26+0 Väkisinkin voiton puolella

Minullahan ei perinteisenä humanistina ole kummoinenkaan matikkapää, mutta onneksi jotkut viisaat insinöörit on ohjelmoineet iloksemme nettiin tuon Lilypie-raskauslaskurin. Sunnuntaina siihen vihdoin ja viimein pärähti mittariin 99 days to go. Huraa. Hiphei. Ja sunfarallallallaa. No joo. tiedetään, että sehän on vaan summittainen määrä, ja sikälimikäli tyyppi tahtoo majailla täysihoitohotellissaan sen kaksi viikkoa päälle lasketun ajan ja siitä vielä käynnistellessä menevät pahimmillaan +5 päivää, on aikaa mahdollisesti jäljellä reilustikin yli sata päivää, mutta ei anneta sen nyt masentaa. Juhlan paikka. Pullaa kaikille! Ja sitä paitsi, kun tässä nyt maailmankatsomuksestani poiketen vallan positiiviseksi heittäydyin, niin lasketaanpa tilannetta sitten miten hyvänsä, niin ainakin joka tapauksessa ollaan jo rutosti voiton puolella.

(Btw. Alla kuvaa kuinka muhkeissa tunnelmissa lähdetään viikolle 27 starttaamaan. Iltapäivävaakaan vetäisin juuri vaikuttavat 69,9 kg. Puolustuksekseni lausun, että aiemmat painoraporttini ovat aamupainosta…)

VIIKKO 27 – ALLE SATA!

VIIKKO 26 – Paska viikko

25+1 Little feet are beating like a jungle drum

Jep jep…oletteko kuulleet sen biisin My heart is beating like a jungle drum…? no meikäläisen mahassa on alkanut viime päivien aikaan tuntua siltä, että pikkujampalla soi kyseinen biisi päässä jokseenkin nonstoppina ja sen kertosäkeen tahtiin on mukava polkea jalkoja…ranccadaccadaarancaadaa… Vau-sarjan raskausopashan esittelee tämän ajanjakson alkamista vallan positiivisin sanakääntein ja kehottaa iloitsemaan jokaisesta liikkeestä, koska mehän emme elämämme aikana ”pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein”. Tottahan toki on kiva tietää, että asukilla menee lujaa ja kaikki on kunnossa, mutta entäpä jos haluaisi nukahtaa välillä? Tai entäpä jos ei suuresti nauti siitä, että joku tanssii virtsarakon päällä noin kolmasosan vuorokaudesta? Huokaus. Sovitaanko, että tämä turhautunut pohdinta menee flunssan piikkiin, jota täällä sairastetaan viidettä päivää putkeen ilman valoa tunnelin päässä.

25+2 Rits sanoi mahanahka ja turhamainen nainen itki

Kun noin kuusi kuukautta takaperin pissasin plussan esiin tikusta, mitä tein ensiksi? Juoksin riemusta kiljuen tulevan isän, tädin tai mummin kaulaan? Ryntäsin kauppoihin hipeltämään pienenpieniä nuttuja ja töppösiä? Ei. Istahdin tietokoneen äärelle ja ryhdyin googlettamaan tietoa parhaista raskausarpien ehkäisykeinoista. Koska keskustelupalstoilla tuntui vallitsevan jyrkkä kahtiajako apteekissa myytävän Vichyn raskausarpivoiteen ja The Body Shopin kaakaovoiteen kannattajiin, minä menin ja ostin molempia. Aamuisin levittelin helpommin imeytyvää Vichyä ja iltaisin tuntikausia tahmaavaa kaakaovoidetta. Ja uskollisesti minä rasvasin. Aloitin rasvaamisen heti, vaikka apteekin purkin kyljessä puhuttiin viidennestä kuukaudesta. Noh, onneksi Body Shopin myyjä kuitenkin oli kanssani samalla kannalla, että parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Ja kyllä, tiedänhän minä, että taipumus saada raskausarpia kulkee suvussa ja valitettavasti olen nähnyt jäljet äitini vatsalla, jotka minä olen maailmaan matkatessani aiheuttanut. Silti halusin uskoa. Ja toivoa. Ja kun nyt kuudennen kuukauden lähetessä loppuaan, havaitsin eilisiltana peilistä katsoessani ne kolme pientä arpea pystysuorassa alavatsallani, kykenin hillitsemään itseni noin viisi minuuttia ja sitten istuin alas. Ja itkin. Tämä saattaa nyt kuulostaa monenkin mielestä järjettömältä, mutta minä en missään määrin osaa suhtautua arpiini raskausajan muistoina ja kantaa niitä ylpeästi sotavammoinani, niin kuin ilmeisesti pitäisi. Minä hyvästelen mielessäni bikinit loppuelämäkseni ja jään kauhulla odottamaan lopullisten vaurioiden tasoa. Jos teissä, rakkaat lukijani (joita tiettävästi on ainakin viisi :D), on raskaustaivaltaan vasta aloittelevia turhamaisia naisia, en kehota teitä käymään Vauva-lehden nettisivun kuvagalleriassa katsomassa lukijoiden sinne lisäilemää arpikokoelmaa, jos haluatte säilyttää yöunenne ja mielenterveytenne. Lohdutuksen ja viisauden sanoja otetaan myös mielellään vastaan kommenttien muodossa.

