35+0 Viis plus miinus kaks on jotain

Uusi viikko uudet kujeet. Tai no tuskinpa sentään, samaa rataa raahustetaan, viikko viikolta vaan vähän vaivaisempana. Närästys pahenee, vessakäynnit tihenee, Nukku-Masa alkaa olla harvinainen vieras, polvet rutisee taakan alla ja uutena oireena on ilmestynyt käsivarsien puutuminen öisin. Kai sitä nyt puutuu kun joku norsu makaa päällä. Viikkoja siis jäljellä oppikirjan mukaan viisi, joskin synnytyshän siis saattaa käynnistyä plusmiinus kaksi viikkoa kumpaan tahansa suuntaan. Eli optimitilanteessa viikkoja olisi jäljellä enää kolme, jos herra päättäisi haluta päästää mammaparan pinteestä ennen kuin koko kroppa sortuu alta, ja pahimmassa tapauksessa viikkoja saattaisi olla jäljellä jopa seitsemän. Ei. Sitä en suostu edes ajattelemaan. Tai no jos nyt vähän ajattelisi, niin sehän tarkoittaisi sitä, että jouluruoka nautittaisiin sairaalassa. Taatusti herkullista, ounastelen.

Viikko syyslomaa on vietetty ja nyt ollaan siis virallisesti äitiyslomalla. Töihin ei siis enää ole palaamista vaikka haluaisikin. Viime viikolla listasin tekemisiä loma-ajalle. Jotain on jo tehty, paaljoon on vielä tekemättä, esimerkiksi;

-      tarvikkeet joulu- ja ristiäiskutsukorttien askarteluun on ostettu

-      suurin osa joululahjoista on ostettu

-      vaatehuone on raivon vimmalla organisoitu siihen kuntoon, että vaunukoppaa mahtuu siellä säilyttämään (eräillä ei siis ole lämmintä varastoa)

-      vaatekaappien siivous ja organisointi on melkein valmis. Kolme jätesäkillistä turhaa roinaa ja kutistuneita vaatteita on jo kuskattu roskiin. Raaskin myös jopa lahjoittaa pois muutamat laukut ja yhdet kengät. Hyvä minä.

-      siskolta saadut jampan vaatteet on haettu kotiin mummilasta ja ne odottavat kokoluokkiinsa järjestelyä

-      sairaalakassi on pakattu (ai miten niin toivon, että lähtö olisi lähellä…?)

-      siltä ei niin kiireelliseltä - osastolta on hoidettu alta pois yhden kirjan lukeminen, koska se oli varausjonon vuoksi pakko palauttaa. (Mikä siinä on, että aina Anna-Leena Härkösen kirjoja lukiessa kuvittelen aina päähenkilön Anna-Leenan näköiseksi, vaikka eiväthän ne mitään omaelämänkertoja ole..?)

Hommat ovat siis erittäin vaiheessa. Tiedänhän minä kyllä, että ei se tyyppi aio suinkaan muuttaa asumaan entisen työhuoneen yläkaappeihin, mutta silti ne nyt vaan on siivottava, koska oletan, että vastaavanlaiseen suursiivoukseen ei tule ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen olemaan aikaa. Ja toisekseen, on ehkä jo korkea aika tyhjentää seitsemän vuotta vanhat kuitti- ja laskumapit roskiin, luopua vuoden 2004 Trendi-lehdistä ja todeta, että ehkä niille muodottomiksi vanuneille rintsikoille ei tulekaan enää koskaan löytymään käyttöä…

