VIIMEINEN LUKU

Minun mielestäni kaikki raskausblogit, jotka päättyvät ilman synnytyskertomusta, ovat petkuhuiputusta (termi lainattu Pilliltä ja Pullalta elokuvasta Pekka Töpöhäntä, jota btw, suosittelen lämpimästi). Kun lukijat ovat viikko- tai kuukausitolkulla eläneet mukana raskautta ja kenties kommentoineet ja antaneet vinkkejä tai vertaistukea, on kerrassaan väärin riistää heiltä loppuhuipennus. Ymmärrän toki, että jos synnytyksessä ei sujukaan kaikki suunnilleen normaalisti tai jos sattuu jotain todella ikävää, ei sitä halua välttämättä jakaa koko maailman kanssa, mutta vähintäänkin voisi sitten kertoa lukijoille, että lapsi on syntynyt, mutta henkilökohtaisista syistä ei halua jakaa asiasta enempää. No nyt ajauduin sivuraiteille ihan tykkänään. Tästäpä siis alkaa oma kolmiosainen kertomukseni. Jos satut olemaan raskaana, ja hieman kauhuissasi mitä tuleman pitää, jätä lukematta osa kolme. Jos olet enemmän kuin hieman kauhuissasi, voit jättää lukematta myös osan kaksi. Koska läpi blogin olen pyrkinyt tuntojani kaunistelematta kuvailemaan, en aio tätäkään kokemusta väkisin runomittaan vääntää, vaan pyrin olemaan rehellinen ja kertomaan kaiken niin kuin itse sen koin.

OSA 1 – Kuinka käynnistää synnytys?

Lähetä aamulla miehesi vuokraamaan kaksi hyvältä vaikuttavaa elokuvaa. Hakekaa kaupasta jotain vähän kalliimpaa herkkua niin kuin nyt esimerkiksi lohimedaljonkeja lounaaksi ja pihvejä illalliseksi. Suunnitelkaa illaksi mukavaa ja ajankohtaista tekemistä, kuten joulukuusen kokoamista. Ja ai niin, muista käydä edeltävänä päivänä tökityttämässä akuneuloja synnytyksen käynnistämistä edesauttaviin pisteisiin ja hiero ja painele vielä varmuuden vuoksi koko loppuilta itsekin ao. pisteitä.

OSA 2 – Synnytyskertomus

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi heräsin aamulla kummalliseen olotilaan. Vessassa oli käytävä jatkuvasti. Siis kirjaimellisesti. Kymmenen minuutin välein. Ehdin jo pohtia, että kylläpä on makeat pari viikkoa edessä jos tahti on tämä. Puoli yhdeltä oli neuvola-aika, ja haukatessani välipalaa tuntia aiemmin mietin, että kylläpä se taitaa taas maha vähän kiristellä, ja pyysin vapaapäivällä olevan avokin kuskiksi, kun autolla ajaminen pingistelevän mahan kanssa tuntui ikävältä ajatukselta. Neuvolassa todettiin painoa tulleen 1,2 kg lisää viikossa, eli saatiinpa sitten se 20 kilon maaginen painonnousun raja paukautettua rikki. Verenpaineet olivat koholla ja sanoin tädille, että joskohan se johtuisi tuosta mahakivusta. Tuumailin, että eivät nämä nyt kuitenkaan ole vielä oikeita supistuksia kun eivät mene aaltomaisesti ylhäältä alas niin kuin olen kuullut synnytyssuppareiden tekevän. No täti valisti tyhmää sitten, että kyllä se on ihan henkilökohtaista millaista kipu on, ja että vannemainen alamahakipukin voi enteillä synnytystä. Veikkaili, että josko seuraavan viikon sisään sitten olisi aika. Joopa joo. Olihan se.

Yhden jälkeen palattiin kotiin ja kahvikupposen keitettyäni totesin alamahakivun olevan sitä luokkaa, että istuminen ei tuntunut enää hyvältä ajatukselta. Nojailin seisten etukenossa keittiön pöytään kahvia hörppien ja maha kiristellen, ja tuumasin avokille puolivitsillä, että pitäisiköhän hänen jo alkaa sitä lohta kokkaamaan, jos aikoo ehtiä sen syödä, sillä lähtö saattaa olla käsillä. Samalla kuitenkin ajattelin, että ei tässä nyt ihan heti mihinkään mennä, että eikös sitä kuulu ähistä kotona ensin kymmenen tuntia ainakin. No miespä ryhtyi kokkaamaan ja minä lattialle jumppapallon päälle kontalleen puhisemaan. Päätin kokeilla kännykkään lataamaani supistuslaskuria, joka osoittautui loistavaksi keksinnöksi. Senkun painaa start kun tuntee kivun alkavan ja stop kun se laantuu, ja ohjelma näyttää koko ajan supistuksen keston ja supistusten välit. Puolen tunnin päästä totesin, että ei helkkari, kyllä ne nyt vaan tulevat koko ajan säännöllisesti kahden minuutin välein, että ehkäpä kannattaa ainakin käydä tarkistamassa tilanne synnärillä. Jatkoin kuitenkin huomaavaisena avovaimona kellottamista ja ähinää vielä tunnin verran, että ukkokulta sai ruokansa valmiiksi ja syötyäkin.