25+3 Valivali

Koska edellistenkään rv 26 päivien postaukset eivät ole mitään varsinaista positiivisuuden riemuvoittoa olleet, niin täten nimettäköön tämä viikko paskaksi viikoksi ja annetaan tulla koko rahan edestä. Jos itse olet niitä always look at the bright side of life-tyyppejä, ei kannattane jatkaa lukemista tämän pidemmälle. Tällä viikolla olen viimeistään tajunnut, että miksi synnyttäneet naiset eivät kerro meille toistaiseksi lapsettomille naisille raskausajasta tarkemmin. Syy on erittäin yksinkertainen. Koska kukaan täysipäinen nainen, joka tietäisi etukäteen, mitä kaikkea on tulossa, ei ryhtyisi tähän hommaan. Tai sitten naisille vaan tehdään vakiotoimenpiteenä laitoksella synnytyksen jälkeen osittainen lobotomia, jotta raskausajan karmeudet ja synnytys unohtuisivat, sillä muutenhan pian kansantalous kääntyisi laskuun, kun kaikilla olisi korkeintaan se yksi lapsi. Olen myöskin tullut siihen tulokseen, että ne vauvalehtien alati hymyilevät (hymistelevät) naiset valehtelevat. Jolleivat kaikille, niin ainakin itselleen. Tämä ei taatusti ole kenenkään elämän parasta aikaa. Tai sitten se aiempi elämä on ollut todella kamalaa. Meille ei- synnyttäneillehän annetaan kuva, että raskaus on ihanaa. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saattaa vähän etoa, ja sitten viimeisen kolmanneksen aikana saattaa vähän olla massu tiellä nukkuessa, mutta muutenhan raskaana oleva nainen kukoistaa ja hehkuu. Ei muuten hehku. Omaan ensimmäisen kolmannekseen ei kylläkään kuulunut onneksi oksentaminen (olen myös kuullut naisesta, joka oksensi joka päivä neljänkymmenen viikon ajan ja viimeisen kerran laitoksella samalla lasta ulos pungertaen…), vaan pelkästään lievähkö etominen, mutta tämä etuoikeus kenties johtui vain erinomaisesti haltuunotetusta tankkaamisesta heti raskauden ensimetreiltä lähtien. Ei nimittäin ole tämän tytön verensokerit päässet kertaakaan tippumaan, sen verran hyvin on ruoka-aikaan oltu kotona. Mutta kuten jo aiemmin olen pienemmissä erissä valottanut,  raskauden ensimmäistä ja toista kolmannesta ovat sen sijaan vauhdittaneet ensiluokkainen vatsakipu (viikolle 10 saakka), järjetön ummetus (ensimmäiset 12 viikkoa ja sen jälkeen, löydettyäni uudelleen rakkaan ystäväni Kellog’s All Bran Flakesin, enää satunnaisena vierailijana…), paisuvan ja painavan kohdun, sekä sittemmin selkäkivun ja kasvaneen mahan myötä kadonneet yöunet (viikolta 1 lähtien, odotettavissa jatkuvan viikolle 40+ asti ja siitä muista syistä johtuen eteenpäin seuraavat 18 vuotta), edellisestä kenties johtuva jatkuva väsymys, iskias (ja sen myötä vasemmasta reidestä kadonnut tuntoaisti, jonka epäilen enää koskaan palaavan, viikolta 11 asti), hulluuden partaalle ajava ihon kutiaminen joka paikasta (viikolta 1 alkaen), hillitön nesteenkertyminen, selluliitti kaikkialla alaraajoissa (jopa pohkeissa!!), takapuolen leviäminen toistaiseksi kolmella vaatekoolla, jalan kasvu yhdellä koolla, joko kukkivan rasvainen tai hilseilevän kuiva iho (viikosta riippuen), kymmenet uudet mustat luomet kaikkialla vartalossa ja nyt viimeisimpänä vielä ne raskausarvet. Unohdinko jotain? Saattaapa olla, että unohdinkin, muistinikaan toiminta kun ei ole enää aivan ennallaan, ja saatan välillä päästellä suustani mitä sattuu tajuamatta itse lainkaan sanoneeni mitään kummallista. No joo, voisin kai vielä lisätä, että eipä ole kengän laittaminen jalkaan ollut näin vaikeaa sitten sen, kun olin itse yksivuotias. Samaisista syistä olen joutunut ulkoistamaan jalkahoidon tekemisen (yritäpä yltää leikkaamaan varpaankynnet kun edessä on kymmenen kiloa massaa, joka ei edes litisty niin kuin normaali ihrakerros) ja joutunut luopumaan erinäistenkin karvojen trimmaamisesta…. Että voinpa vaan sanoa, että minä en ole se iloisesti lauleskeleva ja nuttuja kutova odottaja. Edellisten vaivojen lisäksi kun hormonitoiminnan myllerrys ei suinkaan ole tuonut minusta esiin niitä parhaimpia puolia, vaan pikemminkin sen Mr. Hyden, jolla saattaa tehdä mieli puraista pää irti aamun ensimmäiseltä vastaantulijalta. Varsinkin, jos se sattuu olemaan joku kiero nainen, jolla on lapsia ja täten siis kuuluu salaajien salaliittoon… - tai jos se sattuu olemaan nainen, jolla ei ole lapsia ja joka myöskään ei ole raskaana, eikä täten tiedä elämän realiteeteista vielä mitään.

ps. lisättäköön listaan siitä unohtunut eksoottinen reisi-ihottuma ja ihan viime päivinä alkanut ajoittainen  närästys ja päänsärky. Jippijaijee.

VIIKKO 25 – Sokerirasitusta ja vähän muutakin

Toinen viikko töihin paluun jälkeen ja tuntuu kuin ei olisi koskaan lomalla ollutkaan. Näinhän se menee. Lämpötila on romahtanut kesälukemista plus neljäntoista tietämiin  täällä meidän korkeuksilla ja vettä vihmoo päivittäin vaakasuorassa. Minua tämä asiantila ei suinkaan haittaa. Vaikka olenkin kesän lapsi, niin syksy tulee suosikkivuodenajoissani hyvänä kakkosena ja rakastan pimeitä iltoja ja märkänä kaupungin valoissa kiiltävää asfalttia. Tällä viikolla oli ohjelmassa se kauhulla odotettu sokerirasitustesti. Kaikille meille raskaana oleville ikäneidoille (siis kolmekymmentä täyttäneille) kun määrätään nykyisin pakollisena testi, jolla mitataan raskausdiabeteksen todennäköisyyttä (tai jotakin sinnepäin…). Muiden kohtalotovereideni blogeista olen saanut vihiä tästä operaatiosta etukäteen, ja niinpä olinkin psyykannut itseni hyvälle mallille ennen torstaiaamuista koetta. Eniten hirvitti ajatus kahdentoista tunnin paastosta ennen testiä. Kun tähän asti on edeltäneet kuusi kuukautta syönyt kahden tunnin välein, tuntui absurdilta ajatukselta lakata syömästä iltaseitsemältä ja tietää, että seuraavan kerran saa jotain suuhunpantavaa vasta seuraavana päivänä kymmenen tietämissä. Noh, valveutuneena syömisen harrastajana tankkasin itseni sen verran hyväksi edellisiltana, että aamulla ei edes tehnyt tiukkaa lähteä ilman aamukahvia ja aamupalaa terveyskeskukseen. Toinen kauhulla odotettu juttu oli testin tekoon tarvittavan sokeriliemen juominen. No, minähän olin perinteisenä pessimistinä kuvitellut, että sitä hörpitään jostain litran tuopista, ja yllätys olikin positiivinen, kun juotavaa ei ollut kuin puolitoista pientä muovimukillista. Hyväähän se ei tosin ollut. Litkun juomisen jälkeen verestä mitataan sokerit heti, sitten uudelleen tunnin päästä ja taas uudelleen tunnin päästä. Hoitaja varoitteli mahdollisista sivuvaikutuksista ja passitti käytävään odottamaan. Muutaman minuutin ajan tuntui hieman epämääräiseltä ja keskityin juuri ajatuksissani juttelemaan mahalaukulleni mukavia, kun perässäni huoneesta tullut nainen oksensi saman tien koko sokeriliemen pitkin lattioita. Sympatia oli hänen puolellaan, sillä hoitaja oli juuri kertonut, että jos joutuu oksentamaan, testi pitää keskeyttää, ja tehdä kokonaan uudelleen toisena päivänä. Tunnin päästä testin alusta tuli varoitusten mukaisesti armoton väsymys, ja teki mieli nojautua vieressä istuvan papparaisen olkaa vasten ja ottaa pienet tirsat. Töin ja tuskin sain hillityksi itseni. Uutta reikää suoneen ja vielä tunti odottelua aamupalan kuvat silmissä heijastellen. Toinen tunti sujuikin jo mukavammin, kun sokerit lähtivät tasaantumaan ja viimeisen verikokeen jälkeen oli jo sellainen olo, että pystyi aivan hyvin hyppäämään auton rattiin ja lähtemään töihin. Ymmärtääkseni tarkoitus oli, että mikäli jotain huomautettavaa tuloksissa on, neuvolasta soitetaan seuraavana päivänä ja koska mitään ei ole kuulunut, oletan, että saan ainakin toistaiseksi pitää suklaapatukkani ja lakritsajäätelöni. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että joutuisi tiukalle ruokavaliolle. Muuten viikko sujui kummemmitta hämmingeittä. Tekee vaan tiukkaa hyväksyä se, että ei enää pääse yhtä sutjakkaasti siirtymään  paikasta A paikkaan B, vaan ripeä kävely on hidastunut epämääräiseksi vaappumiseksi ja portaat noustuaan pitää viisi minuuttia tasata hengitystä. Atletista kotletiksi kuudessa kuukaudessa. Perjantaina heräsin kurjaan kurkkukipuun ja vuotavaan nenään. Viikonloppu menisikin sitten siis sohvanpohjalla huonoja elokuvia töllötellen.