VIIKKO 36 – JÄLJELLÄ VIISI …TAI JOTAIN SINNEPÄIN

34+6 Paheiden kaipuu

Jaahas. Pitäisikö sitä tähän viikon lopuksi vielä avautua sellaisista ajatuksista, joita muilla raskaanaolijoilla ei ilmeisesti ole, tai joista ei ainakaan puhuta. En nimittäin ole keneltäkään muulta tällaisia mietteitä kuullut. Minä nimittäin kaipaan paheitani. Kun syksyinen iltapäivän aurinko heittää viimeisiä säteitään, haluaisin kantaa höyryävän maitokahvikuppini ulos, istahtaa etupihan portaallemme ja sytyttää tupakan. Ah ja voih sitä kahvi ja sauhut - tunnelmaa ja hetkellistä omaa rauhaa. Mitä tahansa onkin ollut tekemässä, tuo nautinnollinen viivähdys rakkaiden paheiden seurassa auttoi aina jaksamaan taas. Tämä on tunne, jotka kukaan, joka ei koskaan ole ollut riippuvainen nikotiinista, ei varmastikaan pysty ymmärtämään. Edelleenkin, vaikka olen kahdeksan kuukautta ollut tupakoimatta, kaipaan hetkittäin tupakkaa kuin vanhaa ystävää, joka on aina valmis lohduttamaan. Toinen mitä kaipaan liittyy tietysti nautintoaineisiin sekin. Kaipaan tyttöjeniltoja. Juurikin niitä senlaisia, joissa alkuiltana kokoonnutaan jonkun luokse napostelemaan pientä suolaista, meikkailemaan, juoruilemaan ja kumoamaan erinäisiäkin mansikkamargaritoja, tai mitä milloinkin. Iltoja, joina etkoilun jälkeen pakkaudutaan porukalla taksiin ja huristellaan kohti kaupungin valoja. Iltoja hämyisissä ravintoloissa ja niiden jälkeistä väsyneen raukeaa kotimatkaa, joka parhaassa tapauksessa on alkanut nakkikioskin kautta. Kaipaan jopa sitä seuraavan aamun nuutunutta olotilaa, jolloin appelsiinimehulasin ja buranan kanssa kaivaudutaan sohvan nurkkaan katsomaan edellisillan hömppää digiboksilta, ja  päivää, joka hyvällä tuurilla jatkuu roskaruuan merkeissä.

Kaipa minä sitten olen ainoa. Vaikka raskaus loppuukin joskus, en enää koskaan pääse jatkamaan paheellisia harrastuksiani entiseen malliin. Pihalla nautiskeltu savuke ei enää maistu samalta, kun ei enää ole fyysisesti riippuvainen siitä, eikä tyttöjen ilta kaupungilla enää koskaan tule olemaan samanlainen. Aina on huoli siitä, miten kotona pärjätään, ja vaikka ei olisikaan, en enää seuraavana aamuna voikaan hautautua sohvaan, vaan minun pitää olla pirteänä pitämässä seuraa pienelle ihmisen taimelle. Tottahan toki tilalle tulee paljon muuta, mutta tällainen minä nyt vaan olen. Kahdeksan kuukauden ajatustyönkin jälkeen haikeat jäähyväiset entiselle elämälle ovat edelleenkin pahasti vaiheessa.

34+5 Ihana nettilöytö ja vauvanhuone sneak peak

Viime viikolla etsiskelin netissä ideoita siihen, millä vielä voisi koristaa jampan huoneen seinää, koska huoneessa tällä hetkellä oleva tapetti on äärimmäisen pliisu, ja muuttoaikeiden vuoksi tapettia ei kannata alkaa vaihtamaankaan. Myöskään kovin paljoa tauluja en seinälle halunnut lisää jo aiemmin harkittujen sydäntaulujen tilalle, koska epäilen, että ukkelin kasvaessa huoneen väritys tulee taas täysin mullistumaan. Erinäisten kuvalinkkien kautta päädyin ihanaisen nettisisustusputiikin Villa Olivian sivuille, ja sieltäpä mukaan tarttui jotain pientä ja mukavaa. Palvelu oli äärimmäisen loistavaa. Heti tilauksen jälkeen sain päivittäin sähköpostia miten tilauksen käsittely etenee, ja maksettuani laskun, toimitettiin tilaus kolmantena päivänä maksusta suoraan postilaatikkoon. Ja vieläpä mitä kauneimmassa paketissa.