Noin kolmen maissa lähdimme sairaalaan, ja tulotarkastuksessa käyrän jälkeen todettiin sisätutkimuksessa kohdunsuun olevan 3 senttiä auki ja kaulaa olevan ½ cm. Saatiin siis lupa lompsia suoraan synnytyssaliin. Kävin sängylle kyljelleen ja julistin kipujen välissä kätilölle tahtovani epiduraalin. Kätilö tarjosi kuitenkin aluksi ilokaasua, ja kokeilin sitten sitäkin. Kun kaasun hengittämisen ajoitus onnistui hyvin, se taittoi supistuskivulta pahimman terän, mutta kun ajoitus meni pieleen, ei kaasusta ollut mitään hyötyä. Näinä kertoina arvioin itse kivun olevan skaalalla 1-10 siinä kahdeksan luokkaa. Manattuani muutaman kerran saatanaa avuksi päätti kätilö tilata anestesialääkärin paikalle. Saapuminen viivästyi hieman jonkun kiireellisemmän potilaan mentyä ohitseni, mutta klo 16.22 sain epiduraalin, ja noin kymmenessä minuutissa kaikki kivut olivat tiessään ja pystyin jo heittämään kätilön ja avokin kanssa vitsiä. Viiden aikaan kohdunsuu oli seitsemässä sentissä ja kuuden aikaan yhdeksässä, eli minulla kävi tuuri, että epiduraali ei heikentänyt supistusten tehoa, enkä tarvinnut oksitoniinitippaa. Kuuden maissa lääkäri puhkaisi kalvot, jotta saataisiin lapsivesi tulemaan ja viimeinenkin sentti avautumaan ja seitsemältä kohdunsuu oli kokonaan auki ja viimeinenkin reuna lähti lääkärin painelulla. Tämän jälkeen sain alkaa omaan tahtiin kyljellään maaten passiivisesti työntelemään, eli aina supistuksen tullessa yrittämään omin avuin saamaan vauvaa laskeutumaan alemmas. Puoli kahdeksalta alkoi aktiivinen ponnistusvaihe, ja kätilön ohjaamana ja neuvomana ryhdyin selällään maaten ponnistamaan. Minulla oli onni, että tunsin supistusten aikana voimakkaan paineen tunteen ja ponnistamisen tarpeen, mikä tarkoitti sitä, että sain pitää epiduraalin myös ponnistusvaiheen aikana. Itse olin luullut, että se lopetetaan automaattisesti ponnistusvaiheen alussa. Ponnistusvaihe sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa kätilö leikkasi episiotomiaa niin kovalla kädellä, että kuulin vain lukuisia snip snip-ääniä. Ennen ponnistusvaihetta oli väliliha puudutettu, eli leikkausta en kuitenkaan tuntenut. Syykin selvisi pian. Rakkaalla pikku-ukollamme oli napanuora kietoutunut kaulan ympärille ja loppuvaiheessa tullut lapsivesi oli paksua ja ruskeaa, eli vauva oli hätäpäissään myös kakannut lapsiveteen ja täytyi auttaa kiireellä loppumatka ulos. Kello 19.53 poika syntyi ja isä pääsi käsi täristen leikkaamaan napanuoran. Nopeasti toimitetun pesun ja mittauksen jälkeen sain lapsen vain pieneksi hetkeksi syliini, ennenkuin hänet lähdettiin viemään tarkkailuun heikon hapettumisen vuoksi. Avokki lähti vauvan matkaan ja minä jäin pöydälle kokoon kursittavaksi. Tunnin verran kätilö ompeli tikkejä, ja kysyttyäni määrää, hän sanoi, ettei enää tainnut edes pysyä laskuissa mukana, että ainakin viisitoista niitä oli. Ompeluhan ei puudutuksen ja vielä jossain määrin vaikuttaneen epiduraalin vuoksi tuntunut mitenkään ikävältä ja tunti kului joutuisasti kätilön kanssa jutellessa. Kaiken kaikkiaan synnytys itsessään oli minulle todella positiivinen yllätys. Kenties olin psyykannut itseni kohtaamaan jotakin niin kauheaa, että todellisuus ei yltänyt aivan sinne saakka. Kätilökseni osui aivan mahtava nuori nainen, joka oli persoonaltaan juuri minulle sopiva; jämpti, jämerä ja huumorintajuinen, ja sanoi asiat suoraan, eikä edes yrittänyt mitään turhia lässytyksiä. Kipu ei missään vaiheessa kivunnut täysin sietämättömäksi ja synnytys etenin niin nopeasti, että voimia riitti hyvin loppuun saakka. Turhamainen nainen ehti jopa tyylilleen uskollisesti suoda ponnistusten välisillä minimaalisilla hengitystauoilla ajatuksen sille, että eipä ole varmaan koskaan näyttänyt niin kauhealta kuin sillä hetkellä hiki otsaa pitkin valuen ja hampaat tiukasti yhteen purtuina kaikki kolme leukaa rintaa vasten painettuna… Tikkauksen päätyttyä sain luvan kokeilla jalkojen pitävyyttä ja tutisevin koivin sain käväistä pikasuihkussa pyyhkäisemässä enimmät hiet iholtani. Sitten vasta pikkuhiljaa alkoi tajuntaani hiipiä todellisuus, että nyt se on ohi. Pitkä odotus on vihdoin päättynyt ja oma poikani on syntynyt.

OSA 3 – Kuinkas sitten kävikään, eli mitä tapahtui synnytyksen jälkeen

Oma vointi -auts

Kymmenen aikaan illalla kävi ilmi, että pikku-ukkelimme viedään teho-osastolle saamaan antibioottia lapsiveden henkeen vetämisen vuoksi. Avokki kävi saattelemassa pojan perille, jonka jälkeen söimme sairaalaan tarjoamaa iltapalaa odotellessamme minulle osastopaikkaa. Yhdentoista aikaan hoitaja kärräsi minut pyörätuolilla synnyttäneiden osastolle ja mies lähti kotiin. Yö meni adrenaliinin jälkityrskyissä pyöriessä ja synnytystä edestakaisin kelatessa ja pojan voinnista huolehtiessa.  Seuraavana päivänä karmea totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Yöllä olin jo saanut ensimmäisen satsin särkylääkkeitä ja hoitaja oli kysellyt, että särkeekö jälkisupistelut. No eipä särkenyt vielä kyselyhetkellä, mutta aamuyön valjetessa pyörin tuskissani sängyssä ja odottelin aamua, että kehtaisin mennä pyytämään lisää lääkettä. Päivä meni särkylääkkeitä napsiessa ja reikätyynyä kanniskellessa ja jokainen istuutuminen piti harkita tarkkaan. Illalla sain maidonnousun estävän lääkkeen ja eipä huomanneet hoitajat kertoa sivuvaikutuksista. Kolmen aikaan heräsin järkyttävään mahakipuun ja oksettavaan tunteeseen ja huomasin palelevani ihan horkassa. Tärisin niin että sairaalasängyn metallireunat kalisivat ja hoitajat peittelivät minua pyyhkeillä (ei sitten löytynyt peittoa…) ja antoivat rauhoittavan lääkkeen, jotta sain nukahdettua. Koko seuraavan päivän jatkuivat vielä järkyttävät mahakivut ja varalta otetun verikokeen tulehdusarvot taisivat olla 46. Sunnuntaina verikoe kontrolloitiin, ja koska arvot olivat laskusuunnassa (27), sain illalla kotiutumispäätöksen. Tosin näkemättä lainkaan lääkäriä, joka päivysti yhtä aikaa kolmea osastoa. Kätilön kurkkasi lähtiessä tikkejä, ja totesi ilmestyneen mustelman lisäksi, että kaikesta kursimisesta huolimatta yksi kohta leikkuuhaavaa repsotti, koska oli jäänyt vaille tikkiä. Meinasi, että saattaa vähän kirvellä. Ai vähän??? Olin jo aiemmin päivällä pikavisiitillä käyneelle kaverilleni todennut, että jos maailmassa on yksi paikka, jossa naiset eivät käy vessassa ”ihan vaan varan vuoksi”, niin se on kyllä synnyttäneiden osasto. Kyllä pitää olla jo tosissaan tarve, että uskaltaa lähteä hampaita kiristellen ja käsisuihkua kouristuksenomaisesti puristaen tiristämään jotain ulos…  Ennen lähtöäni pääsin myös testaamaan sen paljon puhutun vesiperäruiskeen, sillä ajatuskin minkään sortin pinnistämisestä 15 tikin ja yhden jo repsottavan reunan kanssa oli koko viikonlopun ajan kerrassaan mahdoton. En myöskään ole aivastanut, niistänyt kunnolla tai yskinyt synnytyksen jälkeen, liekö enää ikinä. Tällä viikolla olen taas saanut huomata, että tämä nyt on taas niitä juttuja, joista ei vaan puhuta. Tokihan puhutaan jälkivuodosta ja lopputarkastuksista ja siitä, milloin voi taas harrastaa petileikkejä, mutta kukaan ei ole kertonut, että olotila synnytyksen jälkeen voi olla kamalampi kuin raskaus ja synnytys yhteensä. En nyt sitten tiedä, onko tämä taas vain minun huonoa tuuriani, että paraneminen ei lähde käyntiin vai mitä, mutta olo on nyt yhdeksän päivää synnytyksen jälkeen heikompi kuin heti synnytyksen jälkeen. Turvotus tikkien ympärillä lisääntyy päivä päivältä, ja kun alussa ei voinut istua tai kävellä, sitten ei oikein enää voinut seistäkään ja nyt alkaa makuuasentokin olla kivulias. Kaikki liikkuminen kiristää ja kirvelee ja tänään olen huomannut särkyä myös munasarjoissa. Lapsen hoitaminen on melko haastavaa kun äiti ei pääse tuolista, sängystä tai lattialta ylös ennen kuin viiden minuutin tuskallisen punertamisen jälkeen kyyneleet silmissä ja kun yöllä yritän heijata seisaallaan lasta uneen, tuntuu kuin synnytysvärkit tipahtaisivat hetkenä minä hyvänsä. Herra googlen ystävällisellä avustuksella päädyin lueskelemaan keskustelupalstoja, kun yritin etsiä tietoa siitä, onko tämä normaalia, mutta eipä niistä tullut hullua hurskaammaksi. Ellei olotila parane maanantaihin mennessä yhtään, pitänee yrittää päästä johonkin lääkärille asiaa tiedustelemaan. Sattuneista syistä neuvolalääkäri ei vaan oikein vaikuta lupaavalta vaihtoehdolta…

