39+2 Joo joo, ei vieläkään…

Alkaa pikkuhiljaa nyppiä Ei pelkästään tämä odottaminen, vaan muiden ihmisten odottaminen. Äiti soittelee päivittäin ja kyselee, että joko siellä ollaan synnytetty. Joopa joo. Tekisi mieleni vastata, että joo, käytiin tuossa pari päivää sitten synnyttämässä, mutta enpä vaan tullut kertoneeksi kenellekään. Muut ihmiset taas tuntuvat suhtautuvan allekirjoittaneeseen kuin sirkusnorsuun (ei tosin heitä kovin kauas todellisuudesta) ja haluavat kaikki nähdä minua ja mahaani vielä kerran ennen kuin… Kotiuduin juuri osteopaatiltani, joka yritti aukoa pahaksi äitynyttä selkääni, ja joka viimein sinnikkään suostutteluni tuloksena suostui tökkimään muutaman neulan synnytyksen alkua edesauttaviin akupisteisiin. Hän kun on lähtökohtaisesti niitä miehiä, että luonto hoitakoon kiertokulkunsa eikä siihen tulisi puuttua. Riittävän vakuuttavasti olotilaani valitettuani, pääsin kuitenkin hetkeksi aikaa neulatyynyksi. Kertoo muuten jotain meikäläisen halusta päästä tästä pötsistä eroon, että päästän jonkun vapaaehtoisesti tökkimään itseeni neuloja. Minähän kun olen sen verran neulakammoinen, että en edes neuvolassa halua katsoa sitä pikkiriikkistä neulaa, jolla hemoglobiinia varten tuikataan reikä sormeen. Lisäksi tällainen sopivasti höpsähtänyt kun olen, annoin osteopaattini ylipuhua minut ostamaan homeopaattista lääkettä Arnica Montana, jonka pitäisi kuulemma näin ennaltaehkäisevästi nautittuna vähentää verenvuotoa ja parantaa synnytyksessä(kin) aiheutuvia sidekudosvammoja nopeammin. Lisää voitte lukaista esim. täältä http://www.ipsitilla.fi/Terveys/Homeopaattinen%20kotiapteekki.htm. Loppuillaksi jäänkin jännäämään oliko neuloilla tökkimisestä jotain hyötyä, ja milloin Pingu ilmoittaa uutisia. Kerrottaneen, että kai tässä jotkut synnytyshormonit hyrrää, kun tällainen suhteellisen asiapitoisesti elämään suhtautuva kyynikkokin aamulla liikuttui kyyneleiden nieleskelyasteelle, kun Pingun blogista (http://pinkinpingviininblogi.blogspot.com/)  luin h-hetken heille koittaneen. Toivottavasti kaikki on sujunut hyvin.

27+1 Odottajan luottoihmiset

Joku voisi otsikosta päätellä, että nyt tulee tarina perheestä ja miehestä, mutta eipä tule. Nyt tulee tarina ihanista palvelualan taitajista, jotka ovat jo vuosikausia mahdollistaneet erinäisiä seikkoja elämässäni. Kuten jo edellisestä postauksesta kuulitte, olen jo vuosikausia etsinyt minulle sopivaa selkäterapian muotoa, ja tuossa muutama vuosi takaperin päädyin puolivahingossa osteopaatille. Aiemmin olin käynyt jos jonkinlaisissa selkää ja nikamia manipuloivissa hoidoissa ja kun ensimmäistä kertaa pötkötin osteopaattini pöydällä, epäilin, josko sellaisesta hellävaraisesta hipistelystä olisi mitään hyötyä. Olin tottunut rutinaan ja paukkeeseen ja jopa pienenpieniin mustelmiin aiempia hoitoja saadessani. Muutaman kerran käytyäni aloin kuitenkin uskomaan kyseisen koulukunnan kannattajia, ja nyt olen reilun parin vuoden ajan käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti samalla osteopaatilla. Silloin kun selkä on ollut parempana, on voinut puolikin vuotta vierähtää hoitojen välissä, mutta nyt raskausaikana olen käynyt hoidossa kerran tai jopa kaksikin kuussa. Kallista lystiä, mutta eipähän ole tarvinnut ainakaan vielä jäädä selän takia sairaslomalle synnytystä odottelemaan, niin kuin alun perin vähän pelkäsin.

Toinen luottohenkilöni on tietysti iki-ihana kampaajani, jolla olen käynyt jo viimeisen viiden ja puolen vuoden ajan. Hän varmistaa, ettei allekirjoittaneen tarvitse tarpoa elämäänsä läpi synnyinlahjaksi saadussa harmaanruskeassa kuontalossa, vaan tukassa kiiltää aina neljän viikoin välein petrattu sinimusta väri. Pitkä asiakassuhde myös takaa antoisat juttutuokiot käsittelyn aikana, kun kumpikin tietää toisensa elämästä ja elämätyyleistä jo kaikennäköistä ja kun ikäeroakaan ei ole montaa vuotta, riittää ajankohtaisissakin aiheissa molempia kiinnostavaa puitavaa.