Tällainen paketista mm. löytyi. Ajattelin sitten ripustaa ulko-oveen, että kaikenmaailman höntit tajuaa olla rimputtelematta ovikelloa.

Tästä lisää myöhemmin. Jotain pientä siis seinälle…

Muutenkin jampan huone alkaa pikkuhiljaa olla kuosissa. Ensi viikolla toivoakseni saapuu vielä matto HobbyHallista, ja yksi tilaamani sydäntaulu lisää. Aiemmin olen aina tykännyt, että kaikkia esineitä ja asioita pitää olla pareittain. Nyt on jostain kumman syystä alkanut tuntua, että kaikkea pitääkin olla kolme… Tässäpä pientä kurkistusta siihen, mitä huoneesta jo löytyy.

34+4 Neuvolassa again

Ja niin se taas vierähti pariviikkonen eli oli aika jälleen piipahtaa neuvolassa. Oma terkkarini oli lomalla, eli vaihteeksi vastassa oli uusi naama, mutta oikein mukava tyyppi oli kyllä. Esitin terveydenhoitajalle huoleni siitä, että josko tässä nyt raskausmyrkytystä pukkaa, kun sormet ja varpaat ihan yks kaks yllättäin toissapäivänä pamahtivat aivan turvoksiin, ja näyttävät edelleen voivan hyvin paksusti. Virtsanäyte oli kuitenkin puhdas ja verenpaineetkin ihan vielä kohtuuden rajoissa, vaikka alapaineet ovatkin noususuunnassa. Oletettavasti aihetta huoleen ei siis pitäisi olla, vaan nakkimakkaroita muistuttavat sormet nyt vaan kuuluvat asiaan tässä vaiheessa raskautta. Kiva. Ei tarvitse enää sormuksilla koreilla. Hemoglobiini oli 132, eli ymmärtääkseni suhteellisen hyvä ajankohtaan nähden. Jampan sykkeet paukuttelivat 140 ja 150 välillä ja liikkeitä piisaa hyvin. Oikeassa asennossakin siellä kuulemma majaillaan, mutta kiinnittymisestä ei ollut mitään tietoa vielä. Saa sitten nähdä puolentoista viikon päästä, kun rv:lla 37+1 on se viimeinen lääkärintarkastus. Siinä vaiheessa kai sitä saisi jo hyvinkin olla kiinnittynyt, että olisi jotain toiveita ajallaan ulostulosta. Sf-mitta on onneksi sen yhden järkytyskerran jälkeen pysytellyt käyrien sisäpuolella, ja oli tällä kertaa 31,5. Ja hah, mitäs minä sanoinkaan viime kerralla siitä painosta, ja siitä kun ei millään tavalla huomioida aamu- ja iltapäiväpainojen eroa. Viime kerralla kun paheksuvasti tiiraillen sanottiin painoa tulleen 875 grammaa viikossa, niin nyt tulokseksi saatiin 0,044 grammaa, koska tänään taas oli aamuaika ja painoa oli muka tullut lisää vaan 100 grammaa kahden viikon takaiseen. No kotivaaka näyttää näin lounaan jälkeen iloisia 75kg:n lukemia (herrasiunaajavarjele!), eli tuskin tarvii olla huolissaan tyypin kasvusta. Tässäpä tämänkertaiset. Puolentoista viikon päästä siis ohjelmassa lääkäri, ja sen jälkeen neuvolassa käydäänkin viikon välein. Viimeinen aika määrättiin rv 39+3, mutta erittäin hartaasti toivon, että se aika jäisi jo käyttämättä…