Vauvan vointi –potra poika

Ukkeli siis vietti elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli päivää teho-osastolla saamassa antibioottia suoraan suoneen. Kyllä siinä eräskin kyynel vuodatettiin, kun näin pikkutyyppini lukuisiin piuhoihin kytkettynä. Pienen miehen vointi parani kuitenkin silmissä ja joka vierailukerralla hän oli aina virkumpi ja vahvempi, ja jo perjantai-iltapäivänä saimme ukon jo syliinkin syöttöä varten, ja isukki pääsi vaipanvaihtohommiinkin. Sunnuntai-iltapäivällä vointi oli jo niin hyvä, että jamppa siirrettiin tavalliselle osastolle, missä vihdoin pääsimme harjoittelemaan kaikkia niitä vauvanhoitojuttuja, mitä muut pääsevät harjoittelemaan heti synnytyksen jälkeen. Alusta alkaen saimme tietää, että jos paraneminen lähtee hyvin käyntiin, poika pääsee kotiin kun seitsemän päivän antibioottikuuri on loppunut, ja niinpä torstai-iltana puoli kuuden maissa lähdimme vihdoin jännittynein mielin kotia kohti. Ensimmäinen yö sujui rauhallisissa merkeissä tyypin herätessä syömään kahden tunnin välein ja tuhistellessa muun ajan tyytyväisenä. Itsekin sain syöttöjen välillä kerättyä noin 4 tunnin unisaldon, vaikka piti huonon ennakoinnin vuoksi desinfioida pullojakin keskellä yötä. No rauhallisuus taisi olla vielä lääkitsemisen jälkimaininkeja, sillä tämä seuraava yö olikin jo huomattavasti haastavampi. Ruoka kun maistuu edelleen kahden tunnin välein, mutta kun ne väliajat pitäisi saada olla sylissä eikä omaan sänkyyn malttaisi rauhoittua lainkaan. Viiteen mennessä olin nukkunut noin tunnin ja vartin kun jamppa karjui pää punaisena vaipanvaihdon jälkeen, ja kun isukki tuli tukka pystyssä makuuhuoneesta kysymään pitäisikö hänen ottaa poika hetkeksi, en epäröinyt sekunnin sadasosaakaan painellessani sänkyyn ja survoessani korvatulpat korviini. Aamulla kahdeksan aikaan totesin mahtavien kolmen tunnin unien jälkeen jaksavani taas kohdata uuden päivän haasteet ja löysin avokin alakerrasta metrinmittaisten silmäpussien kanssa hyssyttämästä poikaa. Nähtäväksi jää mihin suuntaan yöt tästä lähtevät kehittymään ja millaisia nukkumaratkaisuja meidän perheessä jatkossa tehdään. Poika on muuten oma-aloitteisesti viikossa jo tuplannut maitoannoksensa ja ylittänyt jo reippaasti syntymäpainonsa, eli äitiinsä tulee ruokahalun suhteen.

Tulevaisuus

Vieläkin on hetkittäin vaikea käsittää, että nyt sitä ollaan elämässä siirrytty uuteen vaiheeseen, vaikka pikku-ukkeli nytkin tuossa tuhisee menemään vilteistä väännetyssä pesässään. Ensi viikko on ensimmäinen kokonainen viikko kotona, ja mielenkiinnolla ja jännityksellä (ja kenties kauhullakin) odotan, että millaiseksi päivärytmimme alkaa muotoutua, kun jäämme kahdelleen kotiin miehen tehdessä vielä kymmenen päivää töitä ennen isyyslomalle jääntiä. Tällä hetkellä yritän vain ottaa hetken kerrallaan, syötön kerrallaan ja vaipanvaihdon kerrallaan ja opetella asennoitumaan siihen, että tämä on nyt sitä äityslomalaisen työtä, vaikka unet jäävätkin minimiin. Toiveissa olisi myös oppia nukkumaan päiväunia edes välillä yhtä aikaa pojan kanssa, että en muuttuisi täydelliseksi hirviöksi väsymyksen vuoksi (merkkejä tästä on jo ilmassa..). Unohdinkohan jotain? No ainakin, sen, että tuntuu muuten todella kummalliselta tuijotella pikkujampan naamaa syöttöjen aikana, ja joka kerta hämmästyä siitä, että tuntuu kuin katsoisi itseään peiliin, joskin minikokoisena.

38+ 5 Höh. Ei tullutkaan myrskyvauvaa.

Hetken jo luulin, että tänään on SE päivä. Aamulla neljän aikaan heräsin mahakipuun, joka ei suostunutkaan häipymään normaalilla tavalla yöpalaa haukkaamalla ja muutamalla vessakäynnillä, vaan kipristeli edelleen niin, että puoli kuuden aikaan nousin uudelleen ylös ja kökötin ensin aikani kontallaan jumppapallon päällä, ennen kuin totesin, ettei sekään tällä kertaa auta ja jouduin lämmittelemään kaurapussia mikrossa. Kaurapussi mahan päällä pötköttelin sitten silmät ristissä sohvalla ja yritin ajatuksen voimalla tiristää ukkelia ulkomaailmaan. Mutta ei sitten kuitenkaan. Pikkuhiljaa mahakipu laantui, ja vaikka pitkin päivää onkin sitten ollut kivuttomia supistuksia, ei enää yhtään tunnu siltä, että tänäänkään olisi lähtö käsillä. Ja niin kuin jo ehdin toivoa. Tunnustettakoon, että nöyrryin jopa juttelemaan mahalle ääneen siinä aamuyön pimeinä tunteina omenaa mutustellessani ja yritin vakuutella ukkelille, että tänään on hyvä päivä syntyä. Ulkona raivoaa hurjankuuloinen (syys)myrsky (voiko sitä enää sanoa syysmyrskyksi, kun ensi viikolla alkaa joulukuu?) ja olisi ollut oikeinkin osuvaa, että tällaisen myrskyisän luonteen omaavan mamman jälkikasvu saapuu maailmaan juurikin tällaisena päivänä. Mutta ei sitten. Syödään sitten pitsaa ja lihotaan vähän vielä lisää.

