Reaaliaikaan

Tervetuloa seuraamaan raskauspäiväkirjaani. Löysätkää pipoa jo valmiiksi, elämä ei aina ole niin vakavaa.

tiistai 13. joulukuuta 2011

JÄLKIKIRJOITUS

On tullut aika kiittää teitä lukijani. Kun aloitin kirjoittamisen elokuussa, iloitsin kovasti ensimmäisistä neljästä lukijastani, ja nyt teitä on jo yli sata. Raskauspäiväkirjani on toiminut henkireikänäni läpi tähänastisen elämäni hämmentävimmän vaiheen. Toivon, että kirjoituksistani on ollut ainakin jonkin verran iloa tai hyötyä myös teille. Ainakin itse olen saanut mahtavaa vertaistukea kommenttienne ja neuvojenne kautta, ja koen jopa löytäneeni eräänlaisen virtuaalisen ystäväverkoston täällä monista samassa elämänvaiheessa olevista ihmisistä, vaikka emme ole koskaan tavanneet, emmekä edes tunne toisiamme ulkonäöltä. Toivoakseni te uudet blogiystäväni jatkatte myös kirjoittamista synnytyksienne jälkeen. Koska tämä blogi oli tarkoitettu nimenomaan raskausblogiksi, on tullut aika sanoa sille hyvästit. Blogi jää avoimeksi, sillä toivon, että joskus tulevaisuudessa joku toinen yhtä kummissaan raskauden kanssa oleva voisi löytää täältä vastauksen johonkin mieltään askarruttavaan kysymykseen. Turhamaisen naisen tarina jatkuu uuden blogin puolella. Uusi blogi on aihealueeltaan laajempi ja tulee  kertomaan kaikesta, mikä allekirjoittaneen elämässä on tärkeää, mutta ainakin alussa se todennäköisesti tulee enimmäkseen käsittelemään pikkujampan taloon tulon aiheuttamia elämänmuutoksia. Uuden blogin päivitystahti ei kuitenkaan tule olemaan yhtä tiivis, kuin tässä blogissa. Jo alle kahdessa viikossa on nimittäin saanut huomata, että äidin oma aika on aika vähäistä… Tervetuloa siis kaikille seuraamaan tarinan jatkoa osoitteeseen:  http://ladolcevitadisandy.blogspot.com/

(EDIT: Nykyisin pikkujampan elämää seurataan omassa suljetussa blogissaan. )


Tähän lopuksi vielä tuoreen äidin tuntoja kuvaava runo (lainattu täältä http://www.vauvalinkit.com/vauvarunot.html) ja kuvanen meidän ukkelin elämän alkutaipaleelta.

Oman lapsen, pienen linnun, kannoin alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen, syliini saan ottaa sen.
Tunnen käden, pienen, hennon, tunnen posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa kuin alku uuden elämän.
Kiittäen, Sandy

lauantai 10. joulukuuta 2011

VIIMEINEN LUKU

Minun mielestäni kaikki raskausblogit, jotka päättyvät ilman synnytyskertomusta, ovat petkuhuiputusta (termi lainattu Pilliltä ja Pullalta elokuvasta Pekka Töpöhäntä, jota btw, suosittelen lämpimästi). Kun lukijat ovat viikko- tai kuukausitolkulla eläneet mukana raskautta ja kenties kommentoineet ja antaneet vinkkejä tai vertaistukea, on kerrassaan väärin riistää heiltä loppuhuipennus. Ymmärrän toki, että jos synnytyksessä ei sujukaan kaikki suunnilleen normaalisti tai jos sattuu jotain todella ikävää, ei sitä halua välttämättä jakaa koko maailman kanssa, mutta vähintäänkin voisi sitten kertoa lukijoille, että lapsi on syntynyt, mutta henkilökohtaisista syistä ei halua jakaa asiasta enempää. No nyt ajauduin sivuraiteille ihan tykkänään. Tästäpä siis alkaa oma kolmiosainen kertomukseni. Jos satut olemaan raskaana, ja hieman kauhuissasi mitä tuleman pitää, jätä lukematta osa kolme. Jos olet enemmän kuin hieman kauhuissasi, voit jättää lukematta myös osan kaksi. Koska läpi blogin olen pyrkinyt tuntojani kaunistelematta kuvailemaan, en aio tätäkään kokemusta väkisin runomittaan vääntää, vaan pyrin olemaan rehellinen ja kertomaan kaiken niin kuin itse sen koin.

OSA 1 – Kuinka käynnistää synnytys?

Lähetä aamulla miehesi vuokraamaan kaksi hyvältä vaikuttavaa elokuvaa. Hakekaa kaupasta jotain vähän kalliimpaa herkkua niin kuin nyt esimerkiksi lohimedaljonkeja lounaaksi ja pihvejä illalliseksi. Suunnitelkaa illaksi mukavaa ja ajankohtaista tekemistä, kuten joulukuusen kokoamista. Ja ai niin, muista käydä edeltävänä päivänä tökityttämässä akuneuloja synnytyksen käynnistämistä edesauttaviin pisteisiin ja hiero ja painele vielä varmuuden vuoksi koko loppuilta itsekin ao. pisteitä.

OSA 2 – Synnytyskertomus

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi heräsin aamulla kummalliseen olotilaan. Vessassa oli käytävä jatkuvasti. Siis kirjaimellisesti. Kymmenen minuutin välein. Ehdin jo pohtia, että kylläpä on makeat pari viikkoa edessä jos tahti on tämä. Puoli yhdeltä oli neuvola-aika, ja haukatessani välipalaa tuntia aiemmin mietin, että kylläpä se taitaa taas maha vähän kiristellä, ja pyysin vapaapäivällä olevan avokin kuskiksi, kun autolla ajaminen pingistelevän mahan kanssa tuntui ikävältä ajatukselta. Neuvolassa todettiin painoa tulleen 1,2 kg lisää viikossa, eli saatiinpa sitten se 20 kilon maaginen painonnousun raja paukautettua rikki. Verenpaineet olivat koholla ja sanoin tädille, että joskohan se johtuisi tuosta mahakivusta. Tuumailin, että eivät nämä nyt kuitenkaan ole vielä oikeita supistuksia kun eivät mene aaltomaisesti ylhäältä alas niin kuin olen kuullut synnytyssuppareiden tekevän. No täti valisti tyhmää sitten, että kyllä se on ihan henkilökohtaista millaista kipu on, ja että vannemainen alamahakipukin voi enteillä synnytystä. Veikkaili, että josko seuraavan viikon sisään sitten olisi aika. Joopa joo. Olihan se.

Yhden jälkeen palattiin kotiin ja kahvikupposen keitettyäni totesin alamahakivun olevan sitä luokkaa, että istuminen ei tuntunut enää hyvältä ajatukselta. Nojailin seisten etukenossa keittiön pöytään kahvia hörppien ja maha kiristellen, ja tuumasin avokille puolivitsillä, että pitäisiköhän hänen jo alkaa sitä lohta kokkaamaan, jos aikoo ehtiä sen syödä, sillä lähtö saattaa olla käsillä. Samalla kuitenkin ajattelin, että ei tässä nyt ihan heti mihinkään mennä, että eikös sitä kuulu ähistä kotona ensin kymmenen tuntia ainakin. No miespä ryhtyi kokkaamaan ja minä lattialle jumppapallon päälle kontalleen puhisemaan. Päätin kokeilla kännykkään lataamaani supistuslaskuria, joka osoittautui loistavaksi keksinnöksi. Senkun painaa start kun tuntee kivun alkavan ja stop kun se laantuu, ja ohjelma näyttää koko ajan supistuksen keston ja supistusten välit. Puolen tunnin päästä totesin, että ei helkkari, kyllä ne nyt vaan tulevat koko ajan säännöllisesti kahden minuutin välein, että ehkäpä kannattaa ainakin käydä tarkistamassa tilanne synnärillä. Jatkoin kuitenkin huomaavaisena avovaimona kellottamista ja ähinää vielä tunnin verran, että ukkokulta sai ruokansa valmiiksi ja syötyäkin.