34+3 Babyshower

Viime viikon lauantaina  minulla oli mukavaa ohjelmaa. Siskoni ja ystäväni olivat nimittäin järjestäneet babyshowerit, eli vauvakutsut, joihin oli kutsuttu parhaita ystäviäni. Parasta illassa oli se, että kutsut pidettiin ystäväni kotona, eli minun ei tarvinnut muuta kuin saapua paikalle. Pöydät notkuivat ihanista herkuista suolaisesta makeaan ja pikkunaposteltavaan, ja päivänsankarina sain siis astella valmiiseen pöytään, eikä loppusiivoiluistakaan tarvinnut huolehtia. Melkoista luksusta. Koska juhlien oli alun perin tarkoitus olla salaisuus, en tiennyt yhtään ketä odottaa, vaan aina ovikellon soidessa sai jännittää, että kukas sieltä vielä tulee. Se, miksi juhlista viime hetkessä minulle vinkattiin etukäteen, johtui aivan siitä, että olin suureen ääneen julistanut kaikille, että kun loma vihdoin alkaa, aion rupsahtaa tunnin sisällä mörrimöykyksi, koska ei tarvitse enää liikkua ihmisten ilmoilla. Onneksi läheiset ihmiset tuntevat allekirjoittaneen sen verran hyvin, että tietävät, että jos minua olisi tultu noutamaan kotoa mörrimöykky-lookissa, saattaa olla, että en olisi suostunut sohvalta hievahtamaan.

Herkkujen jälkeen sain availla lahjoja jampalle, ja hienoja ne olivatkin. Olin ajatellut, että saisin  ehkä jonkun verran vaatteita, mutta eikö mitä, kaikki olivatkin päätyneet pyytämään lahjavihjeitä siskoltani, joka makuni ja harrastukseni tuntien oli opastanut vieraita tietynsuuntaisille ostoksille, ja kauhistuin kuinka arvokkaita tuliaisia kaikilla oli.

Tässäpä niitä siis.

Pentikin ihanainen vaaleansininen nalle ja viltti. Pentikin lakanat ja säilytyskori. Mamas and Papas- sarjan unipussi.

Lehmä-helistin, suklaata, soittolelu, lakanat isomman lapsen sänkyyn, Tatun ja Patun vauvakirja, New Born-vaippoja, lisää suklaata (J). Marimekon tuttipullo sekä hevimamman must, eli vauvan kuulosuojaimet tuleville keikoille.

Persoonallisimmasta lahjasta vastasi ystäväni, jonka luona kekkerit vietettiin. Hänen käsityöihmeäitinsä oli valmistanut tyypille ihan oman mittatilausnallen. Nalle on hopeanhohtoinen ja kantaa selässään moottoripyöräliiviä.  Eipä ole joka vauvalla ihan samanlaista biker-nallea…

Olipas huikea ilta. Lupasin ystäville, että sitten kun tuleva mamma kykenee kaivautumaan poterostaan taas kohti yöelämää, tarjoan kaikille mielin määrin Cosmopolitan-boolia vastalahjaksi. Siihen tosin saattaa vierähtää vielä hetkinen.

34+2 Haaste 2

Viime viikon lopulla sain Mammamarianilta (http://illikanmatkassa.blogspot.com/) haasteen, joten here we go.
Kiitä tunnustuksen antajaa: Kiitokset Marianille tunnustuksesta! Olen mielenkiinnolla matkustanut illikan matkassa jo pitkään ja pidän kovasti Marianin kirjoituksista, enkä vähiten ihanan murteen vuoksi.

Anna tunnustus kahdeksalle bloggaajalle. Koska blogimaailmassa on viime viikkoina liikkunut kovasti samantyyppisiä haasteita, ja niin moni on niihin jo vastaillut, en tällä kertaa siirrä haastetta eteenpäin.

Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi: Koska muutama viikko sitten kerroin jo 25 satunnaista asiaa itsestäni, ajattelin tällä kertaa keskittyä äitiys- ja raskausteemaan.