VIIKKO 24 – Paluu arkeen

Loppuu se pitkäkin loma. Keskiviikkona 10.8 oli edessä paluu työmaalle. Koska keväällä en kertonut tulevasta perhetapahtumasta muille kuin pomoille ja lähimmille työkavereilleni, päätin ensimmäisen päivän kunniaksi pukeutua sen verran piukkaan paitaan, ettei jäisi kenellekään epäselväksi, että onko tuo nyt vaan syönyt aika paljon makkaraa kesän aikana, vai onko se raskaana. En ole suuri halailujen ja tyhjänpäiväisen lässytyksen ystävä, joten ajattelin, että hoidetaan nyt sitten se kyseinen osasto kerralla pois päiväjärjestyksestä, niin, ettei tarvi pitkin syksyä ihmisille vastailla samasta aiheesta. Ällistyneistä ilmeistä päätellen keväinen turpoamiseni oli pantu pullansyönnin piikkiin ja koko päivän sainkin vastailla erinäisiin vauvantuloa ja äitiyslomalle jääntiä koskeviin uteluihin ja lisäksi myöskin jouduin vastaanottamaan muutamia epämääräisiä halauksia. Vika lienee minussa, kun ajattelen, että halaus on sen verran intiimiä kontaktia, että se kuuluu vain oikeasti toisilleen läheisille ihmisille. Oppilaat saapuivat seuraavana päivänä ja onnitteluita, sekä kauhistuneita ”et sää saa jättää meitä” kommentteja sateli. Viikon loppuun mennessä maha on kasvanut aivan infernaalisiin mittasuhteisiin ja avokkinikin pohdiskeli avoimesti ääneen, että kun sen tyypinhän pitää vielä kuusinkertaistaa painonsa (no toivottavasti ei ihan…), niin kuinka iso tuosta vielä tulee. Jep jep. Jää nähtäväksi.

VIIKKO 23 – Vaihteeksi neuvolassa

Viimeinen lomaviikko pyörähti käyntiin neuvolan merkeissä. Edelleen kesälomista johtuen tapaan taas eri tädin kuin aiemmilla kerroilla. Kehitä tässä nyt sitten jonkun näköistä asiakassuhdetta. Kun kerran vapaapäivällä sattuu olemaan, lähtee myös avomieheni mukaan tällä kertaa. Itse en ole kokenut mitenkään pakollisena avokin mukanaoloa neuvolatapaamisissa. Vaikka isien osallistumista odotukseen näinä päivinä kovasti hehkutetaankin, on tapaamisilla käsiteltävät asiat ainakin  toistaiseksi olleet melko äiti-painotteisia. Kokonaan toinen juttu ovatkin sitten synnytysvalmennukset (joita muuten kutsutaankin nykyään perhevalmennukseksi). Olen ilmoittanut tulevalle isukille jo hyvissä ajoin, että minä en sitten lähde yksin sinne valmennukseen, missä on huoneellinen maripaitaisia mammoja ja slipovereihin sonnustautuneita isiä, jotka harrastavat kestovaippoja ja tekevät itse soseensa eivätkä missään nimessä aio käyttää mitään kivunlievitystä. Itse kun olen suunnitellut leiriytyväni sairaalaan lähimaastoon jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa, ettei vaan pääse käymään niin kuin joillekin, että tuumataan sairaalaan tullessa synnytyksen olevan jo niin pitkällä, ettei kivunlievitystä enää voida antaa. En edes halua kuvitella ennakkoon sitä kivun määrää, jonka tulen kohtaamaan saadakseni masukin maailmaan, mutta sen tiedän, että aion jo sairaalan ovella huudella pillerin ja piikin perään. Jätetään ne kauratyynyt ja vesiammeet suosiolla minua henkisesti vahvemmille ihmisille. No tällä kertaa tosiaan saimmekin nuo perhevalmennuksen aikataulut, ja tällaiselle tiedonjanoiselle ihmiselle lokakuu tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta. Lisäksi saatiin Kelan paperit, että nyt voisi alkaa hakemaan äitiys- ja vanhempainvapaakorvausta sekä lapsilisiä. Samalla blanketilla tilataan myös Kelan äitiyspakkaus. Pakkauksessa tulevien tuotteiden kuvia olenkin jo ihastellut netistä monta viikkoa sitten, eikä oikein malttaisi odottaa niiden saapumista. Mitäs muuta? Joo, no, paino on nyt sitten jo 67 kg. Kymmenen kiloa ennen raskautta olleeseen painoon, tai kuten neuvolantäti ystävällisesti vertasi ensimmäiseen neuvolapunnitukseen, + 7 kg. Great. Uutta kehityksen saralla tällä viikolla oli se, että viikon lopulla tyyppi päätti ottaa sen verran lujaa full contactia vatsanahkaan, että tuleva isukkikin jo tunsi potkut.

VIIKKO 22 – Ja rokki soi

Heinäkuun viimeisen viikon viikonloppuna rv:n 22 lopuilla oli jälleen ohjelmassa hieman festarointia. Tällä kertaa ihan vaan omassa kotikaupungissa, mutta sillä erotuksella, että oppaiden mukaan tyypin korvavärkit ovat jo niin kehittyneet, että hän kuulee jo ympäristönsäkin ääniä. Siispä projekti totuta vauva raskaampaan musiikkiin alkakoon. Kauniin kesäillan viiletessä mahanahan läpi sitten kuunneltiin niin kunnon suomiheviä kuin vanhan polven kasarirokkiakin ja siinä missä muut festarivieraat humaltuivat illan mittaan voimajuomista, tuleva äippä nautiskeli lättyjä, jäätelöä ja metrilakua… Koska musiikki on aina näytellyt omassa elämässäni valtaisaa roolia, koen tärkeäksi totuttaa perheemme uusikin asukas kuuntelemaan erilaista musiikkia. Kauhistun ajatusta kodista, jossa pitäisi päiväunien aikaan hissutella kuin huopatossutehtaassa. Sen sijaan olenkin alkanut automatkoilla hoilottaa sydämeni kyllyydestä radiosta tulevien biisien päälle ja metsästää heviballadilevyä tyypin tuutulaulumusaksi. Ja ai niin, kuin osoittaakseen olevansa yhteydessä ulkomaailmaan heppu on alkanut antaa elonmerkkejä itsestään. Alkuun epäilin kuvittelevani koko asian, mutta tämän viikon muutamana viime päivänä on selvästi nukkumaan mennessä alkanut mahanpohjassa herralla ihan omat jamit, joista ei ole voinut enää erehtyä.