Noin kolmen maissa lähdimme sairaalaan, ja tulotarkastuksessa käyrän jälkeen todettiin sisätutkimuksessa kohdunsuun olevan 3 senttiä auki ja kaulaa olevan ½ cm. Saatiin siis lupa lompsia suoraan synnytyssaliin. Kävin sängylle kyljelleen ja julistin kipujen välissä kätilölle tahtovani epiduraalin. Kätilö tarjosi kuitenkin aluksi ilokaasua, ja kokeilin sitten sitäkin. Kun kaasun hengittämisen ajoitus onnistui hyvin, se taittoi supistuskivulta pahimman terän, mutta kun ajoitus meni pieleen, ei kaasusta ollut mitään hyötyä. Näinä kertoina arvioin itse kivun olevan skaalalla 1-10 siinä kahdeksan luokkaa. Manattuani muutaman kerran saatanaa avuksi päätti kätilö tilata anestesialääkärin paikalle. Saapuminen viivästyi hieman jonkun kiireellisemmän potilaan mentyä ohitseni, mutta klo 16.22 sain epiduraalin, ja noin kymmenessä minuutissa kaikki kivut olivat tiessään ja pystyin jo heittämään kätilön ja avokin kanssa vitsiä. Viiden aikaan kohdunsuu oli seitsemässä sentissä ja kuuden aikaan yhdeksässä, eli minulla kävi tuuri, että epiduraali ei heikentänyt supistusten tehoa, enkä tarvinnut oksitoniinitippaa. Kuuden maissa lääkäri puhkaisi kalvot, jotta saataisiin lapsivesi tulemaan ja viimeinenkin sentti avautumaan ja seitsemältä kohdunsuu oli kokonaan auki ja viimeinenkin reuna lähti lääkärin painelulla. Tämän jälkeen sain alkaa omaan tahtiin kyljellään maaten passiivisesti työntelemään, eli aina supistuksen tullessa yrittämään omin avuin saamaan vauvaa laskeutumaan alemmas. Puoli kahdeksalta alkoi aktiivinen ponnistusvaihe, ja kätilön ohjaamana ja neuvomana ryhdyin selällään maaten ponnistamaan. Minulla oli onni, että tunsin supistusten aikana voimakkaan paineen tunteen ja ponnistamisen tarpeen, mikä tarkoitti sitä, että sain pitää epiduraalin myös ponnistusvaiheen aikana. Itse olin luullut, että se lopetetaan automaattisesti ponnistusvaiheen alussa. Ponnistusvaihe sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa kätilö leikkasi episiotomiaa niin kovalla kädellä, että kuulin vain lukuisia snip snip-ääniä. Ennen ponnistusvaihetta oli väliliha puudutettu, eli leikkausta en kuitenkaan tuntenut. Syykin selvisi pian. Rakkaalla pikku-ukollamme oli napanuora kietoutunut kaulan ympärille ja loppuvaiheessa tullut lapsivesi oli paksua ja ruskeaa, eli vauva oli hätäpäissään myös kakannut lapsiveteen ja täytyi auttaa kiireellä loppumatka ulos. Kello 19.53 poika syntyi ja isä pääsi käsi täristen leikkaamaan napanuoran. Nopeasti toimitetun pesun ja mittauksen jälkeen sain lapsen vain pieneksi hetkeksi syliini, ennenkuin hänet lähdettiin viemään tarkkailuun heikon hapettumisen vuoksi. Avokki lähti vauvan matkaan ja minä jäin pöydälle kokoon kursittavaksi. Tunnin verran kätilö ompeli tikkejä, ja kysyttyäni määrää, hän sanoi, ettei enää tainnut edes pysyä laskuissa mukana, että ainakin viisitoista niitä oli. Ompeluhan ei puudutuksen ja vielä jossain määrin vaikuttaneen epiduraalin vuoksi tuntunut mitenkään ikävältä ja tunti kului joutuisasti kätilön kanssa jutellessa. Kaiken kaikkiaan synnytys itsessään oli minulle todella positiivinen yllätys. Kenties olin psyykannut itseni kohtaamaan jotakin niin kauheaa, että todellisuus ei yltänyt aivan sinne saakka. Kätilökseni osui aivan mahtava nuori nainen, joka oli persoonaltaan juuri minulle sopiva; jämpti, jämerä ja huumorintajuinen, ja sanoi asiat suoraan, eikä edes yrittänyt mitään turhia lässytyksiä. Kipu ei missään vaiheessa kivunnut täysin sietämättömäksi ja synnytys etenin niin nopeasti, että voimia riitti hyvin loppuun saakka. Turhamainen nainen ehti jopa tyylilleen uskollisesti suoda ponnistusten välisillä minimaalisilla hengitystauoilla ajatuksen sille, että eipä ole varmaan koskaan näyttänyt niin kauhealta kuin sillä hetkellä hiki otsaa pitkin valuen ja hampaat tiukasti yhteen purtuina kaikki kolme leukaa rintaa vasten painettuna… Tikkauksen päätyttyä sain luvan kokeilla jalkojen pitävyyttä ja tutisevin koivin sain käväistä pikasuihkussa pyyhkäisemässä enimmät hiet iholtani. Sitten vasta pikkuhiljaa alkoi tajuntaani hiipiä todellisuus, että nyt se on ohi. Pitkä odotus on vihdoin päättynyt ja oma poikani on syntynyt.

OSA 3 – Kuinkas sitten kävikään, eli mitä tapahtui synnytyksen jälkeen

Oma vointi -auts

Kymmenen aikaan illalla kävi ilmi, että pikku-ukkelimme viedään teho-osastolle saamaan antibioottia lapsiveden henkeen vetämisen vuoksi. Avokki kävi saattelemassa pojan perille, jonka jälkeen söimme sairaalaan tarjoamaa iltapalaa odotellessamme minulle osastopaikkaa. Yhdentoista aikaan hoitaja kärräsi minut pyörätuolilla synnyttäneiden osastolle ja mies lähti kotiin. Yö meni adrenaliinin jälkityrskyissä pyöriessä ja synnytystä edestakaisin kelatessa ja pojan voinnista huolehtiessa.  Seuraavana päivänä karmea totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Yöllä olin jo saanut ensimmäisen satsin särkylääkkeitä ja hoitaja oli kysellyt, että särkeekö jälkisupistelut. No eipä särkenyt vielä kyselyhetkellä, mutta aamuyön valjetessa pyörin tuskissani sängyssä ja odottelin aamua, että kehtaisin mennä pyytämään lisää lääkettä. Päivä meni särkylääkkeitä napsiessa ja reikätyynyä kanniskellessa ja jokainen istuutuminen piti harkita tarkkaan. Illalla sain maidonnousun estävän lääkkeen ja eipä huomanneet hoitajat kertoa sivuvaikutuksista. Kolmen aikaan heräsin järkyttävään mahakipuun ja oksettavaan tunteeseen ja huomasin palelevani ihan horkassa. Tärisin niin että sairaalasängyn metallireunat kalisivat ja hoitajat peittelivät minua pyyhkeillä (ei sitten löytynyt peittoa…) ja antoivat rauhoittavan lääkkeen, jotta sain nukahdettua. Koko seuraavan päivän jatkuivat vielä järkyttävät mahakivut ja varalta otetun verikokeen tulehdusarvot taisivat olla 46. Sunnuntaina verikoe kontrolloitiin, ja koska arvot olivat laskusuunnassa (27), sain illalla kotiutumispäätöksen. Tosin näkemättä lainkaan lääkäriä, joka päivysti yhtä aikaa kolmea osastoa. Kätilön kurkkasi lähtiessä tikkejä, ja totesi ilmestyneen mustelman lisäksi, että kaikesta kursimisesta huolimatta yksi kohta leikkuuhaavaa repsotti, koska oli jäänyt vaille tikkiä. Meinasi, että saattaa vähän kirvellä. Ai vähän??? Olin jo aiemmin päivällä pikavisiitillä käyneelle kaverilleni todennut, että jos maailmassa on yksi paikka, jossa naiset eivät käy vessassa ”ihan vaan varan vuoksi”, niin se on kyllä synnyttäneiden osasto. Kyllä pitää olla jo tosissaan tarve, että uskaltaa lähteä hampaita kiristellen ja käsisuihkua kouristuksenomaisesti puristaen tiristämään jotain ulos…  Ennen lähtöäni pääsin myös testaamaan sen paljon puhutun vesiperäruiskeen, sillä ajatuskin minkään sortin pinnistämisestä 15 tikin ja yhden jo repsottavan reunan kanssa oli koko viikonlopun ajan kerrassaan mahdoton. En myöskään ole aivastanut, niistänyt kunnolla tai yskinyt synnytyksen jälkeen, liekö enää ikinä. Tällä viikolla olen taas saanut huomata, että tämä nyt on taas niitä juttuja, joista ei vaan puhuta. Tokihan puhutaan jälkivuodosta ja lopputarkastuksista ja siitä, milloin voi taas harrastaa petileikkejä, mutta kukaan ei ole kertonut, että olotila synnytyksen jälkeen voi olla kamalampi kuin raskaus ja synnytys yhteensä. En nyt sitten tiedä, onko tämä taas vain minun huonoa tuuriani, että paraneminen ei lähde käyntiin vai mitä, mutta olo on nyt yhdeksän päivää synnytyksen jälkeen heikompi kuin heti synnytyksen jälkeen. Turvotus tikkien ympärillä lisääntyy päivä päivältä, ja kun alussa ei voinut istua tai kävellä, sitten ei oikein enää voinut seistäkään ja nyt alkaa makuuasentokin olla kivulias. Kaikki liikkuminen kiristää ja kirvelee ja tänään olen huomannut särkyä myös munasarjoissa. Lapsen hoitaminen on melko haastavaa kun äiti ei pääse tuolista, sängystä tai lattialta ylös ennen kuin viiden minuutin tuskallisen punertamisen jälkeen kyyneleet silmissä ja kun yöllä yritän heijata seisaallaan lasta uneen, tuntuu kuin synnytysvärkit tipahtaisivat hetkenä minä hyvänsä. Herra googlen ystävällisellä avustuksella päädyin lueskelemaan keskustelupalstoja, kun yritin etsiä tietoa siitä, onko tämä normaalia, mutta eipä niistä tullut hullua hurskaammaksi. Ellei olotila parane maanantaihin mennessä yhtään, pitänee yrittää päästä johonkin lääkärille asiaa tiedustelemaan. Sattuneista syistä neuvolalääkäri ei vaan oikein vaikuta lupaavalta vaihtoehdolta…