1.    Ennen raskautta en jaksanut millään olla kiinnostunut muiden ihmisten vauva- ja raskausjutuista. Esitin kyllä hymy huulilla kuuntelevani ja nyökyttelin sopivin väliajoin, mutta ajatuksissani olin aina jossain kaukana. (Ja nythän tämä tosiaan on kostautunut täydellisenä tietämättömyytenä kaikesta aiheeseen liittyvästä…)

2.    En edelleenkään pidä erityisesti suurimmasta osasta lapsia. Lauantaipäivä supermarketissa on piinaa lasten kiljuessa ja kiukutellessa ympärillä ja juostessa päin ja tukkiessa kaikki paikat.

3.    Kuten kaikille lienee jo tullut selväksi, minulle raskaus on pakollinen välivaihe matkalla äidiksi. Jos tiede olisi hieman kehittyneempää, epäilen vahvasti, että meidän perheessä raskaana olisi mies.

4.    Muun muassa edellisestä syystä johtuen pikkujamppa jää todennäköisesti ainoaksi biologiseksi lapseksemme. (Ellen sitten koe sitä samaa raskauden ja synnytyksen jälkeistä muistinmenetystä, mitä suurin osa naisista tuntuu potevan.)

5.    En koe sairastuneeni erityiseen pesänrakennusviettiin niin kuin monet kuulemma tekevät. Jatkuva shoppailu ja tulokin huoneen tuunaus ovat vaan loistava tekosyy saada toteuttaa sisustusvimmaani, josta olen kärsinyt jo pitkään ennen raskautta.

6.    Kissan- ja koiranpennut ovat edelleen mielestäni söpömpiä kuin vauvat.

7.    Olen huolissani perheemme taloudesta tulevaisuudessa. Lapsethan tunnetusti tulevat hyyviiin kalliiksi.

8.    Kaikesta sanomastani ja kokemastani huolimatta jaksan uskoa, että kun ensimmäisiä kertoja pääsen tiirailemaan pikku-ukkelia silmiin, herää minussakin se suuri hoivavietti ja kaikki ne tunteet, mistä muut osaavat puhua jo ennen synnytystä.

34+1 Sairaalakassi ja masukuvaa rv 35

Vau-kirja kehotti jo rv 33:lla siellä isän odotus-puolella isää huolehtimaan, että tuleva äiti pakkaa sairaalakassin. Siellä äitipuolelle ei kyllä ole vielä käsketty pakata mitään. Olettavatkohan kirjantekijät, että meillä naaraspuolisilla raskausdementia on jo tässä vaiheessa tehnyt tehtävänsä ja on parempi antaa isien huolehtia kaikesta järkevästä? No, tehtävähän se on joka tapauksessa, ellei sitten halua äkkilähdön yllättäessä pyytää miestä kuskaamaan tavaroita sairaalaan ja ottaa riski, että ukkeli onnistuu kiikuttamaan mukanaan juurikin ne vaatteet, jotka eivät ole mahtuneet päälle enää puoleen vuoteen ihohoitotuotteista sun muista puhumattakaan. Tuntuu vaan hippasen hankalalta asennoitua pakkaamaan tavaroita, joita ehkä tarvitsee neljän viikon päästä, ehkä kuuden tai ehkä pahimmassa tapauksessa vasta kahdeksan viikon päästä (härregyyyd). Meinaan saattaa tuo sää esimerkiksi hieman vaihdella lähtöajankohdasta riippuen. Ajattelin nyt kuitenkin yrittää tässä listata ainakin jotakin kassiinpantavaa. Nettihän tursuilee erilaisia vinkkejä, mitä mukaan kannattaa ottaa. Ehkä huvittavin vinkkilista löytyy Bebesinfon (http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=62) sivuilta, joissa olennaisina asioina listataan mm. jumppamattoja (huom. vielä oikein monikossa), laventeliöljyä, kynttilöitä, oma päiväpeitto, imetystee (mikä??), vauvalle Ruskovillan silkkimyssy (muu ei varmaan käy?), kertakäyttöiset kuoharilasit ja viinipullo. No mikäpä siinä, kukanenkin taaplaa tyylillään. Myönnän kyllä itsekin hetken aikaa harkinneeni oman jumppapallon mukaanroudaamista, koska sen päällä köllöttely on jo alkuraskaudesta auttanut mahakipuihin ja oman mankan, koska jos synnytys venyy, haluan kuunnella omanalaistani musiikkia enkä mitään klassista radiokanavaa (saattaa muuten angstit ampaista ihan uusiin stratosfääreihin). No, valmennuksessa kerrottiin, että sairaalasta löytyy palloja ja stereoita, eli ehkä säästyn siltä, että joutuisin kottikärryillä kantamaan tavaraa mukanani. Mitä sitten luulen tarvitsevani:

-kamera ja laturi

-kännykkä ja laturi

-hygieniatuotteet = puhdistusemulsio, kasvovesi, kosteusvoide, shampoo, hoitoaine, hiuslakka, harja, hiusrenksuja /huivipanta, huulirasva, suihkugeeli, vartalovoide, käsivoide, hammasharja, -tahna, -lanka, deodorantti, meikit, hajuvesi?. (Tämä on muuten meikäläisittäin hyvinkin karsittu lista. Jos ottaisin mukaan normirepertuaarin, tulisi mukaan tietysti vielä silmänympärysvoide, hiuksiin jätettävä hoitoaine, muotoilutuote, jalkavoide, selluliittigeeli, raskausarpia ehkäisevä/korjaava voide, karvapoistogeeli ja höylä, hiustenkuivaaja ja –suoristaja… Oletan kuitenkin, että kyseisenlaisen suorituksen jälkeen silmäryppyjen hoito ja karvojen ajelu ei ole ihan päällimmäisenä mielessä..?)

- lukemista

-CD-levyjä (varoitus Oysiin samoihin aikoihin tähtääville, hevillä ei hävitä…)

-eväitä, juomista ja herkkuja (ja luumuja ja lakuja..)

-kotiutumisvaatteet (kun vaan tietäisi, että paljonkohan sitä pakkasta jo sitten on. Oletan, että collegehousut ja pitkät kalsarit- osastolla lähdetään hehkeästi kohti uutta perhe-elämää)

-neuvolakortti (ihan varmaan unohdan)

-nimi- ja numerolista henkilöistä, joille ilmoitetaan asiasta

-omia sukkia

-muistivihko ja kirjoitusvälineet

-korvatulpat

-mp3

-Kotiin valmiiksi turvakaukaloon vauvan kotiutumisvaatteet ja hoitolaukku. Avokki muistanee tämän tuoda kun saapuu meitä hakemaan.

Muuten siis ajattelin, että niillä sairaalan karmeilla kamppeilla mennään sielläoloaika. Ei suuresti huvita alkaa pyykkäämään jossain sadassa asteessa kaikkia omia vaatteita kun ilmeisesti sitä vuotaa kuin pistetty sika ne ensimmäiset päivät. Vähän lisäksi arveluttaa, että pitääköhän minun tosissaan raahata omat pullot ja tuttelit mukaan, kun kuulemma se on tämä sairaaloiden imetysmyönteisyys (pakotus) mennyt niin pitkälle, ettei sitä korviketta oikein anneta…? Kertokaa toki jos kokemuksia löytyy. Lisäksi otetaan mielellään vinkkiä vastaan, mitä listalta puuttuu.

Alla vielä masukuvaa viikolta 35, eli 34+0 ja vertailupohjaksi kuvasarjaa päiviltä 30+0 ja 32+1… jep..iso se on.

