikkuherran armoton biletys.  Aikaisemmin hän malttoi olla yöllä rauhassa usean tunnin pätkiä, mutta ehei, ei enää. Noin kahden viikon ajan jamppa on jumpannut, pumpannut, venytellyt, punnertanut, nyrkkeillyt, hutkinut ja potkinut niin, että epäilen jo hänellä olevan neljä jalkaa. Maha kieppuu puolelta toiselle liikkeiden tahdissa ja voin kertoa, että enää potkut eivät ole kivuttomia… Yritä siinä sitten nukkua kun tunnin välein joku haluaa napakoin iskuin muistuttaa olemassaolostaan. Odotuksen ohjekirjani Vau-opus kertoikin viikkojen 29-33 olevan sikiön aktiivisinta aikaa. Nähtäväksi jää rauhoittuuko meininki sitten ensi viikon jälkeen. Toivossa on hyvä elää.

30+1 Pikkuvarpaat kylkiluiden välissä

Täällä sitä kasvetaan päivä päivältä isommaksi. Tättärärää! Aamupaino 71,5 kg ja iltapäivällä syönnin jälkeen 73,4 kg. En edes aio enää laskea tähän montako kiloa on lähtöpainoon verrattuna tullut. Todettakoon vaan, että monta. Tällä kasvuvauhdilla vetäistään vielä ennen joulukuuta toinenkin kymmenluku rikki.

Eilen ja tänään olen huomannut pikkujampan taas asettuneen uusiin asemiin tehoyksiössään, kun potkujen suunta on muuttunut ja lisäksi joku sinnikkäästi tunkee pikkuvarpaita oikean puolen kylkiluideni väliin. Vielä se ei onneksi käy kovin kipeää, mutta tuntemukset ovat lähinnä epämääräisen epämukavia. Tänään oli töissä palaveripäivä ja perinteiseen tyyliin allekirjoittanut päätti totuudentorvena hankaloida taas esimiesten iloksi, ja oli muuten suhteellisen hankalaa pitää vakavaa puheenvuoroa lainsäännösten vaikutuksesta työhömme, kun samaan aikaan eräät puskee ja punnertaa kylkiluita vasten niin maan perusteellisesti. Ennen samaista puheenvuoroa pelkäsin jo hetken aikaa käynnistäväni kiihdyksissäni koko synnytyksen, kun kuunnellessani pomon johdantoa käsiteltävään aiheeseen tunsin sykkeen kipittävän johonkin kahdensadan tietämille…

Vau-kirja ilahdutti tällä viikolla ilmoittamalla, että sikiöllä on tähän mennessä jo kunnon hiukset päässä. Kun kynnet taas tietääkseni ovat ilmestyneet jo aiemmin, putkahti päähäni saman tien jokseenkin huvittava (pelottava?) mielikuva. Jos nimittäin tyyppi on saanut kynnet äidiltään ja tuuheakin tuuheamman tukan isältään, asustaa kohdussani tällä hetkellä pienenpieni Jöröjukka.

Alla masukuvaa 30+0. Kahden viikon väleinhän olen niitä nyt päivitellyt. Kollegan mahanlaskukommentista johtuen päätin myös tehdä kollaasin viimeisen kuukauden sisällä otetuista kuvista, ja kyllä vaan, sen lisäksi, että maha on massiivisesti kasvanut, on se selvästi jo myös alempana kuin viikolla 26.