Vauvan vointi –potra poika

Ukkeli siis vietti elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli päivää teho-osastolla saamassa antibioottia suoraan suoneen. Kyllä siinä eräskin kyynel vuodatettiin, kun näin pikkutyyppini lukuisiin piuhoihin kytkettynä. Pienen miehen vointi parani kuitenkin silmissä ja joka vierailukerralla hän oli aina virkumpi ja vahvempi, ja jo perjantai-iltapäivänä saimme ukon jo syliinkin syöttöä varten, ja isukki pääsi vaipanvaihtohommiinkin. Sunnuntai-iltapäivällä vointi oli jo niin hyvä, että jamppa siirrettiin tavalliselle osastolle, missä vihdoin pääsimme harjoittelemaan kaikkia niitä vauvanhoitojuttuja, mitä muut pääsevät harjoittelemaan heti synnytyksen jälkeen. Alusta alkaen saimme tietää, että jos paraneminen lähtee hyvin käyntiin, poika pääsee kotiin kun seitsemän päivän antibioottikuuri on loppunut, ja niinpä torstai-iltana puoli kuuden maissa lähdimme vihdoin jännittynein mielin kotia kohti. Ensimmäinen yö sujui rauhallisissa merkeissä tyypin herätessä syömään kahden tunnin välein ja tuhistellessa muun ajan tyytyväisenä. Itsekin sain syöttöjen välillä kerättyä noin 4 tunnin unisaldon, vaikka piti huonon ennakoinnin vuoksi desinfioida pullojakin keskellä yötä. No rauhallisuus taisi olla vielä lääkitsemisen jälkimaininkeja, sillä tämä seuraava yö olikin jo huomattavasti haastavampi. Ruoka kun maistuu edelleen kahden tunnin välein, mutta kun ne väliajat pitäisi saada olla sylissä eikä omaan sänkyyn malttaisi rauhoittua lainkaan. Viiteen mennessä olin nukkunut noin tunnin ja vartin kun jamppa karjui pää punaisena vaipanvaihdon jälkeen, ja kun isukki tuli tukka pystyssä makuuhuoneesta kysymään pitäisikö hänen ottaa poika hetkeksi, en epäröinyt sekunnin sadasosaakaan painellessani sänkyyn ja survoessani korvatulpat korviini. Aamulla kahdeksan aikaan totesin mahtavien kolmen tunnin unien jälkeen jaksavani taas kohdata uuden päivän haasteet ja löysin avokin alakerrasta metrinmittaisten silmäpussien kanssa hyssyttämästä poikaa. Nähtäväksi jää mihin suuntaan yöt tästä lähtevät kehittymään ja millaisia nukkumaratkaisuja meidän perheessä jatkossa tehdään. Poika on muuten oma-aloitteisesti viikossa jo tuplannut maitoannoksensa ja ylittänyt jo reippaasti syntymäpainonsa, eli äitiinsä tulee ruokahalun suhteen.

Tulevaisuus

Vieläkin on hetkittäin vaikea käsittää, että nyt sitä ollaan elämässä siirrytty uuteen vaiheeseen, vaikka pikku-ukkeli nytkin tuossa tuhisee menemään vilteistä väännetyssä pesässään. Ensi viikko on ensimmäinen kokonainen viikko kotona, ja mielenkiinnolla ja jännityksellä (ja kenties kauhullakin) odotan, että millaiseksi päivärytmimme alkaa muotoutua, kun jäämme kahdelleen kotiin miehen tehdessä vielä kymmenen päivää töitä ennen isyyslomalle jääntiä. Tällä hetkellä yritän vain ottaa hetken kerrallaan, syötön kerrallaan ja vaipanvaihdon kerrallaan ja opetella asennoitumaan siihen, että tämä on nyt sitä äityslomalaisen työtä, vaikka unet jäävätkin minimiin. Toiveissa olisi myös oppia nukkumaan päiväunia edes välillä yhtä aikaa pojan kanssa, että en muuttuisi täydelliseksi hirviöksi väsymyksen vuoksi (merkkejä tästä on jo ilmassa..). Unohdinkohan jotain? No ainakin, sen, että tuntuu muuten todella kummalliselta tuijotella pikkujampan naamaa syöttöjen aikana, ja joka kerta hämmästyä siitä, että tuntuu kuin katsoisi itseään peiliin, joskin minikokoisena.

perjantai 2. joulukuuta 2011

39+3 Hän on täällä!

Osa varmaan jo arvasikin kun minusta ei eilen kuulunut mitään,että täällä sitä nyt ollaan laitoksella.Rakas Poikamme syntyi 1.12 Klo 19.53.Painoa pojalla 3830 grammaa ja pituutta 50cm.Lisää tarkemmin kun pääsen vaihtamaan kännykän läppäriin.Onnellisena,Sandy.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

39+2 Joo joo, ei vieläkään…

Alkaa pikkuhiljaa nyppiä Ei pelkästään tämä odottaminen, vaan muiden ihmisten odottaminen. Äiti soittelee päivittäin ja kyselee, että joko siellä ollaan synnytetty. Joopa joo. Tekisi mieleni vastata, että joo, käytiin tuossa pari päivää sitten synnyttämässä, mutta enpä vaan tullut kertoneeksi kenellekään. Muut ihmiset taas tuntuvat suhtautuvan allekirjoittaneeseen kuin sirkusnorsuun (ei tosin heitä kovin kauas todellisuudesta) ja haluavat kaikki nähdä minua ja mahaani vielä kerran ennen kuin… Kotiuduin juuri osteopaatiltani, joka yritti aukoa pahaksi äitynyttä selkääni, ja joka viimein sinnikkään suostutteluni tuloksena suostui tökkimään muutaman neulan synnytyksen alkua edesauttaviin akupisteisiin. Hän kun on lähtökohtaisesti niitä miehiä, että luonto hoitakoon kiertokulkunsa eikä siihen tulisi puuttua. Riittävän vakuuttavasti olotilaani valitettuani, pääsin kuitenkin hetkeksi aikaa neulatyynyksi. Kertoo muuten jotain meikäläisen halusta päästä tästä pötsistä eroon, että päästän jonkun vapaaehtoisesti tökkimään itseeni neuloja. Minähän kun olen sen verran neulakammoinen, että en edes neuvolassa halua katsoa sitä pikkiriikkistä neulaa, jolla hemoglobiinia varten tuikataan reikä sormeen. Lisäksi tällainen sopivasti höpsähtänyt kun olen, annoin osteopaattini ylipuhua minut ostamaan homeopaattista lääkettä Arnica Montana, jonka pitäisi kuulemma näin ennaltaehkäisevästi nautittuna vähentää verenvuotoa ja parantaa synnytyksessä(kin) aiheutuvia sidekudosvammoja nopeammin. Lisää voitte lukaista esim. täältä http://www.ipsitilla.fi/Terveys/Homeopaattinen%20kotiapteekki.htm. Loppuillaksi jäänkin jännäämään oliko neuloilla tökkimisestä jotain hyötyä, ja milloin Pingu ilmoittaa uutisia. Kerrottaneen, että kai tässä jotkut synnytyshormonit hyrrää, kun tällainen suhteellisen asiapitoisesti elämään suhtautuva kyynikkokin aamulla liikuttui kyyneleiden nieleskelyasteelle, kun Pingun blogista (http://pinkinpingviininblogi.blogspot.com/)  luin h-hetken heille koittaneen. Toivottavasti kaikki on sujunut hyvin.

tiistai 29. marraskuuta 2011

39+1 Kuuraäijä was here

Se oli näemmä kuuraäijä käynyt yöllä täällä meidänkin leveyksillä koristelemassa puut ja maan valkealla. Ulkona paukkuu pikkupakkanen ja maisema näyttää melkein mustavalkoiselta. Meikäläiselle sopisi tällainen talvi. Sopivasti miinuksen puolella ja kuurankukkasten koristama maisema. Enempää pakkasta tai lunta(kaan) en tarvitse. Tässä säässä olisi hyvä odotella kevään saapumista (joka allekirjoittaneella, toisin kuin ilmeisesti muilla, alkaa 1. tammikuuta…). Pikkujampankin saapumisesta on ollut jo jotain merkkejä ilmassa. Aamusella supisteli noin tunnin ajan kymmenen minuutin välein, mutta siihenpä se sitten loppui, ja eivätpä nuo juuri kipeääkään tehneet, eli ei tainnut olla tuosta rupeamasta vielä mitään hyötyä paikkojen kypsyttelyn suhteen. Viikonloppunahan yritin tosiaan muutaman minuutin juosta noita meidän portaita ylös alas, mutta totesinpa hyvin äkkiä, että tällä massalla hajotan itseltäni ennemmin molemmat polvet kuin saan yhtään supistusta aikaiseksi. Se siitä sitten. Olo alkaa olla entistä tuskaisempi, kun ukkeli tuntuu roikkuvan niin alhaalla, että odotan hetkenä minä hyvänsä hänen kurkkaavan ulos… Käsien puutuminen ei oikein mene ohi enää päiväsaikaankaan ja turvotus on nyt lähtenyt leviämään Aku Ankka-räpylöiden lisäksi ylemmäs nilkkoihin ja pohkeisiinkin. Huomenna ohjelmassa olisi viimeinen osteopaatti-käynti ennen synnytystä, ja toivon kovasti, että osteopaattini saisi sekä käsiini jotain eloa, että suostuisi painelemaan jotain akupisteitä, että saisi niitä kunnon supistuksiakin aikaan. Muuten elo alkaa olla aika rauhallista raahustamista vessan ja sohvan välillä. Eilinen kauppareissu meinasi viedä hengen rasittavuudellaan, niin taidan loppuajan suosiolla pötkistellä kämpillä.