38+0 Viimeinen masukuva?

Ja viikko 39 on näin saatu käyntiin. Kahden viikon väleinhän olen sieltä viikolta 27 saakka päivitellyt tätä mahankasvamisgalleriaa, ja todellakin toivon, että tämä kuva jää laatuaan viimeiseksi. En kerta kaikkiaan suostu olemaan enää yhtenä kappaleena kahden viikon päästä ja aloittamassa silloin viikkoa 41, en suostu, piste. Painoa on kertynyt noin 19 kiloa, ja jos tämä raskaus vielä kestää kauan, saan hommata pyörätuolin tai ainakin rollaattorin, sillä siihen malliin on polvet alkaneet paukkua, etteivät ne suostu enää kovin paljoa enempää taakkaa kantamaan. Päivät vielä jotenkuten sujuvat kun pitää itsensä kiireisenä kaikenmaailman touhujen parissa, mutta yöt tuntuvat lähinnä huonolta vitsiltä. Kyljen kääntäminen on sellainen viiden minuutin prosessi ja juuri kun olet edellisen vessakäynnin jälkeen onnistunut nukahtamaan uudestaan, niin johan taas heräät siihen, että eräät puskeutuvat virtsarakkoa vasten niin, että taas on pakko nousta. Nenäsuihketta pitää lisätä jo useita kertoja yössä, jos meinaa, että happi kulkee aamuun saakka, koska limakalvoturvotus on viimeiset pari viikkoa estänyt luonnollisen hengityksen ilman kemiallisia apuneuvoja. Ja jalkaan menee enää tasan yhdet kengät. Ja niidenkin laitto on melkoinen urakka. Jokohan sitä huomenna jaksaisi alkaa urheilemaan noita meidän portaita edestakaisin, jos sillä saisi jotain aikaan…?

 rv 38+0

37+0 Viikot vähenee

Nonniin. Täällä oltaisiin sitten täysiaikaisia. Tai miten ne nyt neuvolassa asian muotoili, että enää tämän jälkeen lapsi ei ole keskonen mikäli päättää nyt alkaa syntymään. Jopa Vau-kirja myöntää, että tässä vaiheessa tulevat äidit (siis muutkin kuin minä) alkavat toivoa raskauden päättymistä. No kidding. Isäpuolella kirjaa varoitellaan, että äiti saattaa kokea ärtyneisyyttä, mielialavaihteluita ja nukkumisvaikeuksia. Ehhehhe. Tässä perheessä näistä kaikista edellämainituista on kyllä kärsitty ihan siitä viikolta 4 saakka, niin että eipä tule enää uutena asiana avokille. Nukkuminen on tosiaan jokseenkin mahdotonta, eikä pelkästään siksi, että vessassa käydään  noin viisi kertaa yössä, jonka lisäksi noin viikon ajan on pitänyt käydä pikku yöpalalla kahden ja viiden välillä, kun kiljuva nälkä pitää muuten hereillä, vaan lisäksi siksi, että sormien ja ranteiden puutuminen (rannekanavan oireyhtymä..?) alkaa olla sitä luokkaa, että unta saa korkeintaan 10 minuutin pätkissä ennen kuin pitää herätä pyörittelemään käsiä. Hieman meinaa hirvittää, että jos tuo puutumisoire ei menekään ohi pikapuoliin synnytyksen jälkeen, niin miten ihmeessä hoidan jamppaa öisin, kun käsistä puuttuu täysin tarttumavoima? Tänään muuten vihdoin ja viimein sain pestyä ja steriloitua ne pullot ja tutit, ja sain todeta, että on se mukava kun valmistajat ajattelevat vain omaa voittoaan eikä lainkaan kuluttajien tyytyväisyyttä, sillä Aventin höyrysteriloijalla sitten sterilisoidaan tasan Aventin pulloja. Eipä mahtunut lahjaksi saatu Ainun 260 ml pullo koneeseen ei. Että voi ärsyttää. Lisäksi tutustuin turvakaukalon säätöihin (ja menetin hermoni), asensin telakan autoon (ja menetin hermoni) ja yritin opetella käyttämään Babybjörniä ( ja menetin hermoni niin, että huusin sille helvetin kapineelle naama punaisena ja päätin jättää opettelun seuraavaan kertaan). Että näissä merkeissä on lähtenyt rv 38 käyntiin. Alla kuvasarjaa siitä, mistä tietää, että perheeseen on tulossa uusi asukas.

Leikkimatto Mamas and Papas Honeybear

Doomoon syöttötyyny

 Aventin pullonlämmitin ja sterilisoija. Drinkki- ja viinilasikaapin uusina asukkaina tuttipullot, tutit ja äidinmaidonkorvikkeet.

 Graco Logico S turvakaukalo, Eisbärchen lämpöpussi ja Mamas and Papas Scrapbook Boys kiemuralelu.

Mamas and Papas Luna-hoitolaukku.

 Saunanlauteiden uusi koriste, eli vauvanamme taattua Ikean laatua. Tulevia kylpyhetkiä altaan laidalla odottelee pikku Ankkanen.

 Syöttötuoli Stokken Tripp Trapp ja lisävarusteena Newborn Babyset.

 Allergisen perheemme Teemu-koira vahtii tulokkaan Mamas and Papas Capria Ripple-sitteriä.

Toiseen wc-hen perustettu hoitopaikka kakkonen (vauvanhuoneessa olevan hoitopöydän lisäksi) kattaa tarvittavat hoitovälineet kuten esim. pyyhkeet, harsot, vaipat jne. joiden lisäksi vessan nurkkaa koristaa silmänilo nimeltä vaipparoskis (mallia Angelcare). Laundry-ämpärin hankin silmällä pitäen niitä tulevia niskakakkojen kyllästyttämiä vaatteita (,joita ei ehkä tee mieli heittää  suoraan muun pyykin sekaan pyykkikaappiin...).

Babybjörn rintareppu. Oletettavasti jää käyttämättä, koska sisältää niin monta remmiä, nippeliä ja nappia, että vaatii todennäköisesti vuodenmittaisen käyttäjäkoulutuksen ennenkuin tajuaa miten kyseinen rakkine toimii.

Ps. Tyypin huone on myös valmis, ja siitä seuraa raporttia myöhemmin.