VIIKKO 21 – Rakenneultra

Oletteko koskaan lukenut Himoshoppaaja-kirjasarjaa? No jos olette, voin kertoa epäilemättä olevani Beckyn kauan kadoksissa ollut siskopuoli, tai ainakin jotain sinnepäin. Siksipä nämä raskauden 20 ensimmäsitä viikkoa ovatkin olleet tuskaisia myös siinä mielessä, että shoppailuintoa on ollut pakko hillitä. Mammavaatteista kun nyt ei kuitenkaan kannata kasvattaa ihan saman mittakaavan vaatevarastoa kuin tavallisista vaatteista (vaikka voin kertoa, että niitäkin on tullut kiitettävästi hankittua) ja suurinta intohimoani, eli uusia kenkiä, en ole edelliseen postaukseen viitaten uskaltanut hankkia lainkaan lisää. Koska olen myös ikuinen pessimisti, jonka lasi on yleensä ottaen puoliksi tyhjä, en ollut uskaltanut myöskään ryhtyä hankkimaan tulevalle perheenjäsenelle mitään ennen rakenneultraa, jossa halusin varmistua siitä, että kaverilla on oikea määrä päitä ja jalkoja ja käsiä, ennen kuin lähden hommaamaan hänelle housuja ja paitoja ja pikkuruisia asusteita. Keskiviikkona 20.7 koitti viimein se tärkeä päivä. Olin ilmoittanut avokilleni jo etukäteen, että mikäli olisi mahdollista nähdä, haluan tietää sukupuolen ennakkoon. Alun vastaanhangoittelun jälkeen uteliaisuus vei voiton myös hänestä ja niinpä kuultuamme ensin, että kaikki näyttäisi olevan hyvin ja kehittyvän ajallaan, saimme myös kuulla masukin olevan poika. Voi sitä tulevan isän riemua! Hyvä ettei heti rynnännyt kauppaan ostamaan luistimia ja polvisuojia. No, voin kertoa, että itsellä repesi itsehillintä hankintojen suhteen tasan ultrasta ulos lompsiessani ja suuntasinkin samoin tein kotiin kirjoittamaan listaa kaikesta siitä mitä piti hankkia… ja vähän muustakin.

VIIKKO 20 – Hyvä viikko

Matkalta palaamisen jälkeinen viikko sujui tasaisen mukavasti ja jälleen ruokapainotteisissa merkeissä, tällä kertaa äidin kuusikymppisten johdosta. Unettomuutta ja jatkuvaa selkäsärkyä lukuun ottamatta nyt tuntuisi olevan menossa jonkunlainen tasaisempi vaihe. Kai tämä nyt on sitä kukkeaa keskiraskauden aikaa, mistä kaikki raskausoppaat hehkuttaa. En tosin edelleenkään tunne itseäni mitenkään erityisen hehkeäksi. Raskaushan on tuonut mukanaan kukkivan ihon, selluliittia reisiin ja alati levenevän takapuolen, ihan vaan sen ilmeisen jättimäisen mahan ja jalkojen turvotuksen lisäksi, että eipä tässä tarvitse miksikään seksin ylipapittareksi koittaa heittäytyä. Jalkojen turvotus on muuten yksi turhamaisen odottajan suurimpia huolenaiheita. Jalan koko on tähän mennessä kasvanut noin puoli numeroa, eikä tavallisia korkokenkiä tarvitse kuvitellakaan laittavansa jalkoihin. Kuulemani perusteella osalla odottajista jalan kasvu johtuu todellakin vaan nesteturvotuksesta, ja jalan koko palautuu synnytyksen jälkeen ennalleen, mutta toisilla kyse voi olla jalkaholvin laskeutumisesta, jolloin kyse on pysyvästä muutoksesta. Mamma mia! Voitte kuvitella, että ihminen, jolla on vaatehuoneellinen kenkiä rukoilee kuuluvansa tuohon ensimmäiseen kastiin.

VIIKKO 19 – Reissulainen

Tällä viikolla sikiötä kiikutettiin jo elämänsä toiselle ulkomaanmatkalle. Samoin kuin  festariliput, oli tämäkin reissu varattu ennen kuin heppu ilmoitti tulostaan. Voin kertoa että lähdön lähetessä ja olon paksutessa päästelin erinäisiä ärräpäitä sen suhteen, ettei matkaa peruttu tai siirretty tai muutettu kun tieto masukista tuli. Kuka hullu nyt haluaa lähteä Sisiliaan vuoden kuumimpaan aikaan maha pystyssä? No ilmeisesti aika moni, totesin perille päästyämme. Lämpötilan huidellessa + 35 asteen paremmalla puolella pysyttelin visusti aurinkovarjon alla ja kyljellään ähisten yritin vuoronperään lukea Vauva-lehtiä ja vuoronperään Cosmopolitania. Jaa miten niin pientä identiteettikriisiä pukkaa? Loppujen lopuksi viikko sujui oikein mukavasti, mistä suuri kiitos kuuluu mahtavalle hotellillemme tehokkaine ilmastointeineen ja huippuine puolihoitoillallisineen. Harmitti vain, kun emme voineet lähteä mukaan matkatoimiston järjestämille retkille. Haastattelin nimittäin oppaita ennakkoon, ja kuten olin ounastellutkin, ei tällaisia rakkorajoitteisia oltu juuri huomioitu retkien aikatauluttamisessa. Tällä matkalla ei muuten tullut enää kyseeseen ottaa aurinkoa selän puolelle mahalla maaten. Se oli nimittäin mahdotonta. Aika tarkalleen juuri edellisen matkan jälkeen maha on ikään kuin uudelleenmuotoutunut. Kohtu on siis selvästi kasvanut ja sen asukas siirtynyt ylöspäin saaden pelkän ajatuksen mahalleen asettautumisesta tuntumaan järjettömältä. On jokseenkin mielenkiintoista kokea olevansa Barbababa.

VIIKKO 18 – Niin kuin jäitä polttelisi

Kesäloma jatkuu ja samoin kauniit ilmat. Muut lomalaiset istuvat ilta illan perään terasseilla kuplivaa tai kuohuvaa nauttien ja arvatkaapa mitä minä teen. Istun sisällä säleverhojen takana auringolta ja ampiaisilta piilossa ja surffailen netissä perehtyen lastenvaunujen ja –rattaiden moninaisiin ominaisuuksiin. Käytiinpä nimittäin kesän alussa avokin kanssa ihan vaan ohimennen Lastentarvikkeessa ajatuksena vähän silmäillä vaunumalleja ja hintoja, mutta päädyimme luikkimaan sieltä lopulta aika sähäkkäästi ulos naamat punaisina. Ystävällinen myyjätyttö kun erehtyi lähestymään meitä ja tarjoamaan apua. Tilanne sujui kutakuinkin näin. –Voisinko auttaa? Haluatteko katsella jotain erityisesti? – Tuota noin, joo. Mää haluaisin sellasen jutun, jonka voi sitte klikata kiinni suoraan niihin renkaisiin, tai mitkä ne nyt on… - Siis anteeksi..? – No sellasen jutun, missä sitä lasta kannetaan ja sitte sen voi kiinnittää niihin kärryihin. Myyjätyttö nostaa hämillään läheisestä vaunusta pehmeää kantokoppaa ja kysyy, että tallaistako tarkoitan. Siinä vaiheessa jo omaan avuttomuuteni tuskastuneena raahaan myyjän toiseen päähän liikettä ja osoittelen turvakaukaloita, että eiku tommonen, mutta se pitäis saaha suoraan kiinni noihin ja sohin läheiseen kärrynrunkoon päin… Kun tilanne oli jonkin aikaa jatkunut yhtä absurdina päätin kahmaista vinon pinon eri valmistajien esitteitä mukaan ja painelin ulos ovesta mutisten palaavani asiaan myöhemmin. No, ei oppi ojaan kaada. Tällä hetkellä, kesän opiskeltuani, tiedän, että olin siis hankkimassa turvakaukaloa, jonka saa klick on-mekanismilla liitettyä suoraan kärryn runko-osaan travel systemiksi. Huh, tätä termiviidakkoa. Nyt kun vielä keräisi riittävästi rohkeutta palatakseen jonain päivänä kyseiseen liikkeeseen. Muuten aika sujuu kuin jäitä polttelisi. Tuntuu, että raskautta on edessä vielä miljoona vuotta. Nukkumisesta on kesän myötä tullut lopullisesti pelkkä haavekuva, kun maha on tiellä ja selkää särkee ja hikeä puskee ja vessassa saa ravata aina juuri silloin kun kuvittelee nukahtavansa.