29+6 Raskausajan pukeutumista

Joskus aikanaan, kun en ollut vielä raskaana (siis noin sata vuotta sitten), minulla oli suhteellisen selvät sävelet raskausajan pukeutumisen suhteen. Oli ajatellut, että urheilevana ihmisenä pysyn pitkälle raskauden puoliväliin suhteellisen sutjakkana ja voin käyttää omia vanhoja vaatteitani vain hieman modifioiden niitä, etenkin, kun kaapistani löytyy vuosien painonvaihteluiden tuloksena vaatteita laidasta laitaan koosta 34 kokoon 38 asti. Kun olisin ensin siirtynyt hitaasti omissa vaatteissani koosta seuraavaan siirtyisin käyttämään alaosissa mamma-malliston vaatteita luonnollisesti omassa koossani 36 ja loppuvaiheessa, kun maha olisi suurimmillaan, käyttäisin herttaisia lyhkäisiä mekkoja paksujen sukkahousujen tai legginsien ja ehdottomasti korkokenkien kanssa. Joopa joo. Saahan sitä haaveilla. Tässäpä todellisuus. Kun plussaamisen jälkeen tumppasin viimeisen tupakkani alkoi saman tien hillitön mässytys, jolla korvasin aiemmat tunnin-puolentoista tunnin välein tapahtuneet pihalla käyntini. Mätin suklaata ja salmiakkia kaksin käsin naamariin niin, että ensimmäisen kolmen viikon aikana plussaamisesta vaaka näytti jo melkein kolme kiloa lisää normaalipainooni. Lisäksi muutenkin paavo pesusientä muistuttava nestekiertoni tyssäsi aivan täysin heti alkuunsa ja maha pömpötti heti alun alkaen kuin kailottaen koko maailmalle, että hei täällä asuu joku. No, kuten jo varhaisempien viikkojen päivityksessä olenkin kertonut, jouduin siis hylkäämään rakkaat pillifarkkuni kaapin perälle heti alussa ja hakemaan kaupasta mukavasti mahan kohdalta pussittavia paitoja, joihin onnistuin kätkeytymään. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikanahan ei suurimmalle osalle odottajista pitäisi painoa kertyä juuri lainkaan lisää, mutta viikolla 13 minä enää töin ja tuskin mahduin niihin kaappini suurimpiin vanhoihin farkkuihin ja jalat olivat keränneet sellaisen määrän nestettä, että avokkaat jäivät suosiolla hyllyyn. Toisen kolmanneksen alkaessa alkoi myös kesä, ja siirryin suosiolla mamma-osastolle. Joustovyötäröllä varustettuja shortseja ja capreja, sekä trikoohameita ja puseroita, mutta ei suinkaan omassa vaatekoossani 36, vaan mamma-vaatekoossa 38. Hanurini ja reiteni kun olivat myös aloittaneet aivan omatoimisen laajenemisharrastuksen vyötärönympäryksen kasvun lisäksi. Kesän lopuilla viikolla 22 tein viimeisimmän karmean havaintoni. Reilun viikon pitämistauon jälkeen koon 38 mammashortsit ottivat ja jumahtivat puolireiteen. Olimme siirtyneet aivan uusiin ulottuvuuksiin ja eikun hankkimaan uusia mamma-vaatteita koossa 40!!! Seuraavalla viikolla kävin vaatekaappia läpi silmäillen, mitä vanhoja puseroita voisin kenties pitää vielä töissä, ja totesin tuloksen jokseenkin nollaksi. Jopa käsivarteni olivat muuttuneet pullamössön pulleiksi ja hihat kiristivät. Tässä nyt ollaan, 15 kiloa turvonneena ja kolme vaatekokoa kasvaneena, ja vielä 10 viikkoa matkaa edessä. No toisaalta, kuka se käskee syödä koko ajan kuin sirkusnorsu. Ihan itse olen itseni tähän jamaan saattanut. Ja toisaalta, ainakin henkkamaukka on tänä vuonna tehnyt parempaa tiliä meikäläisen ansiosta. Suurimman osan garderoobbiani kun olen uusinut heidän tuotteillaan, vain muutamia kalliimpia mamalicious-tuotteita on sekaan eksynyt. Tyylillisesti vielä sen verran ,että raskausajan pukeutumisen mottona on ollut keep it simple. Vaatteilla on jokseenkin turha yrittää koreilla, kun kaikki mitä ihmiset näkevät, on heitä tuijottava iso pallo keskivartalossani. Perus t-paitaa mustana ja valkoisena, pitkä-ja lyhythihaisena, sekä mustat mahdollisimman kapeat ”farkut”, musta ja harmaa trikoohame sekä musta mekko höystettynä erilaisin aukijätettävin neuletakein ja laukuin, siinäpä minun muotivalintani tälle vuodelle. Ohessa muutamia kuvia Hennes & Mauritzin valikoimasta, jotka minunkin kaapistani löytyvät. Vinkiksi muille, että kyseisissä mammafarkuissa on paremmin muotoiltu takaosasto kuin joissain normifarkuissani. Suosittelen.