maanantai 28. marraskuuta 2011

39+0 Viimeistä(kö) viedään

Näin sitä ollaan päästy lähtölaskennassa viimeiseen viikkoon. Ei niin millään uskoisi. Koko raskauden ajan tämä viimeinen kituviikko on tuntunut niin kaukaiselta ajatukselta, että ei sen käsillä olemista ymmärrä vieläkään. Vaikka kuinka yrittää valmistautua lukuisin eri tavoin siihen, että päivänä minä hyvänsä elämä mullistuu täysin, ei sitä silti voi käsittää. Epäilen vieläkin joka aamu herääväni vanhana omana itsenäni ilman jättimahaa ja totean kaiken olleen vaan unta. Jotenkin allekirjoittaneelle suuret muutokset elämässä ovat aina olleet hankalia. Jos olen todennut vallitsevan olotilan olevan hyvä, olen pyrkinyt pitämään siitä kiinni kynsin ja hampain, ja muutenkin rutiinit ovat tehneet elämästäni mukavan ennakoitavaa ja helppoakin. En varmastikaan voi tajuta muutosta todeksi ennenkuin tämä mahassani viimeiset yhdeksän kuukautta majaillut otus putkahtaa todellakin maailmaan. En ole edelleenkään nähnyt unia tyypistä, enkä osaa millään kuvitella, minkä näköinen hän mahtaa olla. Toisaalta toivon joka hetki synnytyksen alkavan, jotta pääsisin tästä fyysisesti tuskaisasta olotilasta eroon ja pääsisin taas rakentamaan kehoni raunioista uutta minää, mutta toisaalta odotan kauhulla, milloin tämä tavallaan jo normaaliolotilaksi muuttunut raskaus oikeastikin päättyy ja millaista elämä on sen jälkeen. Inhoan epävarmuutta kaikissa muodoissaan, ja tämä jatkuva itsensä ja synnytyksen alkamisen merkkien tarkkailu on henkisesti jokseenkin raskasta. Näissä tunnelmissa siis aloitellaan viimeistä – tai kenties kolmanneksi viimeistä raskausviikkoa… kukapa näistä tietää.



kuva lainattu

VIIKKO 40 – YKSI

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

38+6 Ensimmäinen adventti

Mukavaa ensimmäistä adventtia kaikille! Nyt saa siis virallisesti alkaa odottelemaan joulua ja sytyttää ensimmäisen kynttilän. Joskin tässä osoitteessa odotellaan sattuneista syistä jotain muuta saapuvaksi vähän kiihkeämmin, kuin sitä joulua. Maha on pingistänyt jättimäisenä tiiviinä pallona koko päivän, mutta eipä sitten muuta. Ohjelmassa oli vierailu ihanaisen anopin 65-vuotissunnuntaipäivälliselle, ja koska olen kuullut, että tässä vaiheessa viikkoja myös sopiva ähky voisi käynnistää synnytyksen, vetelin hyvällä omallatunnolla kaksi lautasellista pääruokana ollutta paistia ja jälkkäriksi kolmea (!) erilaista kakkua. Heh. Ikään kuin tällainen suursyömäri nyt herkkupöytien äärellä tarvitsisi kummoistakaan tekosyytä vedellä ruokaa kaksin käsin. Minulla on ollut onni, että on siunaantunut anoppi, joka on tosi hyvä kokki ja kaiken muun hyvän lisäksi rento ja mukavakin. Synttäreillä oli myös avokin siskon perhe neljine lapsineen, ja vanhimmat tytöistä odottelevat innolla, että pääsevät lapsenvahtihommiin ja sukkia on kuulemma kudottu monin kappalein. Mahtavaa perhettä kaiken kaikkiaan. Kotiuduttuani vielä kaksi kertaa isomman mahan kanssa kuin lähtiessäni, sytyttelin pari päivää sitten esille laitetut jouluvalot ja kynttilät, ja ajattelin loppuillan fiilistellä sohvalla hämärässä valaistuksessa ja keskittyä toivomaan, että josko sitten ensi yönä toteutuisi se tämän joulun ihme…

nyt sytytämme kynttilän...






 ja loppuun vielä muistutus...

lauantai 26. marraskuuta 2011

38+ 5 Höh. Ei tullutkaan myrskyvauvaa.

Hetken jo luulin, että tänään on SE päivä. Aamulla neljän aikaan heräsin mahakipuun, joka ei suostunutkaan häipymään normaalilla tavalla yöpalaa haukkaamalla ja muutamalla vessakäynnillä, vaan kipristeli edelleen niin, että puoli kuuden aikaan nousin uudelleen ylös ja kökötin ensin aikani kontallaan jumppapallon päällä, ennen kuin totesin, ettei sekään tällä kertaa auta ja jouduin lämmittelemään kaurapussia mikrossa. Kaurapussi mahan päällä pötköttelin sitten silmät ristissä sohvalla ja yritin ajatuksen voimalla tiristää ukkelia ulkomaailmaan. Mutta ei sitten kuitenkaan. Pikkuhiljaa mahakipu laantui, ja vaikka pitkin päivää onkin sitten ollut kivuttomia supistuksia, ei enää yhtään tunnu siltä, että tänäänkään olisi lähtö käsillä. Ja niin kuin jo ehdin toivoa. Tunnustettakoon, että nöyrryin jopa juttelemaan mahalle ääneen siinä aamuyön pimeinä tunteina omenaa mutustellessani ja yritin vakuutella ukkelille, että tänään on hyvä päivä syntyä. Ulkona raivoaa hurjankuuloinen (syys)myrsky (voiko sitä enää sanoa syysmyrskyksi, kun ensi viikolla alkaa joulukuu?) ja olisi ollut oikeinkin osuvaa, että tällaisen myrskyisän luonteen omaavan mamman jälkikasvu saapuu maailmaan juurikin tällaisena päivänä. Mutta ei sitten. Syödään sitten pitsaa ja lihotaan vähän vielä lisää.

perjantai 25. marraskuuta 2011

38+4 Vaateinventaario

Jokin aika sitten kerroin tehneeni jampan vaatteiden inventaariota ja lupailin palata asiaan myöhemmin. Nyt on sitten se myöhemmin. Kuvissa on vain osa vaatteita, koska inventaarion jälkeen eräs ihanainen kollegani otti yhteyttä ja lupautui lahjoittamaan meille poikien vaatteita. Hänellä kun on kaksi vanhempaa poikaa ja nyt muutama viikko sitten syntyi tyttö, eli ilmeisesti lapsikiintiö tuli täyteen. Vaatteita hakemaan mennessäni ajattelin, että niitä on ehkä muovikassillinen tai jotain, mutta perillä kävi ilmi, että vaatteita olikin kaksi isoa säilytyslaatikollista, jotka annettiin kaikki minulle mukaan saatesanoilla valikoi parhaat päältä. Vautsivau. Tämän yllättävän iloisen käänteen jälkeen varsinkin 62-68 cm:en vaatteiden osuus tyypin vaatekaapissa kasvoi huomattavasti. No mutta tämän verran vaatteita nyt on ainakin:

-      myssyjä, tumppuja, sukkia, tossuja erinäisiä kappaleita. Ja näitä tulee varmasti lisää kun sukulaiset ovat kuitenkin innostuneet neulomaan pukinkonttiin. Ja kuvasta puuttuu lisäksi äippäpakkauksen toppakintaat, tossut ja lakki.
-      50-58 cm:n vaatteita löytyy 4:t sukkahousut, 4:t puolipotkarit, 3:t housut, 3 potkupukua, 2 pyjamaa, 4 kietaisubodya ja 9 tavallista bodyä


-      60-62 cm vaatteita löytyy 3:t sukkahousut, 2:t puolipotkarit, 7 potkarit, 2 pyjamaa, 7 kietaisubodya, 12 bodya, 5:t housut, farkkuhaalarit, 2:t plyysihaalarit, samettihaalarit, 2 plyysipukua, collegepuku, 3 pitkähihaista paitaa, 2 sisätakkia





 -        68 cm vaatteita löytyy 2 pyjamaa, farkut, 3:t housut, 2 pitkähihaista paitaa, neuletakki, 2 bodyä. Tämän koon vaatteita taitaa löytyä myös mummin joulupaketista…

-       70 cm vaatteita on 2 pyjamaa, villapuku, 2 housut, 3 bodya ja pitkähihainen paita

-      74 cm vaatteita viidet housut, collegetakki, neuletakki, t-paita, 10 bodyä, plyysihaalari ja lisäksi löyty jo muutama vaate koossa 80 cm, mutta niiden käyttöä saaneekin odotella sitten jo pitkään…(?)