VIIKKO 17 – Lomailua ja neuvola

Rauhaisa sateen täyttämä lomaviikko. Keskiviikkona oli neuvola, joka kesälomakaudesta johtuen oli eri paikassa kuin missä yleensä olen käynyt. Arvatkaapa löysinkö suosiolla perille. No en. Kun olin melkein puoli tuntia hortoillut ympäriinsä löytämättä oikeaa osoitetta ja minulle varatun ajan vääjäämättä lähestyessä meinasin kirjaimellisesti pillahtaa itkuun. Minä. Joka. En itke. Koskaan. Saatuani vihdoin eräältä vastaantulijalta oikeaan osuneita neuvoja tien valinnassa saavuin lopulta huuli väpättäen neuvolaan juuri kun nimeni huudettiin. Täti olisi varmaan purskahtanut nauruun naamatauluni nähdessään ellei olisi ollut niin rautainen ammattilainen raskaana olevien naisten mielialan vaihtelujen suhteen, että otti minut vain tyynesti peremmälle. Tällä kertaa ruodittiin niitä aiemmin mainostamiani parisuhdekaavakkeita ja toisia alkoholinkäyttöä kartoittavia kaavakkeita. Myönnetään, että olin hieman kaunistellut vastauksiani niiden jälkimmäisten osalta. Tulin nimittäin kysymyksiä ja vastausvaihtoehtoja ja niistä saatavia pisteitä lukiessani siihen tulokseen, että jos vastaan kaikkeen rehellisesti, tuleva lapseni otetaan minulta pois jo ennenkuin se on syntynyt. Epäilen, ettei kaavakkeiden laatijoilla ole minkäänlaista hajua siitä, minkälaista elämää me nykyajan kaksi-kolmekymppiset viikonloppuisin vietetään, ja että jos kaavakkeita hieman päivitettäisiin nykyajan olot huomioivaksi, menisivät myös pisterajat uusiksi. No, eipä siitä sen enempää. Hemoglobiniinin todettiin hieman tippuneen, mutta ei mitenkään hälyttävästi. Painoa sen sijaan oli tullut roppakaupalla lisää. Vaaka näytti nyt +63,8kg. Yhteensä siis kuusi kiloa ja 800 grammaa raskautta edeltävään aikaan. Huhhuh. Kuunneltiin myös doplerilla pikkujannun sydämenääniä. Koska kohtuni on taaksepäin kallistunut ja istukka kiinnittynyt etuseinämään, ei aiemmilla neuvolakäynneillä ole saatu ääniä kuuluviin. Nyt kuitenkin tasainen, ultrakäynneistä jo tutuksi tullut kiihtynyt viuh viuh viuh alkoi kuulumaan melkein saman tien.  Perjantaina vietimme suosiolla kaupunkijuhannusta keskittyen jälleen kerran syömäpuoleen. Loppujuhannus sujuikin mukavasti sohvanpohjalla ähkyä potiessa.

VIIKKO 16 – Ulkomaan reissua pukkaa

Rv 16 käynnistyi Italian hehkuvan auringon alla. Perinteisen töistä irrottautumisen merkeissä olin varannut hyvissä ajoin keväällä viikon aurinkoloman yhdessä Italian lempikohteistani. Päivät kuluivat aurinkotuoleissa löhöten ja illat pitkillä pastan ja pitsan täyteisillä illallisilla. Nautiskelin täyttä päätä myös Italialaisen keittiön parhaimmistoa eli raakaa ilmakuivattua kinkkua (prosciutto crudoa) ja palloittain jäätelöä, vaikka tiedän että suurin osa raskaana olijoista suhtautuu hysteerisellä tarkkuudella neuvolan kielletyt ruoka-aineet- listaan. Sanonpahan vaan, että kun elämästä on viety kaikki muut nautintoaineet niin hyvästä ruuasta en luovu. Piste. Viikko oli erinomaisen rentouttava ja sujui kaikin puolin hyvin huolimatta matkaseurana olleen äitini jatkuvasta kommentoinnista siitä, että ”vauva litustuu”, kun makasin pieniä hetkiä kerrallaan vielä mahallaan aurinkotuolissa.

VIIKKO 15 – It’ s Heavy Metal, Baby

Ensimmäinen lomaviikko alkoi helteisissä merkeissä ja keskiviikkona pakkauduimme (luojan kiitos ilmastoituun) autoon ja suuntasimme keulan kohti Tamperetta ja Sauna Open Air-festaria. Liput festareille oli ehditty ostaa ennen plussaamista, joten eihän niitä hukkaankaan voinut heittää. Tällä reissulla sitten selvisi mitä tarkoittaa kun ilmastonvaihtelut saavat aikaan supistuksia. Kolmekympin helle ja jatkuva jaloillaanolo saivat koko kohtalaisen kokoisen mahakummun kovettumaan pinkeäksi palloksi ja välillä meinasi olla hieman huumori hukassa. Onneksi festarit sinällään olivat todella mahtavasti järjestetyt ja vessapolitiikka samoin kuin veden saanti pelasivat kuin unelma, puhumattakaan tietysti yhden legendaarisimmista lempibändeistäni esiintymisestä. Vaikka avaruusolio ei vielä kuullutkaan kohdun ulkopuolisia ääniä, niin ehkä kuitenkin jatkuva hytkyminen välitti mamman tunnelmat ekoilta rokkifestareilta.

VIIKKO 14 – Toinen virallinen ultra

Tällä viikolla vietettiin viimeistä työviikkoa ennen kesäloman alkua ja samaisen viikon tiistaina oli ohjelmassa jo järjestyksessään toinen kunnallisen puolen tarjoama ultra. Ensimmäinen kunnallisen puolen tarjoama ultra kun tehtiin jo viikolla 12. Silloin ultraava lääkäritäti vilkaisi inhoten naparengastani ja kehotti suhteellisen epäystävälliseen sävyyn ottamaan sen pois. Höh. Mistä tuo nyt olisi pitänyt tietää kun yksityisen puolen lääkäriä rengas ei ollut tuntunut millään tavalla haittaavan. Ultraamisen alettua huoneessa paukutteli yksi kappale erittäin kiihtyneitä pieniä sydämiä ja kuvaruudussa epämääräisesti avaruusoliota muistuttava otus viuhtoi kädenaluillaan vimmatusti eikä malttanut millään pysyä paikallaan. Pikkurumpali. Totesin. Ultra kuitenkin vahvisti oman epäilykseni siitä, että laskettu aika oli määritelty liian aikaiseksi, ja niskapoimumittausta ei voitu tehdä sikiön pienen koon vuoksi. Saimme siis uuden ultra-ajan kahden viikon päähän, eli 31.5. Tällä kertaa osasin varautua ottamalla naparenkaan jo valmiiksi pois ja jättämällä kengät käytävään, mistä meitä myös ensimmäisellä kerralla oltiin tuimaan sävyyn ohjeistettu. Avaruusolion pää oli kasvanut entisestään, mutta muuten vauhti näytti pysyneen samana. Mittaukset pystyttiin nyt tekemään ja kaikki näytti olevan kunnossa. Uudeksi lasketuksi ajaksi saimme 5.12. Päättäjäisten kunniaksi osallistuin ihanaisen ystäväni luona hervottomiin syöminkeihin ja kävin jopa kaupungilla baarissa istumassa. Jo lähtiessä arvelin kyseisen illan jäävän viimeiseksi laatuaan, kuka nyt haluaa katsella viimeisillään raskaana olevien riekkumista yökerhoissa.