29+3 Neuvolassa part xxx

Vaihteeksi neuvolapäivä. Avokki lähti mukaan, vaikka sanoin kyllä, että ei ole mitenkään välttämätöntä. En oikein ymmärrä miksi noita tulevia isukkeja käsketään raahaamaan mukaan neuvolaan, kun heille kuitenkin jää vain statistin rooli. Naistahan siellä punnitaan ja mitataan ja tökitään neuloilla ja haastatellaan. Ainoa kysymys isälle suunnattuna taisi tälläkin kertaa olla uutta aikaa sovittaessa, että sopiiko aika. Noh, kaipa kyse on sitten siitä, että otetaan isät mukaan odotukseen, ettei heille tule ulkopuolinen olo, vai? Mutta asiaan. Päivän hyvät uutiset oli, että verenpaineet oli kaikesta salmiakin syönnistä huolimatta ihan hyvät ja hemoglobiini oli jopa parantunut viime kerrasta. Vielä parempia uutisia sisälsi uusi sf-mitta, joka oli nyt 28 cm ja näin ollen jopa mahtui käyrälle. Hip hip huraa. Yläkäyrillä mennään, mutta eipä tällä kertaa kuitenkaan yli yläkäyrän niin kuin viimeksi… Paino oli terkkarin iloksi noussut kohtuulliset 1,5 kiloa viime kerrasta, joka oli kolme viikkoa sitten. Enpä sitten tullut valaisseeksi tätiäni siitä, että viimeksi otettiin iltapäiväpaino ja nyt aamupaino, ja meikäläisen aamupaino kun on nykyään pauttiarallaa 1,5 kiloa pienempi kuin iltapaino. Eli jos neuvola olisi ollut iltapäivällä, olisimme saaneet painonnousun tulokseksi melkein kolme kiloa….eipä enää kuulostakaan niin kohtuulliselta… Sykkeet pikkujampalla huiteli 140-150 välillä, ja niitä oli jälleen kerran jokseenkin hankalaa saada, kun herra vipelsi menemään rallia ympäri mahaa paeten pelottavaa doppleria. Lopuksi vielä täyttelimme yhdessä muutaman vajaaksi jääneen kohdan sairaalan esitietolomakkeeseen, joka nyt sitten lähetetään synnärille allekirjoittaneen saapumista odottelemaan. Lappuseenhan laitetaan mm. nimiehdotukset hätäkastetta varten. Uusi aika sovittiin taas kolmen viikon päähän ja lähtiessä vielä muistuteltiin vaivaista siitä, että lääkärille pääsee ja sairaslomaa saa, jos ei paikat kestä töissä oloa. Pirskatti. Se nyt vaan on kestettävä, pää kun ei sitten puolestaan kestä liikaa kotona oloa, kun aika tuntuu matavan jo nyt.

28+0 Loppusuoralla

Tänään siis alkoi rv 29, eli nyt ollaan vihdoin ja viimein viimeisellä kolmanneksella ja ehdottomasti viimeiset 12-14 raskausviikkoa ovat nyt alkaneet. Ei sillä, että mitenkään suuresti olisin innostunut tämän kyseisen ajanjakson alkamisesta, sillä tähän jaksoonhan kuuluu tunnetusti suurin osa raskaudenaikaisista vaivoista (ikään kuin niitä ei olisi jo tähän mennessä ollut tarpeeksi), mutta ainakin tunnelin päässä alkaa pikkuhiljaa häämöttämään valoa siitä, että tyyppi vihdoinkin jonain päivänä asustaisi mahan ulkopuolella, ja äitsykkä saisi määräysvallan oman vartaloonsa takaisin.  Tänään myöskin heräsi kalvava epäilys siitä, että ehkä en suoriudukaan mallikkaasti näistä lopuista kuudesta työviikosta ennen äitiysloman alkua, sillä selkä on edelleen pahana ja muistuttaa olemassaolostaan vihlomalla ja särkemällä alituiseen. Kun lisätään yhtälöön yhä kasvava maha, hiipi mieleeni ajatus, että joskohan tässä jossain vaiheessa joutuu antamaan periksi ja heittäytymään sohvan valtiattareksi ennen aikojaan. Mielelläni en kyllä kotiin tahtoisi jäädä, sillä tällä hetkellä työ on ainoa asia, joka pitää mielen virkeänä ja saa ainakin hetkittäin ajatukset pois kaikista menneistä, nykyisistä ja tulevista kolotuksista ja murheenaiheista. Lisäksi työ on tällä hetkellä ainoa syy, joka saa vielä aikaan pyrkimyksen näyttää ihmismäiseltä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun peilistä tuijottaa aamuisin kalpea, huonosti nukkunut, jokasuuntaansa tursuileva valas, jonka liikkeet alkavat olla yhtä sulavia kuin virtahevolla, vaatii tilanne turhamaiseltakin naiselta melkoisia ponnisteluja, että edes viitsii enää yrittää tehdä mitään ulkonäkönsä hyväksi. Eilen, kuten joka sunnuntai, oli taas epätoivoinen yritys tuunata itsensä siihen kuntoon, että kehtaisi taas tämän viikon olla töissä. Ohjelmassa kynsien lakkausta (sormien siis, varpaitanihan en ole nähnyt enkä tavoittanut enää kahteen kuukauteen), ihonkuorintaa, naamiota sekä vaatekaapin päivitystä. Viimeksi mainittu puuhahan pitää näin raskaana ollessa tehdä noin kuukauden välein, ja aina yhtä mukavasti kirpaisee todeta: ei mahdu, ei mahdu enää tämäkään… Sikäli mikäli pahoista epäilyistäni huolimatta selviydyn töissä äitiysloman alkuun saakka, voi olla, että viimeisinä viikkoina joudun verhoutumaan lainapeitteeseen tai sirkustelttaan, sen verran vähiin alkaa vaihtoehdot käydä.

26+2 Jättiläinen on the way?