    Ihan kaikki vaatteet ei siis kuvissa esiinny. Ja lisäksi listalta puuttuu toppa- ja vanupuvut, joita on useampia kappaleita. Lähinnä omasta ja siskon äitiyspakkauksesta saatuja ja se yksi aiemmin kirpparipostauksessa mainittu 56 cm puku. Ensi alkuun tuntui, että eihän nämä vaatteet riitä mihinkään, mutta sitten nuo työkavereiden lahjoitukset kyllä pelastivat tilanteen. Eiköhän noilla alkuun päästä? Kertokaa kokeneemmat, mitä vielä kannattaa hankkia, jos näytti siltä, että listalla oli puutteita.

torstai 24. marraskuuta 2011

38+3 Hyviä uutisia neuvolasta ja päivän ostosvinkki

Tänään neuvolassa kuulin hyviä uutisia. Tyypin pää ei enää heilu vaan on kuulemma tukevasti kiinnittynyt. Jippii. Eihän se nyt ilmeisesti synnytyksen kannalta sen kummempia tarkoita, mutta jotensakin kovasti lohdutti tieto, että kyllä siellä ainakin jotain tapahtuu ja oikeaan suuntaan ollaan menossa. Paino oli (muka) pysynyt samana kuin reilu viikko sitten, mikä mielestäni antaa lähinnä olettaa, että viime viikolla olin siis vielä enemmän  turvoksissa kuin tänään. Hemoglobiini oli 124, eli vähän laskemaan päin, mutta ei tarvita kuitenkaan lisärautaa. Verenpaineet kohtuulliset ja sf-mitta 34 cm. Jampan sykkeet pyöri siinä 155:ssä. Eli kuulemma olisi kaikki reilassa. Kyselin toiveikkaasti, että mitkäköhän on mahdollisuudet päästä käynnistykseen ennen 42- viikkoa, mikäli ai ala herraa sitä ennen kuulumaan. Kuulemma heikot on mahdollisuudet jos ja kun on kaikki sujunut hyvin siihen asti. Edelleen kun hieman hirvittää, että josko sitä joutuu jonkun jättiläisen maailmaan puskemaan jos menee kovin pitkäksi tämä loppuodotus. No ai auta itku markkinoilla.
Päivän ostosvinkkinä kaikille, joiden kotikaupungista löytyy halpaketju Tokmanni. Kävin toissapäivänä muissa asioissa kyseisessä puljussa ja bongasin lasten levyjä hintaan 2 euroa kipale. Ei edes ollut mikään tarjous, vaan kyseisten levyjen normihinta. Levyjä oli varmaan ainakin 8 erilaista, itse päädyin ostamaan niistä 4, jotka sisältää mm. seuraavat kuolemattomat rallit: Leipuri Hiiva, Popsi popsi porkkanaa, Känkkäränkkä, Täti Monika, Pieni tytön tylleröinen ja Pikku Posteljooni. Valkkasin nimenomaan sellaisia levyjä, joissa oli omasta lapsuudesta tuttuja lauluja, mutta joihin ei kuitenkaan itse muista sanoja kokonaan. Eikun laulaa lollottelemaan mukana.


keskiviikko 23. marraskuuta 2011

38+2 Linea Negra

Ei niin minkään valtakunnan raportoitavaa. Lähdin pöljä vielä tänäänkin kaupoille äitini seuraksi, ja muutaman tunnin talsimisen jälkeen jalkapohjat oli kyllä aivan tohjona, mutta mitään muuta merkkiä mistään ei ole edelleenkään ilmestynyt. Ajattelin luovuttaa. Jos kasvattaisi loppuajaksi juuret tuohon sohvaan ja tyytyisi kohtaloonsa. Kotona jo julistinkin, että en enää poistu tästä huushollista kuin postilaatikolle tai synnyttämään. No mutta päivän teemaan. Koska tämän päiväkirjan ideana oli alun alkaen raportoida kaikki kummallisuudet ja karmeudet, mitä tähän raskaana olemisen auvoon kuuluu, niin kai se täytyy tämäkin aspekti kattaa. Eli päivän sana on siis Linea Negra tai hormoniviiva tai… rakkaalla lapsellahan on tunnetusti monta nimeä. Allekirjoittaneella tämä viiva alkoi muistaakseni muodostua siinä himpan verran ennen raskauden puoliväliä, ja siitä eteenpäin se on sitten pikkuhiljaa kasvanut pituutta ja tummunut lisää. Koska kyseinen viiva sijaitsee tällaisen vastarannan kiisken vatsalla, sehän ei tietenkään ole suora ja sievä, vaan kiero kuin korkkiruuvi. Linea Negrahan ei ilmeisesti kaikille ilmesty, ja turhamainen nainenkin olisi mieluusti kyseisen merkin voinut kehoonsa ottamatta jättää. Viivat kun kuulemma saattavat hävitä, tai saattavat haaleta, mutta ei välttämättä kaikilla. Jee jee. Tämäkin asia jää siis vain nähtäväksi.  Itselleni ja jälkipolvelleni ikuistamisen merkeissä ajattelin nyt olla niin hurja ja viivan täälläkin paljastaa. Googlen kuvahaku (en suosittele tässä tapauksessa niin kuin en raskausarpien osaltakaan niille, jotka ovat raskauden suhteen vasta-alkajia tai vasta suunnittelun asteella…) kun paljasti, ettei oma koristeeni ole suinkaan edes pahimmasta päästä… Mites muilla? Viivaa vaiko eikö viivaa?

tiistai 22. marraskuuta 2011

38+1 Vauvanhoito-opukset

Kuinkahan monta ja minkäsorttisia vauvanhoito-opuksia ensimmäistä lastaan odottavat äidit keskimäärin lukevat? Minun täytyy kyllä tunnustaa, että siihen nähden, kuinka vihreä olen muutenkin näissä vauva-asioissa, niin melko laiskasti olen kyllä tietokirjallisuuteen perehtynyt. Jostain rv 18:sta asti olen kyllä lueskellut Vauva-lehteä, ja sieltä on ehkä jokunen tiedonmurunen jäänyt toivon mukaan itämään, mutta koko odotuksen ajan ajattelin, että sitten äitiyslomalla kun LA on lähempänä, on aikaa lukea noita varsinaisia oppaita. No eipä ole ollut. Tai silloinkin, kun olen touhuamiseltani malttanut kirjaan tarttua, se on kyllä ollut dekkari tai hömppäromaani, eikä suinkaan mikään Suuri Vauvakirja. Olen juuri ja juuri saanut kahlatuksi läpi Katerina Janouchin teoksen Lasten kanssa: Synnytys ja Elina Tanskalan teoksen Jetlagissa – Yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. Näitä vauvanhoitoon ja lastenkasvatukseen liittyviä kirjoja lukiessa meikäläisellä vaan tuppaa heti nousemaan karvat pystyyn, kun ollaan olevinaan niin muka - suvaitsevaisia. Sanotaan, että minä kyllä olen aina tehnyt näin ja satamiljoonaa tutkimusta tukee tämän hoitomuodon suosimista, mutta en tietenkään tuomitse muitakaan tapoja… Etpä vähän. Rivien välistä käy tuskallisen selväksi, että jos nyt et aio ottaa mallia tästä ja tästä niin oletpas huono äiti. Tai ainakin siltä se tuntuu.  Olin ajatellut, että tuo Jetlagissa olisi edes huumorisävytteinen teos lukemani mainoksen perusteella ja avarakatseisuutta odottelin sillä perusteella, että kirjoittaja on sentään muotilehden päätoimittaja, mutta samaa sormi pystyssä - saarnaa sekin sisälsi. Tai sitten olen vaan yliherkkä kritiikille ennen kuin urani äitinä on edes ehtinyt alkaa. Liika runollisuuskin ahdistaa, enkä jaksa uskoa, että synnytyskipujen ollessa pahimmillaan kuvittelen olevani hitaasti avautuva lootuksen kukka tai ratsastavani aallon huipulla… No joo, onhan noissa sentään jotain hyödyllisiäkin tietoja ollut mukana, myönnettäköön se kuitenkin. Otan kuitenkin vastaan ilomielin vinkkejä hyvistä, ei-ärsyttävistä, oppaista tyyliin Vauvanhoito for Dummies.

maanantai 21. marraskuuta 2011

38+0 Viimeinen masukuva?