VIIKKO 13 – Sammakonpoikanen reissussa

Kevätretkiviikko. Se oppilaiden innolla ja opettajien kauhulla odottama viikko. Ohjelmassa oli neljää päivää puuduttavaa junassa istumista ja talsimista ympäri Helsinkiä. Etukäteen hieman hirvitti, että A) mitenkähän jaksan kävellä koko ajan kipeän selkäni kanssa, B) miten selviän ilman jatkuvaa välipalastelua, C) miten ihmeessä selviän ilman tietoa seuraavasta varmasta vessatauosta ja D) alankohan käyttäytymään kuin huru-ukko kun en voi nukkua tilani jo alkuraskaudesta asti vaatimia päiväunia. No viikko sujui kuitenkin yllättävän mukavissa merkeissä ja viimeisenä iltana voitettuani jopa kaikki luokan pojat Raxissa pitsansyöntikilpailussa tunnustin myös oppilailleni hyvän ruokahaluni salaisuuden. Reissusta palattuani vietin huomattavasti edellisvuotisia kolmekymppisiä rauhallisemmat synttärikemut ihan vaan perhepiirissä ahmien puolikkaan Sacherkakun. Nam.

VIIKKO 12 – Pullaa ja pullotusta

Ruokahaluni on ilmiömäinen. Ei sillä, etteikö se aina olisi ollut tavallista paremminkehittynyttä sorttia, mutta nyt se on saanut täysin järjettömät mittasuhteet. Esimerkiksi jos joku on tuonut töihin pullaa, en syö yhtä, enkä kahta, vaan ainakin kolme palaa ja niitä on tietenkin edeltänyt erittäin tuhti lounaani. Plussaamisen jälkeen en ole myöskään selvinnyt ymmärtääkseni yhdestäkään päivästä syömättä suklaata ja tämän kaiken lisäksi jonkinlaista välipalaa pitää saada vähintään kahden tunnin välein. Edellä mainituista seikoista johtuen en oikein voinut enää pitää siunattua tilaani salaisuutena lähimmiltä kollegoiltani, vaan erään pullanmussutuksen täyteisen työpäivän päätteeksi pötsi pullottaen tunnustin, mistäpäin tuulee. Reaktiona oli sekalaisia onnitteluja ja häkeltynyttä epäuskoa, sillä tähän astihan olen julistanut erittäin julkisesti olevani niitä ihmisiä, joiden mielestä lapset ovat ihan kivoja keitettyinä tai paistettuina – tai vähintäänkin siten, että heidät saa puolen tunnin päästä puskea takaisin vanhemmilleen. Tiistaina 17.5 oli ensimmäinen neuvolalääkäri – mies tämäkin, niinpä tietysti. Jutut oli ihan mukavia mutta tutkimus oli sen verran kovakouraista painelua ja ronkkimista, että ihan ilman hyvää syytä en kyllä suostuisi siihen uudestaan. Joo, tiedetään, eipä ole paljoa valinnanvaraa ihan lähiaikoina. Kuulemma oli napakka kohdunsuu ja kaikki muukin tuntui olevan sitä mitä piti. Seuraavana päivänä tunnustin myös osteopaatilleni, että meitä pötköttääkin tällä kertaa hoitopöydällä yhden sijaan kaksi. Hoito tulikin taas tarpeeseen, sillä ihan ennakoidustikin jo ennestään tavallista heikompaa tekoa oleva selkäni ei ole reagoinut mitenkään riemusta kiljuen äkilliseen painonnousuun ja hermoratoja painavaan kohtuun. Viime aikoina selkäkipu on alkanut säteillä iskiasmaisesti vasempaan reiteen, joka välillä puutuu kokonaan ja tuntuu siltä kuin raahaisin mukanani jonkun toisen ihmisen ruumiinosaa. Perjantaina osallistuin ensimmäistä kertaa historiassa työporukan kevätjuhlin autolla ja omien prosentittomien siiderieni etikettejä piilotellen. Yllättävän hauska ilta näinkin.

VIIKKO 11 – Tutkimuseläin

Tiesittekö kuinka paljon raskaana olevaa naista tutkitaan raskauden aikana? Etenkin, jos satutte olevaan jo yli kolmekymppisiä kuten allekirjoittanut. No minä en tiennyt. Joka neuvolakäynnillä joudut pissaamaan purkkiin, mistä sitten tutkitaan jotain valkuaisarvoja ja sokereita (onko ne sama asia? ei voi tietää.) sekä lisäksi sinut punnitaan (augh!), verenpaineesi mitataan ja sormeesi tökätään neulalla hemoglobiinin määrittämiseksi. Verenpaineet kun tuppaavat nousemaan ja hemoglobiini vastaavasti laskemaan raskauden aikana, ja siksi niitä pitää seurata. Ettei tulisi raskausmyrkytys eikä anemia. Ja sitä painoakaan ei kuulemma tarvitsisi ensimmäisen kolmen-neljän kuukauden aikana tulla lainkaan (hah!) ja senkin jälkeen maltillisesti maksimissaan +400 grammaa viikko ja niin, että sellainen 9-13 kg on normaali koko raskauden aikainen painonnousu. Kyllä, voin kertoa, että mikäli oma kasvuni jatkuu tätä hyvin alkanutta tahtia niin komeasti paukkuvat yli tätien määrittelemät rajat. No yllä mainittujen lisäksi tulevat vielä neuvolalääkärin hurmaavat sisätutkimukset (joista lisää myöhemmin) ja muut erinäiset tutkimukset, joista tällä viikolla oli edessä verikoe kromosomipoikkeaman määrittelemiseksi. Tämä kyseinen testi on kyllä vapaaehtoinen, mutta epäilenpä, että suurin osa meistä yli kolmekymppisistä ensiodottajista haluaa testin tehdä. Verikoe sinänsä ei ollut millään tavalla normaalista poikkeava proseduuri ja rasittava se oli lähinnä siinä mielessä, että joutui raahautumaan kunnallisen terveysaseman labraan ja odottelemaan siellä hyvän tovin, kun muutakin tekemistä olisi ko. ajalle varmasti löytynyt. Verikoe yhdessä myöhemmin tehtävän ultran kanssa siis antaa viitteitä sikiön mahdollisesta kromosomipoikkeamasta ja antaa näin tuleville vanhemmille vielä mahdollisuuden harkita raskauden keskeyttämistä. Tällä viikolla en muuten enää malttanut pitää salaisuutta ihan vaan omana tietonani, vaan vuodatin uutisen ripsihuoltajalleni samalla kun utelin, että missähän vaiheessa hoitopöydällä ei enää kykene huollon vaatimaa puoltatoista tuntia selällään pötköttämään. Lohduttava tieto oli se, että en ole maailman (enkä kotikaupunkini) ainoa turhamainen mother-to-be, sillä kuulemma juuri edellispäivänä oli viimeksi käynyt viimeisillään raskaana oleva nainen laitattamassa ”synnytysripset” kohdilleen.