35+5 Kahta en vaihda, toinen on tämä Turun sinappi ja toinen…

Rattoisaa Pyäinpäivää vaan kaikille. Itsellä ei kyllä enää juuri viikonpäivillä ole merkitystä, sen verran mökkihöperöitynyt tässä jo kahden viikon kämpistelyn jälkeen aletaan olla. Tänään ajattelin listailla sellaisia tarveasioita ja -esineitä, joita ilman en olisi tästä raskaudesta täysissä sielun ja järjen voimissa selvinnyt (herää kysymys olenko nytkään?), ja jotka ilman muuta ottaisin mukaan kuvioihin uudelleen, jos joku paha noita nyt pikakelaisi raskauteni uudelleen alkuun (hui mikä kauhea ajatus!). Missään nimessä tämä ei ole minkään sortin maksettu mainos, vaan ihan vaan tyytyväisen käyttäjän vinkki mahdollisesti tarpeessa oleville lukijoille. Sillä mikäli siellä ruudun toisella puolella on raskautensa kanssa vasta alussa olevia lukijoita, suosittelen tarpeen ilmetessä kokeilemaan seuraavia juttuja:

1.    Lisäravinteet

Heti raskausajan alussa heti kun minulle selvisi, että A-vitamiineja ei saa käyttää ja jouduin luopumaan minulle rakkaasta Mivitotalista, otin käyttöön raskausajan monivitamiinitabletit ja siihen rinnalle Omega 3-ölljykapselit. Mene ja tiedä sitten, mutta itse ainakin uskon, että hemoglobiinini on pysytellyt jokseenkin hyvänä läpi koko raskauden näiden ravintolisien ansiosta, sanoin kuin hiukset, iho ja kynnet. Viikolta 30 alkaen otin erään lukijani suosituksesta käyttöön myös magnesiumtabletit torjuakseni järkyttäviä öisiä suonenvetoja, ja sen jälkeen olenkin saanut olla yöni rauhassa tämän vaivan osalta. Nyt viimeisten parin viikon aikana pillerivarastoon olen joutunut lisäämään satunnaisesti napsitut Renniet, sillä närästys on pahentunut mitä pidemmälle raskaus on edennyt.

2.    Raskausarpivoiteet

Kuten jo aiemmin olen kertonut, ryntäsin kosmetiikkaostoksille suunnilleen heti seuraavana päivänä siitä, kun kaksi viivaa tikkuun ilmestyi. Apteekista siis hankin varsinaisesti tähän tarkoitukseensa suunnitellun Vichyn raskausarpivoiteen, ja The Body Shopista paksuakin paksumman kaakaovartalovoiteen. Uskollisesti olen rasvannut mahaa ja olematonta rintavarustustani Vichyllä aamuisin ja kaakaovoiteella iltaisin, ja ilokseni voin todeta. että niitä muutamaa pientä pystyviivaa lukuun ottamatta, joista vaahtosin viikolla 26, nahkani on pysynyt jokseenkin kuosissa huolimatta jo tähän mennessä kertyneistä 16 lisäkilosta. Ellen ole täysin laskuissa seonnut, ollaan tällä hetkellä menossa Vichypurkissa numero 5 ja kaakaovoiteessa numero 4, mutta sanoisin, että tässä tapauksessa kyseessä on money well spend, eli tuotteet on olleet rahansa arvoisia.

3.    Babybelt ja muut jatkopalat

Tukivyöstä olen myös tarinoinut useampaan kertaan. Viikolta 20 asti käytössä on siis ollut päivittäin Anitan Babybelt, jota ilman en varmasti olisi selvinnyt huonon selkäni kanssa. Nyt viikolta 33 saakka olen pitänyt vyötä myös öisin, kun maha saavutti sellaiset mittasuhteet, että alkoi tuntumaan siltä, että selkä napsahtaa öisin poikki kun yrittää kylkeä kääntää. Olen vakaasti harkinnut hankkivani myös Belly Bandit-vyön (http://www.pepino.fi/bamboo-belly-bandit-p-231.html) raskauden jälkeiseen elämään, sillä epäilen, että kun selkä on ollut tuettuna nyt kohta neljä kuukautta, se saattaa vaatia ylimääräistä tukea myös vauvankantohommissa ainakin aluksi, ennen kuin selkälihakset taas muistavat olemassaolonsa.

Viikolla 27 raportoin olleeni tylsillä ostoksilla, mutta nuo tylsät ostokset ovat kyllä kannattaneet. Polvimittaiset tukisukat pelastivat viimeiset kuukauteni töissä, kun auttoivat turvotukseen sen verran, että jaksoin seistä työpäivän verran, ja että sain edes jotkut kengät jalkoihini. Hiostavat hirvityksethän nuo kapistukset ovat, mutta sen verran kammosin ajatusta vaanivista suonikohjuista, että useimpina aamuina sukkiin turvauduin. Toinen erittäin hyödyllinen hankinta oli se rintaliivien jatkokappale. Allekirjoittaneen pikkuruinen tissiosasto kun ei ole edelleenkään kovin suureksi muuttunut, mutta ympärysmitta on ihrakerroksen lisääntyessä kasvanut, niin jatkopalat on auttaneet selviämään samoilla kaksilla rintaliiveillä näihin päiviin saakka.

4.    Vartalotyyny

Lidlistä hankittu Erkki the Vartalotyyny on todellakin ollut huokean hankintahintansa arvoinen. Tällä hetkellä Erkki alkaa jo olla melko lyttyyn painunut eräistäkin kohdista, kun se yö toisensa jälkeen joutuu mukautumaan päällensä kömpivän virtahevon sulokkaisiin vartalonkaariin. Ilman Erkkiä ei nukkumisesta olisi tullut sitäkään vähää kuin nyt. Tarkempi kuvaus Erkistä löytyy postauksesta 27+0.

5.    Henkkiksen mammavaatteet

Koska turhamainen nainen ei voi kuvitellakaan esiintyvänsä aina samoissa vaatteissa, ovat HenkkaMaukan edulliset mammavaatteet todellakin pelastaneet tämän odottajan vuodenmittaisilta vaatepulmilta. Parhaiksi ostoksiksi osoittautuivat harmaanmustat stretch-farkut ja eri väreissä hankitut perus t-paidat, joiden laatu on yllättänyt positiivisesti. Kuvia mm. näistä vaateraportissa 29+6.

6.    Funktionaaliset elintarvikkeet

Alkuraskauden yksi hurmaavimmista sivuvaikutuksista oli armoton ummetus. Vaiva, joka tällaiselle jäätelöä rakastavalle laktoosi-intolerantikolle oli aiemmin hyvinkin vieras. Erinäisiä lääkkeitä vaivaan kokeiltuani tajusin kääntyä tietynlaisten elintarvikkeiden puoleen, ja mitä lämpimimmin suosittelen kaikille Kellogs’s All Bran Flakes kuitumuroja sekä Activia-jogurtteja.

+ Bonus

Avomies. Oikein hyvä olla olemassa. Mielellään tällaisena hyvin pitkämielisenä versiona, joka on jaksanut jo kahdeksan kuukautta katsella ja kuunnella raivareitani milloin mistäkin asiasta ja ottaa vastaan totaalisen turhautumiseni olotilaani. Joka on jaksanut sinnikkäästi siivota neljänneltä raskauskuukaudelta eteenpäin, kun allekirjoittaneen selkävaivat alkoivat estämään kaikenlaisen kumartelun. Joka on jaksanut laittaa monipuolista ruokaa, kun eräitä muita ei väsymyksen vuoksi olisi voinut vähempää kiinnostaa. (Jos olisin tuleva sinkkuäiti, olisi pikkujamppa kasvanut sikiövaiheensa nuudelien ja murojen voimin.) Joku, johon voi luottaa kun h-hetki on käsillä. Ja ennen kaikkea joku, joka on jakamassa uuden elämäntilanteen kanssasi, niin että se ei pelota ihan niin paljoa, kuin se muuten tekisi.