Ja viikko 39 on näin saatu käyntiin. Kahden viikon väleinhän olen sieltä viikolta 27 saakka päivitellyt tätä mahankasvamisgalleriaa, ja todellakin toivon, että tämä kuva jää laatuaan viimeiseksi. En kerta kaikkiaan suostu olemaan enää yhtenä kappaleena kahden viikon päästä ja aloittamassa silloin viikkoa 41, en suostu, piste. Painoa on kertynyt noin 19 kiloa, ja jos tämä raskaus vielä kestää kauan, saan hommata pyörätuolin tai ainakin rollaattorin, sillä siihen malliin on polvet alkaneet paukkua, etteivät ne suostu enää kovin paljoa enempää taakkaa kantamaan. Päivät vielä jotenkuten sujuvat kun pitää itsensä kiireisenä kaikenmaailman touhujen parissa, mutta yöt tuntuvat lähinnä huonolta vitsiltä. Kyljen kääntäminen on sellainen viiden minuutin prosessi ja juuri kun olet edellisen vessakäynnin jälkeen onnistunut nukahtamaan uudestaan, niin johan taas heräät siihen, että eräät puskeutuvat virtsarakkoa vasten niin, että taas on pakko nousta. Nenäsuihketta pitää lisätä jo useita kertoja yössä, jos meinaa, että happi kulkee aamuun saakka, koska limakalvoturvotus on viimeiset pari viikkoa estänyt luonnollisen hengityksen ilman kemiallisia apuneuvoja. Ja jalkaan menee enää tasan yhdet kengät. Ja niidenkin laitto on melkoinen urakka. Jokohan sitä huomenna jaksaisi alkaa urheilemaan noita meidän portaita edestakaisin, jos sillä saisi jotain aikaan…?
 rv 38+0

VIIKKO 39 – KAKSI

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

37+6 Ristiäiskutsujen askartelua ja olotilapäivitystä

Kun päivät laskettuun aikaan vähenee, niin eihän se auta muu kuin jatkaa tehtävät hommat - listalla eteenpäin. Tänään ohjelmassa oli ristiäiskutsujen askartelua. En oikein itsekään tiedä, mistä ihmeestä olen nyt kehittänyt tämän vimman itse askarrella joulu- ja ristiäiskortit. Taisin jostain ihanista sisustus- ja lifestyleblogeista viime joulun aikaan ekaa kertaa innostua omien korttien teosta, aiemmin olen tyytynyt aivan hyvin kaupasta ostettuihin. Onko tämäkin nyt jotain vanhenemisen mukanaan tuomaa marttautumista tai jotain… Joka tapauksessa samalla kun ostin askartelukaupasta joulukorttitarpeet, ostin summanmutikassa myös jotain tarpeita ristiäiskortteihin, ja ajattelin, että kyllä niistä jotain syntyy. No tässäpä tulos. Ajatuksena ja toiveena olisi sitten saada napatuksi ukkelista joku sopiva valokuva, jonka voi lisäksi sitten liimata tuonne kortin sisäpuolelle.






Olotilasta sen verran, että mikäli nyt itse uskaltaisi alkaa arvailemaan, väittäisin, että pikkuherra on matkalla alaspäin. Eilisestä alkaen peppu on mielestäni laskeutunut tuolta pallean paikkeilta selvästi alemmas jättäen jälkeensä sellaisen tunteen, kun joku olisi vedellyt allekirjoittanutta nyrkillä ylämahaan. Pallean seudulla tuntuu hellältä, niin kuin siinä olisi mustelmia, mitä siinä nyt tietenkään ei ole. Toivotaan, että tämä olisi hyvä merkki synnytyksen lähestymisestä.

lauantai 19. marraskuuta 2011

37+5 Vauvanhuoneen sisustus

No niin, täällä sitä odotellaan. Kaikki olisi valmiina, päätähti vaan puuttuu. Tänään olin äitini seuraneitinä joulupukkiostoksilla ja puhisin menemään pitkin kaupungin raittia pari tuntia toiveikkaana siitä, että sillä saisin aikaan edes muutaman supistuksen. Pah. Mitään vaikutusta ei ollut myöskään viikko sitten isäinpäivän kunniaksi tehdyllä suursiivouksella (paitsi hillitön selkäjumi) eikä toissapäiväisellä raivokkaalla saunomisella. Tässäpä nyt kuitenkin valmiina odottavan vauvanhuoneen sisustusta.

Tästä siis lähdettiin liikkeelle. Työ/vierashuone silloin kun se vielä oli työ/vierashuone.

Nyt huoneeseen sisään astuttaessa ensimmäisenä vastassa on hoitopöytä. Huoneen ulkopuolella toisella puolella käytävää sijaitsee vessa, elikkäs tuleva pesupiste.

Hoitopöydän hyllyillä tarvitaan kaikennäköisiä tarvehärpäkkeitä, niin kuin nyt esimerkiksi harsoja, vaippoja, voiteita, puhdistuspyyhkeitä, talkkia, pikkupyyhkeitä, pumpulipuikkoja ja tietysti äärimmäisen epäkäytännöllinen, mutta ah niin herttainen froteinen hoitoalusta.  Alahyllyllä odottelee pikkumankka ja cd:t sitä silmällä pitäen, että meillä opittaisiin heti nukkumaan pienessä melussa, ja että tulevan isukin ei ole pakko itse laulaa mikäli äippä ei satu olemaan kotosalla…

Hoitopöydän vieressä sijaitsee jampan sänky. Sängyn yläpuolelle on ripustettu aiemmin 34+5 postauksessa vilauttamani postimyynnistä tilattu Dreams-viirinauha.

Sängyn yläpuolella riippuu siskon lahjoittama Mamas and Papas mobile ja päiväpeitteenä vauvakutsuilla lahjaksi saatu Pentikin torkkuhuopa. Pip the Bunny odottelee sängynpäädyssä pikkuherraa saapuvaksi, jotta pääsee tämän unta vahtimaan. Unirätti-nalle on myös samaa sarjaa (jaa miten niin olen vähän pakkomielteinen…?) samoin kuin tulevalta mummilta lahjaksi saatu unipussi, joka roikkuu pinnasängyn laidalla. Vaaleansininen italiankielinen peltikyltti kertoo pikkuprinssin nukkumapaikan olevan tässä. Kyltti ostettiin kesälomareissulla Sisiliasta, ja silloin piti ostaa myös pikkuprinsessa-kyltti, koska tulokkaan sukupuolesta ei vielä ollut tietoa, mutta silti hänelle haluttiin hankkia tuliaisia matkalta.

Entisestä mappihyllystä on nyt tullut jampan vaatekaappi, joka sisältää myös lastenkirjoja, ja äipän ja isukin tiivistetyn kotitoimiston. Pentikin nallukka on myös lahja ihanilta ystäviltä vauvakutsuilta. Hyllyn päällä oleva kyltti kertoo pienten poikien olevan tehty etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista. Niistä on pienet pojat tehty. Kellon hankin pitämään äitsykän jonkunkaan näköisessä tolkussa siitä, että mitä vuorokaudenaikaa satutaan elämään ja monesko herääminen sille yölle on menossa…

Olennainen osa sisustusta on myös toki sänky, jossa yösyöttövuorossa oleva vanhempi nukkuu. Oletettavasti suurimman osan aikaa se olen siis minä, koska sen talouden toisen aikuisen pitäisi kenties yrittää nukkua, jotta jaksaa käydä töissä…  Yösyöttöjä mukavuuttamaan hankin siis huoneeseen myös keinutuolin ja ihan vaan silmäniloksi sisustustikkaat, missä voi ainakin osaa ukkelin vaatteista pitää kädenulottuvilla.

Että tällainen huone täällä odottelisi. Alahan tulla sieltä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

37+4 Vauvalehden Raskaustesti

Nyt kai oltaneen jo niillä viikoilla, mistä alkaen Vauva-lehdessä useimmiten raskaustestejä on tehty. Tässäpä siis oma versioni.

Söin mitä vaan, suolaista ja makeaa

Kyllä vaan, molempi parempi, mutta ehkä suhteessa 2/3 makeaa ja 1/3 suolaista. Varsinkin ensimmäisellä kolmanneksella tuli ahmittua järjettömiä määriä salmiakkia (ei puhettakaan, että olisin pysynyt suositusarvojen rajoissa) ja sen jälkeen päivittäinen suklaa-annos on ollut välttämätön. Myös jäätelöä on mennyt litratolkulla. Mitään kovin kummallisia mielitekoja ei ole ollut, paitsi että viimeisellä kolmanneksella olen järsinyt melkein joka ilta raakaa lanttua. Tiedättehän, tyyliin alakoulun juurespalat…

Kahvin tuoksukin sai minut voiman pahoin

Ei ole saanut. Jos kerran mummu on opettanut jo kolmevuotiaana kahvinjuojaksi, niin kyllä siihen varmaan vähän enemmän tarvitaan kuin yksi raskaus, että minun ja kahvin tiet eroaisivat. Eka kolmanneksella join ehkä himpun verran vähemmän kahvia kuin normaalisti, mutta nyt ollaan kyllä palattu normaaliin kolmeen neljään kupilliseen (lue: mukilliseen) päivässä. Voi siis olla, että pikkujamppa kärsii elämänsä eka päivät kofeiinista vieroittautumisoireita.

Olisin voinut nukkua aamusta iltaan

Eka kolmanneksella olin koko ajan todella väsynyt, ja töiden jälkeen oli pakko ottaa aina päiväunet. Kunnolliset yöunethan osaltani katosivat heti toiselta raskausviikolta alkaen kohdun kasvamisen aiheuttaman epämukavuuden tunteen ja yöllisten vessareissujen vuoksi. Epäilemättä hormonit ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että aamuisin ei kuitenkaan ole olut vaikeaa nousta ylös, vaan olen noussut pirteänä kuin pikkulapsi, vaikka takana olisi noin viiden tunnin yöunet viidellä vessareissulla ja yhdellä syömäreissulla pätkittynä.