VIIKKO 10 – Ensimmäinen neuvola

Viikolla kymmenen koitti siis se jännittävä ensimmäinen neuvola. Hiivin paikanpäälle yrittäen tekeytyä näkymättömäksi. Tuntui, että minulla ei ole oikeutta olla siellä kun enhän minä mistään äitihommista ja vauvoista mitään tiedä, ja muut naiset istuivat isot mahat pystyssä reteesti vauvalehtiä lueskellen näyttäen kuuluvansa odotushuoneen kalustoon. The neuvolantäti kutsui minut sisään ja jatkoi jo tutuksi tulleella onnittelulinjalla.  Sitten kyseltiin kuukautiskierrot ja viimeisten kuukautisten alkamisajankohdat ja pyöriteltiin kiekosta esille laskettu aika. Minähän en tietenkään kehdannut tunnustaa, että olin paniikkihäiriöissäni jo käynyt varhaisultrassa ja kuullut kyseisen ennusteen ajankohdasta. Yritin sinnikkäästi selittää tädille epäsäännöllistä kiertoani ja sitä, että LA on todennäköisesti noin viikkoa myöhemmin, koska olen itse jokseenkin varma hedelmöittymisajankohdasta, mutta eihän minua tietenkään otettu kuuleviin korviinkaan. Sitten juteltiin raskauden vaikutuksesta elämään (lue: mikä kaikki kiva on kiellettyä) ja ravinnosta ja hammashuollosta ja tulevista ultrista ja sain lisäksi kotiin täytettäväksi jotain parisuhdekaavakkeita, jotka kuulemma seuraavalla kerralla käytäisiin yhdessä läpi. Aha. Tämäkin oli ihan yllätys. Kiitti vaan kaikki lähipiirin synnyttäneet, kun kukaan ei varoittanut etukäteen, että täällä mennäänkin heti henkilökohtaisuuksiin. Hei, by the way, tämän viikon lopulla huomasin yllättäen mahakivun laantuneen. Tilalle ovat kuitenkin tulleet öinen pissalla ravaaminen  kerran tai kaksi ja alati paheneva turvotus. Neuvolan vaaka näyttikin jo +3 kg raskautta edeltävään aikaan verrattuna, ja auliisti myönsin ottaneeni ystäväni suklaan ja salmiakin avuksi taistelussa nikotiinin vierotusoireita vastaan. Pillifarkut ovat jääneet kaappiin jo pari viikkoa aiemmin ja luottovaatemyyjäni suosiollisella avustuksella olen onnistunut löytämään pari erinomaisesti mahapöhötykseni kätkevää puseroa, joihin pahimpina päivinä olen voinut piiloutua.

VIIKKO 9 – Mission impossible. Miten vietät vappua ystäväseurassa paljastumatta?

Tämä vuosi on siitä erikoinen, että heti pääsiäisviikkoa seuraa vappuviikko, ja niinpä nelipäiväisen työviikon jälkeen on aika jo viettää työväen juhlapäivää. Meillä on avokkini kanssa ollut jo vuosikausia vankat perinteet viettää kaikki Uudet Vuodet ja Vaput samaisen ystäväpariskunnan kanssa, joka on mieheni ystävien puolelta ollut viimeinen myös lapseton pari. Tällä porukalla, johon on silloin tällöin liittynyt satunnaisia vierailijoita ulkopuolelta, olemme vetäneet perisuomalaisia iltakännejä ja päiväkännejä ja siinä välissä olemme toki myös aina syöneet hyvin ja laulaa luikauttaneet vähän karaokeakin. Nyt haasteena oli naamioida vapunvietto mahdollisimman normaaliksi, sillä tiesimme etenkin pariskunnan vaimokkeen halunneen perhettä jo pidemmän aikaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Emme tietenkään halunneet, että kenellekään tulee paha mieli ja ettei kenenkään ilta mene pilalle, ja niinpä varustauduin juhlaan taidokkaasti leikatun puseron ja erinäisten alkoholittomien siiderien avulla. Ilta oli oikein onnistunut ja seurueen naiset olivat jo menneet untenmaille, kun miehet yrittivät vielä tyrkyttää viimeiselle pystyssä olevalle naiselle snapsiryyppyä. No sittenhän se käry kävi, eihän meidän porukoissa ole ennenkään ryypyistä kieltäydytty ilman helkkarin hyvää syytä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ajelin siis autolla kotiin perinteikkäästä vappujuhlastamme ja seuraavan päivän vappulounaskin sujui näin ollen tavallista hieman mukavammissa merkeissä.

VIIKKO 8 – Siellä se on

Maanantaina 18.4 illalla kello kuuden aikaan suuntaamme avokkini kanssa yksityiselle gynekologiselle lääkäriasemalle. Siellä vastassa on äärimmäisen mukava ja rennonrempsakka herra, joka hieman onnistuu liennyttämään hermostustani siitä, että olen juurikin ensimmäistä kertaa elämässäni joutumassa miesgynekologin ronkittavaksi. Tähän asti olen sinnikkäästi ollut sen koulukunnan naisia, että nainen naisen tuntee janiinpoispäin. No tällä kertaa on sen verran isot asiat puntarissa, että ei auta valittaa. Housua sermin taakse ja tuohon noin pöydälle ja mies voi istua siihen viereen…Joo, tuossa se nyt on…ihan oikeassa paikassa näyttäisi olevan..ja tuossa sykkii sydän…lääkäri jutustelee menemään. En näe avomieheni kasvoja, mutta epäilen, että saattaa olla pala kurkussa tai tippa linssissä tai jotain. Sen verran hartaasti hän on tätä hetkeä toivonut. Itse en oikein osaa eläytyä hetkeen, olen vain niin helpottunut tiedosta, että munasarjani ei parhaillaan pullistele räjähtämistilassa helvetin esikartanoon viittaavista kivuista huolimatta. Lääkärisetä printtaa pari kuvaa sammakonkutua muistuttavasta otuksesta ja kertoo lasketun ajan olevan mahdollisesti 1.12. Kuulemma vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa tarkemmin, ja voi olla, että asia tulee myöhemmin muuttumaan. Kysyessäni vielä kivuista ja järkyttävästä turvotuksesta, joka iltapäivisin saa minut näyttämään siltä, että olisin seitsemännellä kuulla enkä suinkaan seitsemännellä viikolla raskaana, lääkäri sanoo, että se menee kyllä ohi – sitten viimeistään yhdeksän kuukauden päästä. Kiva, kiitos. Setä vielä muistuttaa, että sikiö on maailman nopeimmin kasvava kasvain, jota me naiset kasvatamme sisällämme, ja että väkisinkin se aiheuttaa myös kaikkia vähemmän toivottuja sivuvaikutuksia. No näistäpä kuulettekin sitten lisää myöhemmin. Tapauksen kunniaksi haemme take out-ruokaa kotimatkalla ja juhlistamme sitä, että seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen meistä on tulossa tulossa perhe. Loppuviikosta maltan töin ja tuskin olla kertomatta uutista kampaajalleni, joka muuten kyllä aina kuulee ensimmäisten joukossa elämäni käänteet. Viikonloppuna tulee vietettyä ehkä tähänastisen elämäni rauhallisinta pääsiäistä.