35+0 Viis plus miinus kaks on jotain

Uusi viikko uudet kujeet. Tai no tuskinpa sentään, samaa rataa raahustetaan, viikko viikolta vaan vähän vaivaisempana. Närästys pahenee, vessakäynnit tihenee, Nukku-Masa alkaa olla harvinainen vieras, polvet rutisee taakan alla ja uutena oireena on ilmestynyt käsivarsien puutuminen öisin. Kai sitä nyt puutuu kun joku norsu makaa päällä. Viikkoja siis jäljellä oppikirjan mukaan viisi, joskin synnytyshän siis saattaa käynnistyä plusmiinus kaksi viikkoa kumpaan tahansa suuntaan. Eli optimitilanteessa viikkoja olisi jäljellä enää kolme, jos herra päättäisi haluta päästää mammaparan pinteestä ennen kuin koko kroppa sortuu alta, ja pahimmassa tapauksessa viikkoja saattaisi olla jäljellä jopa seitsemän. Ei. Sitä en suostu edes ajattelemaan. Tai no jos nyt vähän ajattelisi, niin sehän tarkoittaisi sitä, että jouluruoka nautittaisiin sairaalassa. Taatusti herkullista, ounastelen.

Viikko syyslomaa on vietetty ja nyt ollaan siis virallisesti äitiyslomalla. Töihin ei siis enää ole palaamista vaikka haluaisikin. Viime viikolla listasin tekemisiä loma-ajalle. Jotain on jo tehty, paaljoon on vielä tekemättä, esimerkiksi;

-      tarvikkeet joulu- ja ristiäiskutsukorttien askarteluun on ostettu

-      suurin osa joululahjoista on ostettu

-      vaatehuone on raivon vimmalla organisoitu siihen kuntoon, että vaunukoppaa mahtuu siellä säilyttämään (eräillä ei siis ole lämmintä varastoa)

-      vaatekaappien siivous ja organisointi on melkein valmis. Kolme jätesäkillistä turhaa roinaa ja kutistuneita vaatteita on jo kuskattu roskiin. Raaskin myös jopa lahjoittaa pois muutamat laukut ja yhdet kengät. Hyvä minä.

-      siskolta saadut jampan vaatteet on haettu kotiin mummilasta ja ne odottavat kokoluokkiinsa järjestelyä

-      sairaalakassi on pakattu (ai miten niin toivon, että lähtö olisi lähellä…?)

-      siltä ei niin kiireelliseltä - osastolta on hoidettu alta pois yhden kirjan lukeminen, koska se oli varausjonon vuoksi pakko palauttaa. (Mikä siinä on, että aina Anna-Leena Härkösen kirjoja lukiessa kuvittelen aina päähenkilön Anna-Leenan näköiseksi, vaikka eiväthän ne mitään omaelämänkertoja ole..?)

Hommat ovat siis erittäin vaiheessa. Tiedänhän minä kyllä, että ei se tyyppi aio suinkaan muuttaa asumaan entisen työhuoneen yläkaappeihin, mutta silti ne nyt vaan on siivottava, koska oletan, että vastaavanlaiseen suursiivoukseen ei tule ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen olemaan aikaa. Ja toisekseen, on ehkä jo korkea aika tyhjentää seitsemän vuotta vanhat kuitti- ja laskumapit roskiin, luopua vuoden 2004 Trendi-lehdistä ja todeta, että ehkä niille muodottomiksi vanuneille rintsikoille ei tulekaan enää koskaan löytymään käyttöä…

31+6 Uneton Oulussa

Jep. Otsikko on mukailevinaan vanhaa elokuvaa Uneton Seattlessa, mutta voin kertoa, että täällä päässä unettomuus ei vaan johdu siitä, että yöt rustailisin romanttisia sähköposteja. Te, jotka olette seuranneet tarinointiani alusta alkaen, ehkä muistatte, että allekirjoittaneen hyvin nukutut yöt päätyivät historiaan heti ensimmäisestä viikosta hedelmöittymisestä lähtien. Jostain kumman syystähän kärsin ensimmäiset seitsemisen viikkoa järkyttäviä mahakipuja öiseen aikaan kenties kohdun laajenemisesta johtuen, mikä teki nukkumisesta mahdotonta. Sitten kun mahakivut pikkuhiljaa katosivat, alkoikin jo öinen vessassa ravaaminen kohdun alettua painamaan virtsarakkoa. Ymmärtääkseni suurimmalla osalla odottajia tämä ongelma ilmenee vasta joskus rv 20 jälkeen, kun mahakin on jo kunnolla kasvanut, mutta eipä ollut varsinainen yllätys että meikäläinen kuuluu sitten siihen vähemmistöön, joka pääsee asioimaan toiletin puolella vähintään kaksi kertaa yössä heti alkuviikoilta lähtien. Koska painonkehitykseni on myös ollut..hmm..mitenkähän tämän kauniisti muotoilisi… reippaahkoa heti alusta alkaen, oli pötsillä myös kokoa jo jostain 16. viikolta alkaen niin reilusti, että nukkuma-asentojen löytäminen alkoi olla siitä alkaen myös entistä haasteellisempaa. Käytännöllisesti katsoen puolimahallaan makuu jäi pois heti alusta alkaen ja noin 20 viikolta alkaen vaihtoehtoina on oikeastaan ollut enää kyljellään nukkuminen. Viikolta 30 alkaen maha on myös muuttunut niin painavaksi, että kyljen kääntäminen alkaa olla melkoisen tuskallinen operaatio. Selässä naksuu ja paukkuu kun ähisten ja puhisten yritän kammeta itseäni ympäri ja olkavarren nivelistäkin on viime aikoina alkanut kuulua epätoivoista narinaa. Jossain neuvottiin, että kannattaa pukeutua silkki- tai satiinipyjamaan, jonka liukkaus auttaa kääntymisessä. Hah! sanon minä. Melkoista avaruuspukukangasta saisi yöasu olla, että siitä olisi minkään valtakunnan apua tämän ruhon pyörittelyssä. Ja toisekseen, kukas niihin yöasuihin enää mahtuu? En minä ainakaan. Ei suuresti houkuttele mennä ostamaan pyjamaa jostain Big and Beautiful- osastolta. Viimeinen niitti nukkumatin maille pääsyn esteeksi on viimeisen kahden viikon aikana paljastunut pikkuherran armoton biletys.  Aikaisemmin hän malttoi olla yöllä rauhassa usean tunnin pätkiä, mutta ehei, ei enää. Noin kahden viikon ajan jamppa on jumpannut, pumpannut, venytellyt, punnertanut, nyrkkeillyt, hutkinut ja potkinut niin, että epäilen jo hänellä olevan neljä jalkaa. Maha kieppuu puolelta toiselle liikkeiden tahdissa ja voin kertoa, että enää potkut eivät ole kivuttomia… Yritä siinä sitten nukkua kun tunnin välein joku haluaa napakoin iskuin muistuttaa olemassaolostaan. Odotuksen ohjekirjani Vau-opus kertoikin viikkojen 29-33 olevan sikiön aktiivisinta aikaa. Nähtäväksi jää rauhoittuuko meininki sitten ensi viikon jälkeen. Toivossa on hyvä elää.