Suonenvetoa, närästystä, turvotusta. Kaikkea löytyi.

Kyllä vaan. Kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat raskausoireet ja vaivat on kyllä kärsitty ja varmaan kehitetty muutama ihan ennenkuulumatonkin sellainen. Yksi ainoa oire on loistanut poissaolollaan. Koko raskauden aikana en ole voinut pahoin, vaikka ihan eka viikkoina jotkut tuoksut (esim. astianpesukoneen löyhähdys kun se on täynnä pesemättömiä astioita) sai aikaan lievää etomisen tunnetta.

Tunsin itseni seksipommiksi

Hah. Alkuraskaudesta vihasin taikinalöllön kaltaiseksi muuttunutta mahaani, keskiraskaudesta vietin erinäisiäkin hetkiä maaten lattialla ja pillittäen karmeaa ulkonäköäni ja nyt loppukolmanneksella olen vain turtunut muumimaiseen habitukseeni. En ole millään voinut käsittää joidenkin raskaana olevien hehkutusta rintojen kasvusta, tai ainakin meikäläisellä se mahan kasvu on kyllä ollut suhteessa vielä niin paljon suurempaa, että ne rinnat näyttävät mahan rinnalla edelleen yhtä pieniltä kuin ennenkin. Elleivät peräti pienemmiltä. Tällä hetkellä on myös menossa kova kisa siitä, että aamuna minä hyvänsä vetäisen vaakaan isommat lukemat kuin avomieheni, niin kyllä siitä on erotiikka kaukana.

Paino siirtyi uusille kymmenluvuille

Kyllä kahdesti. Ennen raskautta paino alkoi viitosella, nyt seiskalla. Ellei tyyppi suostu kohta tulemaan ulos, saattaa paino pian alkaa kasilla. Siunaa ja varjele, ettei näin pääse käymään…

Tunteet ovat olleet pinnassa

Kärttyisyys on kyllä lisääntynyt potenssiin kymmenen ja varsinkaan ensimmäisinä kuukausina äkkiseltään alkanut tupakkalakko ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Mitään vaippamainositkuja en kyllä edelleenkään ole harrastanut, niin kuin monet ilmeisesti tekevät.

Hyvä äiti imettää pitkään

Täysin eri mieltä. Mielestäni hyvä äiti hoitaa lasta hyvin, mikä tarkoittaa perustarpeisiin ja turvallisuuden tunteisiin vastaamista. Vauva ruokitaan, vaatetetaan, kylvetetään ja häntä hellitään ja rakastetaan. Mikäli äiti kokee imetyksen hankalaksi tai vastenmieliseksi uskon sen heijastuvan muuhunkin huolenpitoon ja näkyvän käytöksessä, minkä vauva vaistoaa. Siksi äitien tulee mielestäni tehdä asiat itselleen sopivalla tavalla ja pitää myös itsestään ja omasta jaksamisestaan hyvä huoli, jotta hän voi sitten tarjota parasta mahdollista huolenpitoa lapselleen. Myöskin tutkimustulokset (täys)imetyksen antamasta suojasta infektioita yms. vastaan ovat hyvinkin eriäväisiä riippuen tutkimuksesta, ja usein käytäntö on osoittanut, että vaikka äiti on imettänyt lastaan hyvinkin pitkään, tämä saattaa silti kärsiä lukuisista allergioista ja sairauksista ja vastaavasti korvikkeella kasvanut lapsi voi yhtä hyvin olla aivan terve. En ylipäätään ymmärrä valloillaan olevaa marttyyriäiti-meininkiä, jossa äidin täytyy lapsen synnyttyä täysin unohtaa itsensä ja omat tarpeensa ja uhrautua kaikessa lapsen ja perheen hyväksi. Uskon, että hyvässä parisuhteessa vanhemmat voivat jakaa vastuuta perheessä niin, että kaikilla sen osapuolilla on hyvä olla.

Olen suunnitellut synnytykseni

En ole. En ole myöskään kirjoittanut synnytystoivelistaa sairaalaan, koska se kuulostaisi suunnilleen tältä. 1. Toivon selviäväni synnytyksestä hengissä. 2. Toivon, että en repeäisi kovin pahasti. Ja siinäpä se. Uskon, että synnytys tulee olemaan kaltaiselleni kontrollifriikille matka helvettiin ja takaisin, mutta myös sellainen matka, jota on turha suunnitella etukäteen, kun ne suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu.

 Ps. Lasken aamuja laskettuun aikaan ja tulen saamaan hirvittävän hepulin, mikäli lasketusta ajasta mennään kovin paljon yli.

torstai 17. marraskuuta 2011

37+3 Joko joko…?

Ja tällä kertaa otsikko ei viittaa synnytykseen, sillä on lienee käynyt jo hyvin selväksi, että tyyppi aikoo majailla yksiössään jonnekin ensi kesään saakka ainakin. Edelleenkin kun kivuliaiden supistusten määrän voi laskea yhden käden sormilla eikä mitään muitakaan viitteitä ulostautumisesta ole ilmoilla. Otsikko viittaakin joulun tuloon. Tässä vaiheessa kun muukin maa(ilma) on ilmeisesti heräilemässä jouluntuloon (lähikaupassa ainakin tänään soiteltiin joululevyä), alkaa meikäläisellä olla jo sen homman suhteen selvät sävelet. Joulukortit on tehtynä, osoitteet etsittynä ja joulupostimerkit ostettuna, eli kunhan vaan sutaisee nimet alle ja kirjoittaa kuoret, niin kortit voikin sujauttaa postin tällä viikolla jakamaan punaiseen kuoreen odottamaan otollista lähetyshetkeä. Hobbyhallin ja Itellan pojat kiikuttivat ihkaensimmäisen oman joulukuuseni kotiin saakka jo pari viikkoa sitten ja nyt se odottaa kokoamistaan parvekkeella (arvatkaapa olinko tiennyt, että nämä kestokuuset pitää itse koota – no en.) ja koristeet on hankittu Stockmannin joulupisteestä jo lokakuun lopussa kun se vihdoin aukeni (minähän kävin huohottamassa joulupisteen laitamilla jo silloin, kun se oli vasta työn alla eikä sinne vielä saanut mennä härppimään). Lahjat on hankittuna ja pakattuna valmiiksi ja torttutaikina odottaa pakkasessa. Kysymys kuuluukin siis, että joko niitä koristeita voisi alkaa levittelemään, vaikka ensimmäinen adventti on joskus vasta milloin lienee…? Eihän tässä koskaan tiedä josko herra kuitenkin päättää tulla ulos ennen toukokuuta, ja siinä tapauksessa ei ehkä enää jaksa eikä kerkeä joulua levittelemään….


Lapsille perinteisen punaista Nalle Puh-kääröä.


Ja aikuisille hopeaista käärettä huopasydämellä ja satiininauhoilla koristeltuna.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

37+2 Paha päivä

Tänään on paha päivä. Masentaa oikein urakalla ja mikään ei huvita. Tekisi mieli kelata ajanlaskua 37 viikkoa taaksepäin ja perua koko homma. Käsivarttakin särkee aamulla otetun influenssapiikin jäljiltä. Jotkut muutkin ovat blogeissaan pohtineet sitä, miten he ovat raskauden myötä muuttuneet. Minusta tuntuu aina välillä siltä, että vanhasta minästä ei ole jäljellä kuin pahapäisyys ja vastarannankiiskisyys. Ulkonäkö on täysin muuttunut, ja se helmikuinen meikäläinen on hautautunut jonnekin kahden kaksoisleuan ja 18 ylipainokilon alle. Ihrakasan koristeensa vielä tuntuu olevan selluliittia vyötäröltä nilkkoihin saakka, joka tuskin koskaan tulee enää kuvioista häipymään. Lihaskunto on rapistunut ja aerobinen kunto on täysin nollassa. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että mistähän kuusen kolosta sitä jaksaa enää ikinä kaivaa motivaatiota tehdä itselleen jotain. Väsymys on unettomuuden takia sitä luokkaa, että jos nyt pitäisi lähteä synnyttämään, niin imukuppi- tai leikkuuhommiksi kyllä menisi, kun en kyllä yhtään ponnistusta jaksaisi saada aikaiseksi. Mitään ei voi enää tehdä koska missään asennossa ei ole hyvä olla raajojen puutumisen vuoksi (kyllä - se koskee nyt jo jalkojakin) eikä lähikauppaa kauemmas voi enää kotoaan poistua, kun vessaan pitää päästä 20 minuutin välein. Peilistä katsoo joka aamu oopperan kummitus, kun naama on kalpeaakin kalpeampi kaiken liikunnan ja ulkoilun jäätyä kuvioista jo monta kuukautta sitten ja viime viikolla nypin loput ripsenpidennyksetkin törröttämästä, kun rv 31 käynnin jälkeen totesin, ettei hoitopöydällä pysty enää makaamaan. Hilpeätä keskiviikkoa siis kaikille. Toivottavasti teillä muilla sujuu vähän paremmin.