VIIKKO 7 – Kärvistelyä

Maanantaina 11.4 soittelin hermostuneena neuvolaan. En kai minä tiedä, mitä sinne pitää sanoa. Ja pitäisikö tässä nyt yhtäkkiä osata esittää aikuista ja keskustella asiantuntevasti raskauden eri vaiheista ja vauvanodotuksen ihmeellisyydestä. Suunnattoman pirteän ja maailmaa rakastavan kuuloinen ihmisen ääni luurin toisessa päässä onnittelee minua ensi sanojeni jälkeen ja änkytän jotain epämääräistä vastaukseksi. Käy ilmi, että kyseinen henkilö on vain jonkun sortin puhelinvastaaja ja hän välittää pyyntöni päästä neuvolaan the neuvolantädille, joka sitten soittaa minulle myöhemmin ja kertoo milloin saapi tulla. The neuvolantäti soittaakin seuraavana päivänä yhtä pirteine onnitteluineen ja saan ajan kolmen viikon päähän. Häh? Siihenhän on vaikka kuinka kauan. Minähän olen silloin jo ties miten pitkällä. Mistä minun pitäisi siihen asti tietää kaikki asiaankuuluvat asiat ja ruokavaliot sun muut? Olin naiiviuksissani kuvitellut, että senkun soitan, niin minut suljetaan heti hellästi terveydenhuoltoalan ammattilaisten siipien suojaan ja he ohjaavat minua hoivaten läpi raskausajan tyrskyjen. Ja paskanmarjat. Helvetillinen mahakipu jatkuu edelleen ja kun eräänä iltana kesken elokuvan katsomisen heittäydyn lattialle pyörimään itkeä volisten, avomieheni käskee minun tilata ajan yksityiselle puolelle varhaisultraan, jotta saataisiin joku selvyys siihen, pitääkö tässä nyt oikeasti olla huolissaan jostakin. Saan ajan seuraavan viikon maanantaille ja siihen asti viihdytän itseäni herra Googlen valistavassa huomassa nähden painajaisia räjähtävistä munatorvista ja muista kohdunulkoiseen raskauteen olennaisesti kuuluvista seikoista.

VIIKKO 6 – Totuttelua ajatukseen

Maanantaina 4.4 änkeän itseni työterveyslääkärin vastaanotolle, sillä olen tullut pähkäilyjeni kanssa siihen tulokseen, että kyllä tämä nyt varmaan on kohdunulkoinen raskaus tai jotain sinnepäin, kun raastava mahakipu senkun jatkuu. Ainakaan kukaan ei ole koskaan kertonut minulle tällaisista sivuvaikutuksista raskauden aikana. Noh, tämä on vain yksi lukuisista asioista, joita meille ei-synnyttäneille ei kerrota etukäteen, kuten olen saanut jälkikäteen huomata. Lääkäri tekee normaalit gynekologiset tutkimuksensa ja käskee tuoda seuraavaksi aamuksi virtsanäytteen labraan raskaustestin varmistamiseksi. Tiistai-iltapäivänä lääkäri ilmoittaa soittoajallaan tuloksen varmistuneen positiiviseksi ja käskee ottaa uudelleen yhteyttä jos kipuilu kovin pitkään jatkuu. Minä yritän tehdä töitä normaaliin malliin vaikka olen varma, että otsaani on kirjoitettu tulipunaisin kirjaimin PAKSUNA. Käytävällä moikkailen iloisesti kollegoita ja nurkan takana irvistelen, mahakipu kun on ilokseni alkanut vaivata jo päiväsaikaankin. Tasaisesti se pahenee iltapäivää ja iltaa kohden korventaen tuskaisimmin edelleen öisin. Ainoana erona on nyt se, että en voi enää popsia normaaleja särkylääkkeitä saadakseni helpotusta. Ja hah, kaikki jotka ovat kokeilleet raskaana oleville sallittua parasetamolia ovat varmaan samaa mieltä, että kyseessä on parhaimmillaankin vain lumelääke, jolla yritetään höynäyttää herkkäuskoisimpia kuvittelemaan, että ei satu enää.

VIIKKO 5 – Pahoja aavistuksia

Viikko käynnistyy tuskaisissa merkeissä. Öisin heräilen piinaavaan mahakipuun, joka tuntuu siltä kuin joku pyörittelisi tikaria vatsanpeitteissä. Joka yö pinnerrän vessanpöntöllä kuvitellen tämän olevan jotain erikoislaatuista vatsatautia ja vaivun viimein tuskanhikiseen horteeseen useiden särkylääkkeiden voimalla. Loppuviikosta mieleeni alkaa hiipiä pahoja aavistuksia laskiessani yhteen edelleenkin tavallista terhakkaammalta vaikuttavan tissiosaston ja öiset mahakipukohtaukset. Tokihan ehkäisy on jätetty pois jo aikapäivää sitten ihan tarkoituksella, mutta koska mitään ei ole kuulunut, olen jo ehtinyt tuudittautua turvallisesti siihen luuloon, että saan jatkaa itsekästä ikiteinimäistä elämäntyyliäni hamaan hautaan saakka. Perjantaina 1.4 teen kotitestin halpistikulla. Tikkuun ilmestyy haaleaakin haaleampi toinen viiva. Yritän kertoa itselleni, ettei noin haalea viiva välttämättä tarkoita yhtään mitään. Silti lähden suosiolla autolla työporukan yhteiseen illanviettoon Stand Up-klubille välttyäkseni virallista ohjelmanumeroa väistämättä seuraavalta epäviralliselta baarikierrokselta. Yöllä jo tutuksi tullut kipu herättää jälleen. Lauantaiaamuna 2.4 herään aikaisin tekemään edellispäivänä apteekista haettua kalliimpaa raskaustestiä. Vahtaan tikkua herkeämättä koko testin edellytetyn valmistumisajan, mutta suljen silmäni juuri ennen tuloksen varmistumista. Varovasti tirkistelen ripsipidennysteni lomasta tikkuun ilmestynyttä tekstiä, joka peruuttamattoman varmasti määrittelee elämäni jokaisen minuutin tästedespäin: Raskaana. Gravid. 2-3 viikkoa. Niin siinä lukee. Menen pihalle ja istahdan portaille sytyttäen tupakan tietäen samalla sen olevan viimeiseni – ainakin pitkään aikaan.

VIIKKO 4 – Hei, mun tissit on kasvanu

Tämän viikon elelin vielä autuaan tietämättömänä siitä, että elämäni oli juuri muuttunut pysyvästi. Rankasti juhlitun viikonlopun jälkeen tein normaalin työviikon ja teemapäivänä vedin kolme tuntia jumppaa koulumme oppilaille arvaamatta lainkaan, että mukanani mennä hölskytteli pienenpieni sammakonpoikasen näköinen kaverikin. Lauantaina 26.3 olimme lähdössä avomieheni ja ystäviemme kanssa lempibändini keikalle kun pukeutuessani tein havainnon: - Hei, mun tissit on kasvanu.

Huhheijaa, nyt se alkaa

Ihan ensiksi minun on tehtävä tunnustus. Jos blogin otsikosta päättelitte, että raskauteni on juuri alkanut, minun täytyy pahoitella harhaanjohtamistanne. Itse asiassa raskauteni on juuri edennyt 25 viikolleen, mutta aiemmin en uskaltanut alkaa blogia kirjoittamaan. Mitä jos vaikka jotakin olisikin sitten sattunut? Tai no myönnetäänkö vaan ihan suoraan...tilanteen tullen olen laiska kuin saapas. Vakaana aikoumuksenani oli todellakin kirjoittaa raskauspäiväkirjaa heti alusta alkaen, mutta kuinkas sitten kävikään. Jos jotakin ei ole niinsanotusti pakko tehdä, sitä on helppo lykätä. Nyt kuitenkin inspiraatio iski, ja kirjoitin valmiiksi päivitykset raskauteni etenemisestä viikko viikolta. Näin alkuun tarkoituksenani on siis syöttää useampi teksti päivässä tänne, jotta pääsen raportoimaan raskauteni reaaliaikaista etenemistäkin jossain vaiheessa. Tervetuloa. Löysätkää pipoa jo valmiiksi, elämä ei aina ole niin vakavaa.