30+3 Iso väsy

Tänään on vaivannut iiiiso väsy. Yöllä nimittäin heräsin normaalin kahden vessaherätyksen lisäksi kello 4.50 aivan armottomaan suonenvetoon oikeassa pohkeessa. Kampesin itseni ähisten ja lakanoista repien istuma-asentoon ja aloin tukka pystyssä harottaen ja silmät vain puoliksi auenneena läiskimään kämmenillä pohjetta, joka tuntui siltä että se suunnitteli räjähtävänsä kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla uikutin isoon ääneen taukoamatta aijaijaijaijaijaijai…. ikäänkuin siitä nyt olisi mitään hyötyä. Onneksi avomies oli yövuorossa töissä, eikä joutunut todistamaan tätä hurmaavaa insidenttiä. Kuvatunlaista toimintaa jatkui ainakin viisi minuuttia kunnes pahin kramppi laukesi ja uskalsin taas asettua makuuasentoon. No nukkumisestahan ei tullut enää mitään vaan kylmässä hiessä kylpien ja pohje edelleen jomottaen odottelin aamunkoittoa ja kellon soimista pari tuntia, kunnes puoli seitsemän jälkeen sai vihdoin lähteä aamutoimiin raahaten mukanaan yhtä pökkelöjalkaa. Ennen yhdeksää sitten olinkin apteekin pihalla odottelemassa mummojen kanssa oven aukeamista, että pääsin ostamaan magnesiumia, jonka ilmeisesti pitäisi noihin suonenvetoihin auttaa. Ajattelin tintata koko päivän annoksen ennen nukkumaanmenoa. Jospa sitä saisi ensi yön nukuttua edes himpun verran paremmin. Tämän päivän kun olen harrastanut mikrosekuntien mittaisia nukahtamisia mm. liikennevaloissa. Liikenneturvallisuus huipussaan. Mahtaako ketään muuta kuin allekirjoittanutta hieman ennakkoon hirvittää se tuleva valvomishelvetti, joka alkaa synnytyksestä, ja jonka loppua ei näy? Minä kun kuulun koulukuntaan, joka vakaasti kannattaa kahdeksan tunnin yhtämittaisia häiriintymättömiä unia, ja myöskin ehdottomasti tarvitsee niitä voidakseen säilyä funktionaalisena ihmisolentona. Kun nyt on kohta 31 viikkoa nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti ja suunta ei todellakaan ole paranemassa, on vain ajan kysymys ennen kuin kokonaan muutun Mr. Hydeksi (vai kumpi se pahis nyt olikaan) ja puraisen joku kaunis päivä joltakulta pään poikki. Tai ainakin sormen.

26+1 Unimaailmassa

Olen muiden blogeista saanut lueskella raskausaikaan liittyvistä eriskummallisista unista, mutta koska itse en ollut muuten vilkkaana unennäkijänä mitään tällaista vielä tähän mennessä havainnut, ajattelin, että ehkäpä vauva-aiheiset unet eivät minulle ilmestykään. No viime yönä se sitten alkoi. Unen aiheena oli oma kenties vähän leväperäinenkin asenteeni tähän raskauteen, sillä minähän olen fatalistina uskonut, että jos tämä vauva on meille tarkoitettu, se meille syntyy, vaikka sitten tuleva äityli ei ihan prikulleen noudatakaan kaikkia ruokavaliosuosituksia tai hehkuta tulevaa perheauvoa etukäteen kaikille. Unessa sitten varoiteltiin, ettei kaikkea pidä ottaa niin itsestäänselvyytenä. Tarkkaa ajankohtaa ei käynyt ilmi, mutta jossain vaiheessa myöhäisempää raskautta huomasin, että pikkurumpalin rummutteluja kuuluu enää harvakseltaan, ja siitä huolestuneena päädyin neuvolaan. Neuvolassa todettiin, että nyt pitää alkaa tarkkailla tilannetta ja minut määrättiin sairaalaan, missä kerrottiin, että normaalia synnytyksenkäynnistymistä ei nyt voida jäädä odottamaan, vaan jamppa täytyy leikata ulos muutaman päivän sisällä. Muistaakseni en unessa kuitenkaan ollut asiasta erityisen huolestunut, vaan jäin suhteellisen rauhallisena odottelemaan sektiopäivää, pohdiskellen vain hieman sitä, että nyt on turhaa tullut stressattua alatiesynnytyksestä. Arvatkaapa vaan, mikä oli turhamaisen naisen toinen mietinnänkohde. No tietenkin se, että onpa hyvä kun sektio on suunniteltu, eikä hätäsellainen, siitä jälkimmäisestä kun kerran jää niin ruma arpi… Hohhoijaa. Välillä yllätän jopa itseni. Että ihan unissaankin pohdin tällaisia.

VIIKKO 26 – Paska viikko

25+1 Little feet are beating like a jungle drum

Jep jep…oletteko kuulleet sen biisin My heart is beating like a jungle drum…? no meikäläisen mahassa on alkanut viime päivien aikaan tuntua siltä, että pikkujampalla soi kyseinen biisi päässä jokseenkin nonstoppina ja sen kertosäkeen tahtiin on mukava polkea jalkoja…ranccadaccadaarancaadaa… Vau-sarjan raskausopashan esittelee tämän ajanjakson alkamista vallan positiivisin sanakääntein ja kehottaa iloitsemaan jokaisesta liikkeestä, koska mehän emme elämämme aikana ”pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein”. Tottahan toki on kiva tietää, että asukilla menee lujaa ja kaikki on kunnossa, mutta entäpä jos haluaisi nukahtaa välillä? Tai entäpä jos ei suuresti nauti siitä, että joku tanssii virtsarakon päällä noin kolmasosan vuorokaudesta? Huokaus. Sovitaanko, että tämä turhautunut pohdinta menee flunssan piikkiin, jota täällä sairastetaan viidettä päivää putkeen ilman valoa tunnelin päässä.