tiistai 15. marraskuuta 2011

37+1 Neuvolassa ja influenssarokotuspohdintaa

Tänään oli taas neuvolapäivä, tässä vaiheessa kun siellä käydään kerran viikossa. Vaihteeksi uusi terveydenhoitaja. En ole enää edes pysynyt laskuissa mukana monellako eri tyypillä olen jo käynyt, mutta eipä tuolla ole juuri merkitystä ollut, kun ihan niiden eka käyntien jälkeenhän kaikki neuvolakäynnit ovat olleet enempi vähempi samankaltaisia rutiinikäyntejä. Painoa oli neuvolan vaakan mukaan tullut +600 grammaa viikossa lisää ja sf-mitta näytti noin 33,5 cm. Verenpaineet oli parantuneet ja muutenkin kaikki vaikutti olevan kunnossa. Tunnustelun mukaan ukkeli ei vieläkään ole kokonaan kiinnittynyt. Höh. Terkka vakuutti, että turvonneet turrat nakkisormet -efekti menee ohi pian synnytyksen jälkeen. Toivoa sopii. Käynnin lopussa minulle esiteltiin asia, jota en ole tullut lainkaan ajatelleeksi. Meille raskaana oleville kun tarjottaisiin ilmainen kausi-influenssarokote. En ole koskaan aiemmin ottanut influenssarokotetta, vaan olen ihan suosiolla sairastanut kaikki mahdolliset taudit joka talvi. Ainoa, minkä olen ottanut, on se pahamaineinen sikainfluenssarokote viime kevättalvella, ja sen jälkeen nousseen haloon jälkeen olin ajatellut sen viimeiseksi vapaaehtoiseksi piikiksi jäävänkin. Nyt kuitenkin suositeltiin rokote ottamaan, koska lapsi on syntymässä keskelle pahinta influenssa-aikaa ja sen kun saisi kätevästi ihan tuolla seuraavalla neuvolakäynnillä. Pikaisesti tehdyn nettisurffailun tuloksenakin oli vaan asian puolesta puhuvia artikkeleita, joissa kerrotaan, että raskaana olevan äidin ottama rokote suojaa myös syntyvää lasta influenssalta aina puolen vuoden ikään saakka, ja että ne lapset, joiden äidit ovat rokotteen ottaneet, sairastavat muutenkin vähemmän flunssaa ensimmäisen vuoden aikana.  (Tarkemmin asiasta mm. täällä http://www.helistin.fi/?page=7816740&id=5761147 ja täällä http://www.tohtori.fi/?page=5833192&id=1766124 .) Nyt pitäisi ensi viikon neuvolakäyntiin mennessä päättää otanko rokotteen vai en. Olisiko teillä muilla tarjota hyviä vinkkejä tai omakohtaisia kokemuksia?

maanantai 14. marraskuuta 2011

37+0 Viikot vähenee

Nonniin. Täällä oltaisiin sitten täysiaikaisia. Tai miten ne nyt neuvolassa asian muotoili, että enää tämän jälkeen lapsi ei ole keskonen mikäli päättää nyt alkaa syntymään. Jopa Vau-kirja myöntää, että tässä vaiheessa tulevat äidit (siis muutkin kuin minä) alkavat toivoa raskauden päättymistä. No kidding. Isäpuolella kirjaa varoitellaan, että äiti saattaa kokea ärtyneisyyttä, mielialavaihteluita ja nukkumisvaikeuksia. Ehhehhe. Tässä perheessä näistä kaikista edellämainituista on kyllä kärsitty ihan siitä viikolta 4 saakka, niin että eipä tule enää uutena asiana avokille. Nukkuminen on tosiaan jokseenkin mahdotonta, eikä pelkästään siksi, että vessassa käydään  noin viisi kertaa yössä, jonka lisäksi noin viikon ajan on pitänyt käydä pikku yöpalalla kahden ja viiden välillä, kun kiljuva nälkä pitää muuten hereillä, vaan lisäksi siksi, että sormien ja ranteiden puutuminen (rannekanavan oireyhtymä..?) alkaa olla sitä luokkaa, että unta saa korkeintaan 10 minuutin pätkissä ennen kuin pitää herätä pyörittelemään käsiä. Hieman meinaa hirvittää, että jos tuo puutumisoire ei menekään ohi pikapuoliin synnytyksen jälkeen, niin miten ihmeessä hoidan jamppaa öisin, kun käsistä puuttuu täysin tarttumavoima? Tänään muuten vihdoin ja viimein sain pestyä ja steriloitua ne pullot ja tutit, ja sain todeta, että on se mukava kun valmistajat ajattelevat vain omaa voittoaan eikä lainkaan kuluttajien tyytyväisyyttä, sillä Aventin höyrysteriloijalla sitten sterilisoidaan tasan Aventin pulloja. Eipä mahtunut lahjaksi saatu Ainun 260 ml pullo koneeseen ei. Että voi ärsyttää. Lisäksi tutustuin turvakaukalon säätöihin (ja menetin hermoni), asensin telakan autoon (ja menetin hermoni) ja yritin opetella käyttämään Babybjörniä ( ja menetin hermoni niin, että huusin sille helvetin kapineelle naama punaisena ja päätin jättää opettelun seuraavaan kertaan). Että näissä merkeissä on lähtenyt rv 38 käyntiin. Alla kuvasarjaa siitä, mistä tietää, että perheeseen on tulossa uusi asukas.

Leikkimatto Mamas and Papas Honeybear

Doomoon syöttötyyny

 Aventin pullonlämmitin ja sterilisoija. Drinkki- ja viinilasikaapin uusina asukkaina tuttipullot, tutit ja äidinmaidonkorvikkeet.
 Graco Logico S turvakaukalo, Eisbärchen lämpöpussi ja Mamas and Papas Scrapbook Boys kiemuralelu.

Mamas and Papas Luna-hoitolaukku.

 Saunanlauteiden uusi koriste, eli vauvanamme taattua Ikean laatua. Tulevia kylpyhetkiä altaan laidalla odottelee pikku Ankkanen.
 Syöttötuoli Stokken Tripp Trapp ja lisävarusteena Newborn Babyset.

 Allergisen perheemme Teemu-koira vahtii tulokkaan Mamas and Papas Capria Ripple-sitteriä.


Toiseen wc-hen perustettu hoitopaikka kakkonen (vauvanhuoneessa olevan hoitopöydän lisäksi) kattaa tarvittavat hoitovälineet kuten esim. pyyhkeet, harsot, vaipat jne. joiden lisäksi vessan nurkkaa koristaa silmänilo nimeltä vaipparoskis (mallia Angelcare). Laundry-ämpärin hankin silmällä pitäen niitä tulevia niskakakkojen kyllästyttämiä vaatteita (,joita ei ehkä tee mieli heittää  suoraan muun pyykin sekaan pyykkikaappiin...).


Babybjörn rintareppu. Oletettavasti jää käyttämättä, koska sisältää niin monta remmiä, nippeliä ja nappia, että vaatii todennäköisesti vuodenmittaisen käyttäjäkoulutuksen ennenkuin tajuaa miten kyseinen rakkine toimii.

Ps. Tyypin huone on myös valmis, ja siitä seuraa raporttia myöhemmin.

VIIKKO 38 – KOLME

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

36+6 Hoitolaukussa

Eilen kotiutumisvaatteita miettiessäni pakkasin myös hoitolaukun ready-to-go-kuntoon. Ostin laukun jo loppukesästä erään nettiliikkeen alennusmyynnistä ja se on Mamas and Papas mallistoa, niin kuin moni muukin hankintani. Laukussa tuli mukana pieni hoitoalusta ja lisäksi siellä on sisällä ”termotasku” maitopulloa varten. Näin jälkikäteen mietittynä laukku ei ehkä kuitenkaan ole maailman käytännöllisin, koska se on sen verran pieni, että jampan kasvaessa mukaan otettavaksi ei kovinkaan suuret lelut tai kirjat mahdu. Lisäksi joudun kyllä itse ehdottomasti edelleen raahaamaan omat tilpehöörini olkalaukussa, koska ne nyt eivät ainakaan hoitolaukkuun mahdu (hyvä kun mahtuvat edes sinne olkalaukkuun..) Tällä nyt kuitenkin mennään ainakin aluksi. Mitä sitten laukkuun kätkeytyy? Jo mainitun hoitoalustan lisäksi laukusta löytyy vaipanvaihtoa varten vaippoja ja puhdistuspyyhkeitä, ruokailua varten pari korviketetraa, tuttipullo ja muutama harso, viihdykkeeksi helistin ja pieni Pupu-kirjanen, sekä vahinkojen varalta vaihtovaatekerta. Kuvasta puuttuu vielä sterilisointiaan odottava Aventin ensitutti, jossa on kätevä muovikorkki tuttiosan suojana, niin se on helppo sujauttaa vaikka laukun sivutaskuun. Harkitsin vielä ujuttavani kassiin ohuen vauvan viltin, niin että kyläpaikoissa voisi tyypin päästää lattialle pois turvakaukalosta, mikäli hän sattuu olemaan hereillä. Ajatuksena olisi pitää kassi aina suunnilleen tuossa varustelutasossa, niin, että ei tarvitsisi kuin napata se mukaan eteisen naulakosta aina lähtiessään. Saa nyt sitten nähdä miten tämä suunnitelma onnistuu. Kertokaa toki, jos huomaatte, että olen kenties unohtanut jotain erittäin oleellista pakkaamatta?