Neuvolalääkäri – tällä kertaa nainen – haastatteli perinpohjaisesti ja tutkaili sitten kaikki asiaankuuluvat tutkimukset. Kuulemma kohdunsuu on hieman pehmeä, mutta kohdunkaulaa on niin pitkästi, ettei tarvi olla huolissaan. Mitenkäpä sitä kovin huolissaan osaisi ollakaan, kun ei näistä asioista edelleenkään juuri mitään ymmärrä. Muut naiset kyllä tuntuvat tietävän. Olenkohan jossain vaiheessa elämääni missannut jonkun kaikille naispuoleisille otuksille pakollisen ylimääräisen biologian tunnin…? Erinäisiä tuloksia sen sijaan kuuntelin himpsan verran järkyttyneenä. Paino (kylläkin juuri hyvin syöneenä ja vaatteet päällä) 70,5 kg (plus 13,5 kiloa raskautta edeltävään aikaan) ja kohdunpohjan korkeus + 26,5 cm (lisäystä neljän viikon takaiseen neuvolakäyntiin 7,5 cm). Eihän tuossa hiivatan neuvolakortissa edes käyrä riitä kyseiselle tulokselle. Houston, I think we have a problem. There is a giant on the way…

VIIKKO 26 – Paska viikko

25+1 Little feet are beating like a jungle drum

Jep jep…oletteko kuulleet sen biisin My heart is beating like a jungle drum…? no meikäläisen mahassa on alkanut viime päivien aikaan tuntua siltä, että pikkujampalla soi kyseinen biisi päässä jokseenkin nonstoppina ja sen kertosäkeen tahtiin on mukava polkea jalkoja…ranccadaccadaarancaadaa… Vau-sarjan raskausopashan esittelee tämän ajanjakson alkamista vallan positiivisin sanakääntein ja kehottaa iloitsemaan jokaisesta liikkeestä, koska mehän emme elämämme aikana ”pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein”. Tottahan toki on kiva tietää, että asukilla menee lujaa ja kaikki on kunnossa, mutta entäpä jos haluaisi nukahtaa välillä? Tai entäpä jos ei suuresti nauti siitä, että joku tanssii virtsarakon päällä noin kolmasosan vuorokaudesta? Huokaus. Sovitaanko, että tämä turhautunut pohdinta menee flunssan piikkiin, jota täällä sairastetaan viidettä päivää putkeen ilman valoa tunnelin päässä.

25+2 Rits sanoi mahanahka ja turhamainen nainen itki

Kun noin kuusi kuukautta takaperin pissasin plussan esiin tikusta, mitä tein ensiksi? Juoksin riemusta kiljuen tulevan isän, tädin tai mummin kaulaan? Ryntäsin kauppoihin hipeltämään pienenpieniä nuttuja ja töppösiä? Ei. Istahdin tietokoneen äärelle ja ryhdyin googlettamaan tietoa parhaista raskausarpien ehkäisykeinoista. Koska keskustelupalstoilla tuntui vallitsevan jyrkkä kahtiajako apteekissa myytävän Vichyn raskausarpivoiteen ja The Body Shopin kaakaovoiteen kannattajiin, minä menin ja ostin molempia. Aamuisin levittelin helpommin imeytyvää Vichyä ja iltaisin tuntikausia tahmaavaa kaakaovoidetta. Ja uskollisesti minä rasvasin. Aloitin rasvaamisen heti, vaikka apteekin purkin kyljessä puhuttiin viidennestä kuukaudesta. Noh, onneksi Body Shopin myyjä kuitenkin oli kanssani samalla kannalla, että parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Ja kyllä, tiedänhän minä, että taipumus saada raskausarpia kulkee suvussa ja valitettavasti olen nähnyt jäljet äitini vatsalla, jotka minä olen maailmaan matkatessani aiheuttanut. Silti halusin uskoa. Ja toivoa. Ja kun nyt kuudennen kuukauden lähetessä loppuaan, havaitsin eilisiltana peilistä katsoessani ne kolme pientä arpea pystysuorassa alavatsallani, kykenin hillitsemään itseni noin viisi minuuttia ja sitten istuin alas. Ja itkin. Tämä saattaa nyt kuulostaa monenkin mielestä järjettömältä, mutta minä en missään määrin osaa suhtautua arpiini raskausajan muistoina ja kantaa niitä ylpeästi sotavammoinani, niin kuin ilmeisesti pitäisi. Minä hyvästelen mielessäni bikinit loppuelämäkseni ja jään kauhulla odottamaan lopullisten vaurioiden tasoa. Jos teissä, rakkaat lukijani (joita tiettävästi on ainakin viisi :D), on raskaustaivaltaan vasta aloittelevia turhamaisia naisia, en kehota teitä käymään Vauva-lehden nettisivun kuvagalleriassa katsomassa lukijoiden sinne lisäilemää arpikokoelmaa, jos haluatte säilyttää yöunenne ja mielenterveytenne. Lohdutuksen ja viisauden sanoja otetaan myös mielellään vastaan kommenttien muodossa.