34+0 Puuhailtavaa äitiyslomalle ennen h-hetkeä

Kukahan neropatti on keksinyt tämän raskausajan laskuopin. Tänään alkoi raskausviikko 35, mikä kuulostaa siltä, että potentiaalinen synnytys olisi käsillä 5 viikon päästä. Vaan hähhäh, eipä olekaan. Todellisuudessahan tänään on siis päivä 34+0 raskauden kestossa, ja arvioituun synnytykseen viikkoja jäljellä kuusi. Blaah! Vau-kirjan mukaan pikkuotus painaa tämän viikon paikkeilla noin 2300 grammaa, mutta voinpa kertoa, että mikäli yritän hetkeksikään heittäytyä selälleni makaamaan, on jampan arvioitu paino lähempänä 10 000 grammaa. Tai siltä se ainakin tuntuu. Muutenkin, jos keskimäärin kuukaudessa sanotaan olevan neljä viikkoa, kestää raskaus kokonaisuudessaan 10 kuukautta, eikä suinkaan yhdeksän, niin kuin puhutaan. Jos minä olen ollut raskaana 34 viikkoa ja jaan sen neljällä, olen siis ollut raskaana 4 x 8 + 2 viikkoa, eli kahdeksan ja puoli kuukautta. Näin ollenhan laskettuun aikaan pitäisi olla kaksi viikkoa jäljellä eikä suinkaan kuutta. Argh! No tiedänhän minä toki, ettei kalenteria lueta ihan kirjaimellisesti noin, mutta juuri nyt kun olo on mitä on, toivoisin, että luettaisiin.

Mutta asiaan. Päivän teemana ajattelin listata, mitä hommia olisi ohjelmassa tälle niinkutsutulle lomalle. Tänään tosin olin jo hoitamassa osaa asioista, mutta koska ne ovat edelleen vaiheessa, siispä listalle edelleen pääsköön.

-      pese loput jampan vaatteet

-      pese harsot, lakanat ja muut petivaatteet

-      desinfioi pullot ja tutit

-      organisoi vaatekaapit ja vaatehuone niin, että jampan kamatkin mahtuu sinne (tällä hetkellä iso osa vaatteita sekä yhdistelmät on edelleen säilytyksessä tulevan mummin luona…)

-      valikoi kaappeja läpikäydessä kirpparille menevät kamat ja yritä heittää edes jotain roskiinkin (Olen parantumaton hamsteri. Omistan edelleen mm. vaatteita, joita olen käyttänyt 14-vuotiaana. Niillä on tunnearvoa. On on.)

-      tee lista sairaalakassiin tarvittavista tavaroista

-      pakkaa se hemmetin sairaalakassi

-      opettele käyttämään turvakaukaloa ja yhdistelmiä

-      osta joululahjat (ja –paperit ja –nauhat)

-      tee joulukortit

-      Kirjoita (ja lähetä?) ne joulukortit ja pakkaa ne lahjat

-      tee ristiäiskutsukortit

-      päivitä vauvakirjaa

-      täytä pakastin jo etukäteen vierasherkuilla

-      tee lista henkilöistä ja numeroista, joille tyypin maailmaantulosta ilmoitetaan

-      viimeistele vauvanhuoneen sisustus

-      hanki ”vauvan lääkekaappiin” tarvittavat tuotteet

-      kiinnitä noin miljoona valokuvaa albumeihin ja kirjoita kuvatekstit

-      jatka ikuisuusprojektina olevaa reseptivihkon päivitystä (eli valikoi, leikkaa, liimaa..)

-      laita joulu. Mm. kuusi. Olen päättänyt, että nyt kun meitä on jouluna kolme, se on riittävän hyvä peruste hommata joulukuusi. Tähän asti sitä ei ole ollut.

-      Lue ne monta monituista kirjaa, jotka olet kirjastosta varannut ja hakenut, ja joita et ole ehtinyt lukemaan. Tee sama kaikille moniaisille aikakauslehdille, joita olet syksyn ajalta säilönyt, kun et ole ehtinyt lukea. Katso myös boksilta pois ne kymmenet tunnit tallennettuja hömppäsarjoja, ennen kuin boksin muisti tule kertakaikkiaan täyteen.