Kampaajallani ja kolmannella luottohenkilölläni, eli ripsipidennysteni huoltajalla on yhteistä se, että he kumpikin osaavat jo korvieni asennostani myös päätellä, milloin haluan vain kölliä hiljaa omissa ajatuksissani, ja milloin taas olisin juttutuulella. En usko, että tällaista luksusta voisi olla, jos joka kerta kävisi eri henkilön hoidettavana. Ripsihuoltajani on tuorein tuttavuuteni, jonka luona olen käynyt vasta puolisentoista vuotta, ja hieman olen huolissani siitä, katkeaako lupaavasti alkanut hoitosuhteemme tyypin synnyttyä joko ajan tai rahan puutteeseen. Toivottavasti ei, sillä siinä missä kampaajan pesupaikalla tekemä päähieronta rentouttaa ihanasti, saa ripsihoitajan pöytä melkein joka kerta aikaan ainakin nanosekuntien mittaisia torkahtamisia, taaten tunteen täydellisestä omasta ajasta.

Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi elämässäni vaikuttaviin henkilöihin kuuluu myös hieroja (,jolla nyt raskauden aikana en kuitenkaan ole uskaltanut käydä, kun joka paikassa pelotellaan hieronnan voivan laukaista ennenaikaisen synnytyksen), kosmetologi (,jolla käyn kerran pari vuodessa kasvohoidossa silloin kun epätoivo pahiten iskee), sekä satunnainen määrä erinäisiä kosmetologiksi opiskelevia jalkahoitajia, joilla yleensä käyn pari kertaa vuodessa. Näemmä nyt loppuraskauden aikana minusta tulee tämänkin palvelun suurkuluttaja kerran kuukaudessa vaaditun pedikyyrin (,jota sattuneista syistä ei itse enää voi tehdä,) vuoksi.

Turhamaistako? Toki. Ihanaako? Taatusti.

ps. Onko jollakulla kokemusta lymfahieronnasta? Olen vakavasti harkinnut kyseisen palvelun lisäämistä käyttämieni hoitojen kategoriaan, kun nesteturvotus tuntuu koko ajan raskauden edetessä vain pahenevan.

VIIKKO 12 – Pullaa ja pullotusta

Ruokahaluni on ilmiömäinen. Ei sillä, etteikö se aina olisi ollut tavallista paremminkehittynyttä sorttia, mutta nyt se on saanut täysin järjettömät mittasuhteet. Esimerkiksi jos joku on tuonut töihin pullaa, en syö yhtä, enkä kahta, vaan ainakin kolme palaa ja niitä on tietenkin edeltänyt erittäin tuhti lounaani. Plussaamisen jälkeen en ole myöskään selvinnyt ymmärtääkseni yhdestäkään päivästä syömättä suklaata ja tämän kaiken lisäksi jonkinlaista välipalaa pitää saada vähintään kahden tunnin välein. Edellä mainituista seikoista johtuen en oikein voinut enää pitää siunattua tilaani salaisuutena lähimmiltä kollegoiltani, vaan erään pullanmussutuksen täyteisen työpäivän päätteeksi pötsi pullottaen tunnustin, mistäpäin tuulee. Reaktiona oli sekalaisia onnitteluja ja häkeltynyttä epäuskoa, sillä tähän astihan olen julistanut erittäin julkisesti olevani niitä ihmisiä, joiden mielestä lapset ovat ihan kivoja keitettyinä tai paistettuina – tai vähintäänkin siten, että heidät saa puolen tunnin päästä puskea takaisin vanhemmilleen. Tiistaina 17.5 oli ensimmäinen neuvolalääkäri – mies tämäkin, niinpä tietysti. Jutut oli ihan mukavia mutta tutkimus oli sen verran kovakouraista painelua ja ronkkimista, että ihan ilman hyvää syytä en kyllä suostuisi siihen uudestaan. Joo, tiedetään, eipä ole paljoa valinnanvaraa ihan lähiaikoina. Kuulemma oli napakka kohdunsuu ja kaikki muukin tuntui olevan sitä mitä piti. Seuraavana päivänä tunnustin myös osteopaatilleni, että meitä pötköttääkin tällä kertaa hoitopöydällä yhden sijaan kaksi. Hoito tulikin taas tarpeeseen, sillä ihan ennakoidustikin jo ennestään tavallista heikompaa tekoa oleva selkäni ei ole reagoinut mitenkään riemusta kiljuen äkilliseen painonnousuun ja hermoratoja painavaan kohtuun. Viime aikoina selkäkipu on alkanut säteillä iskiasmaisesti vasempaan reiteen, joka välillä puutuu kokonaan ja tuntuu siltä kuin raahaisin mukanani jonkun toisen ihmisen ruumiinosaa. Perjantaina osallistuin ensimmäistä kertaa historiassa työporukan kevätjuhlin autolla ja omien prosentittomien siiderieni etikettejä piilotellen. Yllättävän hauska ilta näinkin.