25+3 Valivali

Koska edellistenkään rv 26 päivien postaukset eivät ole mitään varsinaista positiivisuuden riemuvoittoa olleet, niin täten nimettäköön tämä viikko paskaksi viikoksi ja annetaan tulla koko rahan edestä. Jos itse olet niitä always look at the bright side of life-tyyppejä, ei kannattane jatkaa lukemista tämän pidemmälle. Tällä viikolla olen viimeistään tajunnut, että miksi synnyttäneet naiset eivät kerro meille toistaiseksi lapsettomille naisille raskausajasta tarkemmin. Syy on erittäin yksinkertainen. Koska kukaan täysipäinen nainen, joka tietäisi etukäteen, mitä kaikkea on tulossa, ei ryhtyisi tähän hommaan. Tai sitten naisille vaan tehdään vakiotoimenpiteenä laitoksella synnytyksen jälkeen osittainen lobotomia, jotta raskausajan karmeudet ja synnytys unohtuisivat, sillä muutenhan pian kansantalous kääntyisi laskuun, kun kaikilla olisi korkeintaan se yksi lapsi. Olen myöskin tullut siihen tulokseen, että ne vauvalehtien alati hymyilevät (hymistelevät) naiset valehtelevat. Jolleivat kaikille, niin ainakin itselleen. Tämä ei taatusti ole kenenkään elämän parasta aikaa. Tai sitten se aiempi elämä on ollut todella kamalaa. Meille ei- synnyttäneillehän annetaan kuva, että raskaus on ihanaa. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saattaa vähän etoa, ja sitten viimeisen kolmanneksen aikana saattaa vähän olla massu tiellä nukkuessa, mutta muutenhan raskaana oleva nainen kukoistaa ja hehkuu. Ei muuten hehku. Omaan ensimmäisen kolmannekseen ei kylläkään kuulunut onneksi oksentaminen (olen myös kuullut naisesta, joka oksensi joka päivä neljänkymmenen viikon ajan ja viimeisen kerran laitoksella samalla lasta ulos pungertaen…), vaan pelkästään lievähkö etominen, mutta tämä etuoikeus kenties johtui vain erinomaisesti haltuunotetusta tankkaamisesta heti raskauden ensimetreiltä lähtien. Ei nimittäin ole tämän tytön verensokerit päässet kertaakaan tippumaan, sen verran hyvin on ruoka-aikaan oltu kotona. Mutta kuten jo aiemmin olen pienemmissä erissä valottanut,  raskauden ensimmäistä ja toista kolmannesta ovat sen sijaan vauhdittaneet ensiluokkainen vatsakipu (viikolle 10 saakka), järjetön ummetus (ensimmäiset 12 viikkoa ja sen jälkeen, löydettyäni uudelleen rakkaan ystäväni Kellog’s All Bran Flakesin, enää satunnaisena vierailijana…), paisuvan ja painavan kohdun, sekä sittemmin selkäkivun ja kasvaneen mahan myötä kadonneet yöunet (viikolta 1 lähtien, odotettavissa jatkuvan viikolle 40+ asti ja siitä muista syistä johtuen eteenpäin seuraavat 18 vuotta), edellisestä kenties johtuva jatkuva väsymys, iskias (ja sen myötä vasemmasta reidestä kadonnut tuntoaisti, jonka epäilen enää koskaan palaavan, viikolta 11 asti), hulluuden partaalle ajava ihon kutiaminen joka paikasta (viikolta 1 alkaen), hillitön nesteenkertyminen, selluliitti kaikkialla alaraajoissa (jopa pohkeissa!!), takapuolen leviäminen toistaiseksi kolmella vaatekoolla, jalan kasvu yhdellä koolla, joko kukkivan rasvainen tai hilseilevän kuiva iho (viikosta riippuen), kymmenet uudet mustat luomet kaikkialla vartalossa ja nyt viimeisimpänä vielä ne raskausarvet. Unohdinko jotain? Saattaapa olla, että unohdinkin, muistinikaan toiminta kun ei ole enää aivan ennallaan, ja saatan välillä päästellä suustani mitä sattuu tajuamatta itse lainkaan sanoneeni mitään kummallista. No joo, voisin kai vielä lisätä, että eipä ole kengän laittaminen jalkaan ollut näin vaikeaa sitten sen, kun olin itse yksivuotias. Samaisista syistä olen joutunut ulkoistamaan jalkahoidon tekemisen (yritäpä yltää leikkaamaan varpaankynnet kun edessä on kymmenen kiloa massaa, joka ei edes litisty niin kuin normaali ihrakerros) ja joutunut luopumaan erinäistenkin karvojen trimmaamisesta…. Että voinpa vaan sanoa, että minä en ole se iloisesti lauleskeleva ja nuttuja kutova odottaja. Edellisten vaivojen lisäksi kun hormonitoiminnan myllerrys ei suinkaan ole tuonut minusta esiin niitä parhaimpia puolia, vaan pikemminkin sen Mr. Hyden, jolla saattaa tehdä mieli puraista pää irti aamun ensimmäiseltä vastaantulijalta. Varsinkin, jos se sattuu olemaan joku kiero nainen, jolla on lapsia ja täten siis kuuluu salaajien salaliittoon… - tai jos se sattuu olemaan nainen, jolla ei ole lapsia ja joka myöskään ei ole raskaana, eikä täten tiedä elämän realiteeteista vielä mitään.

ps. lisättäköön listaan siitä unohtunut eksoottinen reisi-ihottuma ja ihan viime päivinä alkanut ajoittainen  närästys ja päänsärky. Jippijaijee.