25+2 Rits sanoi mahanahka ja turhamainen nainen itki

Kun noin kuusi kuukautta takaperin pissasin plussan esiin tikusta, mitä tein ensiksi? Juoksin riemusta kiljuen tulevan isän, tädin tai mummin kaulaan? Ryntäsin kauppoihin hipeltämään pienenpieniä nuttuja ja töppösiä? Ei. Istahdin tietokoneen äärelle ja ryhdyin googlettamaan tietoa parhaista raskausarpien ehkäisykeinoista. Koska keskustelupalstoilla tuntui vallitsevan jyrkkä kahtiajako apteekissa myytävän Vichyn raskausarpivoiteen ja The Body Shopin kaakaovoiteen kannattajiin, minä menin ja ostin molempia. Aamuisin levittelin helpommin imeytyvää Vichyä ja iltaisin tuntikausia tahmaavaa kaakaovoidetta. Ja uskollisesti minä rasvasin. Aloitin rasvaamisen heti, vaikka apteekin purkin kyljessä puhuttiin viidennestä kuukaudesta. Noh, onneksi Body Shopin myyjä kuitenkin oli kanssani samalla kannalla, että parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Ja kyllä, tiedänhän minä, että taipumus saada raskausarpia kulkee suvussa ja valitettavasti olen nähnyt jäljet äitini vatsalla, jotka minä olen maailmaan matkatessani aiheuttanut. Silti halusin uskoa. Ja toivoa. Ja kun nyt kuudennen kuukauden lähetessä loppuaan, havaitsin eilisiltana peilistä katsoessani ne kolme pientä arpea pystysuorassa alavatsallani, kykenin hillitsemään itseni noin viisi minuuttia ja sitten istuin alas. Ja itkin. Tämä saattaa nyt kuulostaa monenkin mielestä järjettömältä, mutta minä en missään määrin osaa suhtautua arpiini raskausajan muistoina ja kantaa niitä ylpeästi sotavammoinani, niin kuin ilmeisesti pitäisi. Minä hyvästelen mielessäni bikinit loppuelämäkseni ja jään kauhulla odottamaan lopullisten vaurioiden tasoa. Jos teissä, rakkaat lukijani (joita tiettävästi on ainakin viisi :D), on raskaustaivaltaan vasta aloittelevia turhamaisia naisia, en kehota teitä käymään Vauva-lehden nettisivun kuvagalleriassa katsomassa lukijoiden sinne lisäilemää arpikokoelmaa, jos haluatte säilyttää yöunenne ja mielenterveytenne. Lohdutuksen ja viisauden sanoja otetaan myös mielellään vastaan kommenttien muodossa.

25+3 Valivali

Koska edellistenkään rv 26 päivien postaukset eivät ole mitään varsinaista positiivisuuden riemuvoittoa olleet, niin täten nimettäköön tämä viikko paskaksi viikoksi ja annetaan tulla koko rahan edestä. Jos itse olet niitä always look at the bright side of life-tyyppejä, ei kannattane jatkaa lukemista tämän pidemmälle. Tällä viikolla olen viimeistään tajunnut, että miksi synnyttäneet naiset eivät kerro meille toistaiseksi lapsettomille naisille raskausajasta tarkemmin. Syy on erittäin yksinkertainen. Koska kukaan täysipäinen nainen, joka tietäisi etukäteen, mitä kaikkea on tulossa, ei ryhtyisi tähän hommaan. Tai sitten naisille vaan tehdään vakiotoimenpiteenä laitoksella synnytyksen jälkeen osittainen lobotomia, jotta raskausajan karmeudet ja synnytys unohtuisivat, sillä muutenhan pian kansantalous kääntyisi laskuun, kun kaikilla olisi korkeintaan se yksi lapsi. Olen myöskin tullut siihen tulokseen, että ne vauvalehtien alati hymyilevät (hymistelevät) naiset valehtelevat. Jolleivat kaikille, niin ainakin itselleen. Tämä ei taatusti ole kenenkään elämän parasta aikaa. Tai sitten se aiempi elämä on ollut todella kamalaa. Meille ei- synnyttäneillehän annetaan kuva, että raskaus on ihanaa. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saattaa vähän etoa, ja sitten viimeisen kolmanneksen aikana saattaa vähän olla massu tiellä nukkuessa, mutta muutenhan raskaana oleva nainen kukoistaa ja hehkuu. Ei muuten hehku. Omaan ensimmäisen kolmannekseen ei kylläkään kuulunut onneksi oksentaminen (olen myös kuullut naisesta, joka oksensi joka päivä neljänkymmenen viikon ajan ja viimeisen kerran laitoksella samalla lasta ulos pungertaen…), vaan pelkästään lievähkö etominen, mutta tämä etuoikeus kenties johtui vain erinomaisesti haltuunotetusta tankkaamisesta heti raskauden ensimetreiltä lähtien. Ei nimittäin ole tämän tytön verensokerit päässet kertaakaan tippumaan, sen verran hyvin on ruoka-aikaan oltu kotona. Mutta kuten jo aiemmin olen pienemmissä erissä valottanut,  raskauden ensimmäistä ja toista kolmannesta ovat sen sijaan vauhdittaneet ensiluokkainen vatsakipu (viikolle 10 saakka), järjetön ummetus (ensimmäiset 12 viikkoa ja sen jälkeen, löydettyäni uudelleen rakkaan ystäväni Kellog’s All Bran Flakesin, enää satunnaisena vierailijana…), paisuvan ja painavan kohdun, sekä sittemmin selkäkivun ja kasvaneen mahan myötä kadonneet yöunet (viikolta 1 lähtien, odotettavissa jatkuvan viikolle 40+ asti ja siitä muista syistä johtuen eteenpäin seuraavat 18 vuotta), edellisestä kenties johtuva jatkuva väsymys, iskias (ja sen myötä vasemmasta reidestä kadonnut tuntoaisti, jonka epäilen enää koskaan palaavan, viikolta 11 asti), hulluuden partaalle ajava ihon kutiaminen joka paikasta (viikolta 1 alkaen), hillitön nesteenkertyminen, selluliitti kaikkialla alaraajoissa (jopa pohkeissa!!), takapuolen leviäminen toistaiseksi kolmella vaatekoolla, jalan kasvu yhdellä koolla, joko kukkivan rasvainen tai hilseilevän kuiva iho (viikosta riippuen), kymmenet uudet mustat luomet kaikkialla vartalossa ja nyt viimeisimpänä vielä ne raskausarvet. Unohdinko jotain? Saattaapa olla, että unohdinkin, muistinikaan toiminta kun ei ole enää aivan ennallaan, ja saatan välillä päästellä suustani mitä sattuu tajuamatta itse lainkaan sanoneeni mitään kummallista. No joo, voisin kai vielä lisätä, että eipä ole kengän laittaminen jalkaan ollut näin vaikeaa sitten sen, kun olin itse yksivuotias. Samaisista syistä olen joutunut ulkoistamaan jalkahoidon tekemisen (yritäpä yltää leikkaamaan varpaankynnet kun edessä on kymmenen kiloa massaa, joka ei edes litisty niin kuin normaali ihrakerros) ja joutunut luopumaan erinäistenkin karvojen trimmaamisesta…. Että voinpa vaan sanoa, että minä en ole se iloisesti lauleskeleva ja nuttuja kutova odottaja. Edellisten vaivojen lisäksi kun hormonitoiminnan myllerrys ei suinkaan ole tuonut minusta esiin niitä parhaimpia puolia, vaan pikemminkin sen Mr. Hyden, jolla saattaa tehdä mieli puraista pää irti aamun ensimmäiseltä vastaantulijalta. Varsinkin, jos se sattuu olemaan joku kiero nainen, jolla on lapsia ja täten siis kuuluu salaajien salaliittoon… - tai jos se sattuu olemaan nainen, jolla ei ole lapsia ja joka myöskään ei ole raskaana, eikä täten tiedä elämän realiteeteista vielä mitään.

ps. lisättäköön listaan siitä unohtunut eksoottinen reisi-ihottuma ja ihan viime päivinä alkanut ajoittainen  närästys ja päänsärky. Jippijaijee.