VIIKKO 23 – Vaihteeksi neuvolassa

Viimeinen lomaviikko pyörähti käyntiin neuvolan merkeissä. Edelleen kesälomista johtuen tapaan taas eri tädin kuin aiemmilla kerroilla. Kehitä tässä nyt sitten jonkun näköistä asiakassuhdetta. Kun kerran vapaapäivällä sattuu olemaan, lähtee myös avomieheni mukaan tällä kertaa. Itse en ole kokenut mitenkään pakollisena avokin mukanaoloa neuvolatapaamisissa. Vaikka isien osallistumista odotukseen näinä päivinä kovasti hehkutetaankin, on tapaamisilla käsiteltävät asiat ainakin  toistaiseksi olleet melko äiti-painotteisia. Kokonaan toinen juttu ovatkin sitten synnytysvalmennukset (joita muuten kutsutaankin nykyään perhevalmennukseksi). Olen ilmoittanut tulevalle isukille jo hyvissä ajoin, että minä en sitten lähde yksin sinne valmennukseen, missä on huoneellinen maripaitaisia mammoja ja slipovereihin sonnustautuneita isiä, jotka harrastavat kestovaippoja ja tekevät itse soseensa eivätkä missään nimessä aio käyttää mitään kivunlievitystä. Itse kun olen suunnitellut leiriytyväni sairaalaan lähimaastoon jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa, ettei vaan pääse käymään niin kuin joillekin, että tuumataan sairaalaan tullessa synnytyksen olevan jo niin pitkällä, ettei kivunlievitystä enää voida antaa. En edes halua kuvitella ennakkoon sitä kivun määrää, jonka tulen kohtaamaan saadakseni masukin maailmaan, mutta sen tiedän, että aion jo sairaalan ovella huudella pillerin ja piikin perään. Jätetään ne kauratyynyt ja vesiammeet suosiolla minua henkisesti vahvemmille ihmisille. No tällä kertaa tosiaan saimmekin nuo perhevalmennuksen aikataulut, ja tällaiselle tiedonjanoiselle ihmiselle lokakuu tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta. Lisäksi saatiin Kelan paperit, että nyt voisi alkaa hakemaan äitiys- ja vanhempainvapaakorvausta sekä lapsilisiä. Samalla blanketilla tilataan myös Kelan äitiyspakkaus. Pakkauksessa tulevien tuotteiden kuvia olenkin jo ihastellut netistä monta viikkoa sitten, eikä oikein malttaisi odottaa niiden saapumista. Mitäs muuta? Joo, no, paino on nyt sitten jo 67 kg. Kymmenen kiloa ennen raskautta olleeseen painoon, tai kuten neuvolantäti ystävällisesti vertasi ensimmäiseen neuvolapunnitukseen, + 7 kg. Great. Uutta kehityksen saralla tällä viikolla oli se, että viikon lopulla tyyppi päätti ottaa sen verran lujaa full contactia vatsanahkaan, että tuleva isukkikin jo tunsi potkut.

VIIKKO 17 – Lomailua ja neuvola

Rauhaisa sateen täyttämä lomaviikko. Keskiviikkona oli neuvola, joka kesälomakaudesta johtuen oli eri paikassa kuin missä yleensä olen käynyt. Arvatkaapa löysinkö suosiolla perille. No en. Kun olin melkein puoli tuntia hortoillut ympäriinsä löytämättä oikeaa osoitetta ja minulle varatun ajan vääjäämättä lähestyessä meinasin kirjaimellisesti pillahtaa itkuun. Minä. Joka. En itke. Koskaan. Saatuani vihdoin eräältä vastaantulijalta oikeaan osuneita neuvoja tien valinnassa saavuin lopulta huuli väpättäen neuvolaan juuri kun nimeni huudettiin. Täti olisi varmaan purskahtanut nauruun naamatauluni nähdessään ellei olisi ollut niin rautainen ammattilainen raskaana olevien naisten mielialan vaihtelujen suhteen, että otti minut vain tyynesti peremmälle. Tällä kertaa ruodittiin niitä aiemmin mainostamiani parisuhdekaavakkeita ja toisia alkoholinkäyttöä kartoittavia kaavakkeita. Myönnetään, että olin hieman kaunistellut vastauksiani niiden jälkimmäisten osalta. Tulin nimittäin kysymyksiä ja vastausvaihtoehtoja ja niistä saatavia pisteitä lukiessani siihen tulokseen, että jos vastaan kaikkeen rehellisesti, tuleva lapseni otetaan minulta pois jo ennenkuin se on syntynyt. Epäilen, ettei kaavakkeiden laatijoilla ole minkäänlaista hajua siitä, minkälaista elämää me nykyajan kaksi-kolmekymppiset viikonloppuisin vietetään, ja että jos kaavakkeita hieman päivitettäisiin nykyajan olot huomioivaksi, menisivät myös pisterajat uusiksi. No, eipä siitä sen enempää. Hemoglobiniinin todettiin hieman tippuneen, mutta ei mitenkään hälyttävästi. Painoa sen sijaan oli tullut roppakaupalla lisää. Vaaka näytti nyt +63,8kg. Yhteensä siis kuusi kiloa ja 800 grammaa raskautta edeltävään aikaan. Huhhuh. Kuunneltiin myös doplerilla pikkujannun sydämenääniä. Koska kohtuni on taaksepäin kallistunut ja istukka kiinnittynyt etuseinämään, ei aiemmilla neuvolakäynneillä ole saatu ääniä kuuluviin. Nyt kuitenkin tasainen, ultrakäynneistä jo tutuksi tullut kiihtynyt viuh viuh viuh alkoi kuulumaan melkein saman tien.  Perjantaina vietimme suosiolla kaupunkijuhannusta keskittyen jälleen kerran syömäpuoleen. Loppujuhannus sujuikin mukavasti sohvanpohjalla ähkyä potiessa.

VIIKKO 12 – Pullaa ja pullotusta

Ruokahaluni on ilmiömäinen. Ei sillä, etteikö se aina olisi ollut tavallista paremminkehittynyttä sorttia, mutta nyt se on saanut täysin järjettömät mittasuhteet. Esimerkiksi jos joku on tuonut töihin pullaa, en syö yhtä, enkä kahta, vaan ainakin kolme palaa ja niitä on tietenkin edeltänyt erittäin tuhti lounaani. Plussaamisen jälkeen en ole myöskään selvinnyt ymmärtääkseni yhdestäkään päivästä syömättä suklaata ja tämän kaiken lisäksi jonkinlaista välipalaa pitää saada vähintään kahden tunnin välein. Edellä mainituista seikoista johtuen en oikein voinut enää pitää siunattua tilaani salaisuutena lähimmiltä kollegoiltani, vaan erään pullanmussutuksen täyteisen työpäivän päätteeksi pötsi pullottaen tunnustin, mistäpäin tuulee. Reaktiona oli sekalaisia onnitteluja ja häkeltynyttä epäuskoa, sillä tähän astihan olen julistanut erittäin julkisesti olevani niitä ihmisiä, joiden mielestä lapset ovat ihan kivoja keitettyinä tai paistettuina – tai vähintäänkin siten, että heidät saa puolen tunnin päästä puskea takaisin vanhemmilleen. Tiistaina 17.5 oli ensimmäinen neuvolalääkäri – mies tämäkin, niinpä tietysti. Jutut oli ihan mukavia mutta tutkimus oli sen verran kovakouraista painelua ja ronkkimista, että ihan ilman hyvää syytä en kyllä suostuisi siihen uudestaan. Joo, tiedetään, eipä ole paljoa valinnanvaraa ihan lähiaikoina. Kuulemma oli napakka kohdunsuu ja kaikki muukin tuntui olevan sitä mitä piti. Seuraavana päivänä tunnustin myös osteopaatilleni, että meitä pötköttääkin tällä kertaa hoitopöydällä yhden sijaan kaksi. Hoito tulikin taas tarpeeseen, sillä ihan ennakoidustikin jo ennestään tavallista heikompaa tekoa oleva selkäni ei ole reagoinut mitenkään riemusta kiljuen äkilliseen painonnousuun ja hermoratoja painavaan kohtuun. Viime aikoina selkäkipu on alkanut säteillä iskiasmaisesti vasempaan reiteen, joka välillä puutuu kokonaan ja tuntuu siltä kuin raahaisin mukanani jonkun toisen ihmisen ruumiinosaa. Perjantaina osallistuin ensimmäistä kertaa historiassa työporukan kevätjuhlin autolla ja omien prosentittomien siiderieni etikettejä piilotellen. Yllättävän hauska ilta näinkin.

VIIKKO 11 – Tutkimuseläin

Tiesittekö kuinka paljon raskaana olevaa naista tutkitaan raskauden aikana? Etenkin, jos satutte olevaan jo yli kolmekymppisiä kuten allekirjoittanut. No minä en tiennyt. Joka neuvolakäynnillä joudut pissaamaan purkkiin, mistä sitten tutkitaan jotain valkuaisarvoja ja sokereita (onko ne sama asia? ei voi tietää.) sekä lisäksi sinut punnitaan (augh!), verenpaineesi mitataan ja sormeesi tökätään neulalla hemoglobiinin määrittämiseksi. Verenpaineet kun tuppaavat nousemaan ja hemoglobiini vastaavasti laskemaan raskauden aikana, ja siksi niitä pitää seurata. Ettei tulisi raskausmyrkytys eikä anemia. Ja sitä painoakaan ei kuulemma tarvitsisi ensimmäisen kolmen-neljän kuukauden aikana tulla lainkaan (hah!) ja senkin jälkeen maltillisesti maksimissaan +400 grammaa viikko ja niin, että sellainen 9-13 kg on normaali koko raskauden aikainen painonnousu. Kyllä, voin kertoa, että mikäli oma kasvuni jatkuu tätä hyvin alkanutta tahtia niin komeasti paukkuvat yli tätien määrittelemät rajat. No yllä mainittujen lisäksi tulevat vielä neuvolalääkärin hurmaavat sisätutkimukset (joista lisää myöhemmin) ja muut erinäiset tutkimukset, joista tällä viikolla oli edessä verikoe kromosomipoikkeaman määrittelemiseksi. Tämä kyseinen testi on kyllä vapaaehtoinen, mutta epäilenpä, että suurin osa meistä yli kolmekymppisistä ensiodottajista haluaa testin tehdä. Verikoe sinänsä ei ollut millään tavalla normaalista poikkeava proseduuri ja rasittava se oli lähinnä siinä mielessä, että joutui raahautumaan kunnallisen terveysaseman labraan ja odottelemaan siellä hyvän tovin, kun muutakin tekemistä olisi ko. ajalle varmasti löytynyt. Verikoe yhdessä myöhemmin tehtävän ultran kanssa siis antaa viitteitä sikiön mahdollisesta kromosomipoikkeamasta ja antaa näin tuleville vanhemmille vielä mahdollisuuden harkita raskauden keskeyttämistä. Tällä viikolla en muuten enää malttanut pitää salaisuutta ihan vaan omana tietonani, vaan vuodatin uutisen ripsihuoltajalleni samalla kun utelin, että missähän vaiheessa hoitopöydällä ei enää kykene huollon vaatimaa puoltatoista tuntia selällään pötköttämään. Lohduttava tieto oli se, että en ole maailman (enkä kotikaupunkini) ainoa turhamainen mother-to-be, sillä kuulemma juuri edellispäivänä oli viimeksi käynyt viimeisillään raskaana oleva nainen laitattamassa ”synnytysripset” kohdilleen.

VIIKKO 10 – Ensimmäinen neuvola

Viikolla kymmenen koitti siis se jännittävä ensimmäinen neuvola. Hiivin paikanpäälle yrittäen tekeytyä näkymättömäksi. Tuntui, että minulla ei ole oikeutta olla siellä kun enhän minä mistään äitihommista ja vauvoista mitään tiedä, ja muut naiset istuivat isot mahat pystyssä reteesti vauvalehtiä lueskellen näyttäen kuuluvansa odotushuoneen kalustoon. The neuvolantäti kutsui minut sisään ja jatkoi jo tutuksi tulleella onnittelulinjalla.  Sitten kyseltiin kuukautiskierrot ja viimeisten kuukautisten alkamisajankohdat ja pyöriteltiin kiekosta esille laskettu aika. Minähän en tietenkään kehdannut tunnustaa, että olin paniikkihäiriöissäni jo käynyt varhaisultrassa ja kuullut kyseisen ennusteen ajankohdasta. Yritin sinnikkäästi selittää tädille epäsäännöllistä kiertoani ja sitä, että LA on todennäköisesti noin viikkoa myöhemmin, koska olen itse jokseenkin varma hedelmöittymisajankohdasta, mutta eihän minua tietenkään otettu kuuleviin korviinkaan. Sitten juteltiin raskauden vaikutuksesta elämään (lue: mikä kaikki kiva on kiellettyä) ja ravinnosta ja hammashuollosta ja tulevista ultrista ja sain lisäksi kotiin täytettäväksi jotain parisuhdekaavakkeita, jotka kuulemma seuraavalla kerralla käytäisiin yhdessä läpi. Aha. Tämäkin oli ihan yllätys. Kiitti vaan kaikki lähipiirin synnyttäneet, kun kukaan ei varoittanut etukäteen, että täällä mennäänkin heti henkilökohtaisuuksiin. Hei, by the way, tämän viikon lopulla huomasin yllättäen mahakivun laantuneen. Tilalle ovat kuitenkin tulleet öinen pissalla ravaaminen  kerran tai kaksi ja alati paheneva turvotus. Neuvolan vaaka näyttikin jo +3 kg raskautta edeltävään aikaan verrattuna, ja auliisti myönsin ottaneeni ystäväni suklaan ja salmiakin avuksi taistelussa nikotiinin vierotusoireita vastaan. Pillifarkut ovat jääneet kaappiin jo pari viikkoa aiemmin ja luottovaatemyyjäni suosiollisella avustuksella olen onnistunut löytämään pari erinomaisesti mahapöhötykseni kätkevää puseroa, joihin pahimpina päivinä olen voinut piiloutua.