Että tällainen lomaohjelma. Alkaa pikkuisen vaikuttamaan siltä, että kiirettä pukkaa. Isäntä kyllä naureskeli, että vähintään tuo reseptihomma jää edelleen vaiheeseen. On meinaan ollut melko pitkään jo työn alla…

VIIKKO 35 – TYHMÄÄ MATIKKAA

33+6 Viimeistä kertaa

Tänään oltiin avokin kanssa ulkona syömässä pitkän kaavan mukaan. Ohjelmassa oli kaikessa rauhassa nautittavat alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka kahveineen ja sen jälkeen vielä kurvattiin videovuokraamoon hakemaan elokuvaa, jonka saisi katsoa kenties viimeistä kertaa aivan rauhassa ilman keskeytyksiä. Kun viikot ennen h-hetkeä alkavat käydä vähiin, pitää nyt nauttia näistä viimeisistä kahdenkeskisistä rauhallisista hetkistä. Eihän se elämä tietysti lopu lapsen syntymään, mutta oma rauha kyllä taatusti loppuu. Vai onko joku nähnyt pariskuntaa ruokailemassa ravintolassa rauhalliseen tahtiin keskenään jutellen, ja lapsen köllöttelevän vieressä aivan hiljaa ja huomiota vaatimatta. I don’t think so. Epäilen myös toisen lempiharrastuksemme, eli elokuvien töllöttämisen saavan uusia vivahteita, kun välillä pitää rientää syöttöhommiin tai vaipanvaihtoon. Harrastatteko te muut siellä joitain asioita viimeistä kertaa ? Minä ainakin tunnustan, että olen jo kesästä saakka käyttänyt tätä hyvänä tekosyynä itselleni tehdä milloin mitäkin. Melko monta viimeistä kertaa olen jo vienyt itseni viikonloppuna salaattilounaalle kahvilaan kaupoissa pyörimisen jälkeen, ostanut itselleni kalliita herkkuja  iltojeni ratoksi, tai perustellut jonkun hullulta vaikuttavan hankinnan sillä, että kohta ei enää voi… Seuraavat vauvattomat äitiyslomaviikot tulevat kenties olemaan oikeaa kulta-aikaa tämän viimeistä kertaa-ajattelun saralla, sillä nyt oikeasti käsillä alkavat olla ne viimeiset hetket, kun vielä voi…

                                                   Jälkiruuaksi italialaista kirsikkajäätelöä.

33+5 Hollannin tuliaiset

Avokki palasi tiistain vastaisena yönä Hollannin jalkapalloreissultaan, ja aamulla keittiön pöydältä löytyi tuliaisia. Mamma sai hajuvettä ja hamppukäsivoidetta, jonka tuoksu on kerrassaan..hmm..erikoinen, mutta tehokasta kyllä tuntuu olevan. Pikkujamppa sai kesäksi peliasun. Jalkapallopelipaita ja –shortsit, sekä ihka-aidot Adidaksen minitennarit. Like father like son… No, pelihommia pitänee ehkä vielä odotella, mutta voihan asussa muutenkin kölliä Pahoitteluni tärähtäneestä kuvanlaadusta.

33+4 Tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä…

… koska hän on lomalla. Pitkällä sellaisella. Ensin viikonloppu, sitten viisi päivää syyslomaa ja sitten alkaakin se virallinen äitiysloma, jota jatkuu aina kesälomaan saakka. Eli ensimmäistä kertaa aikuiselämässä tilille tulee rahaa ilman työntekoa. Outoa. Todella outoa. Joskin tietysti se tulotaso tipahtaa sitten tammikuussa puoleen tai jotain sinnepäin, mutta kuitenkin. Tänään vielä haahuilin työmaalla pitkään tuntien loppumisen jälkeen siirtelemässä paperipinkkoja paikasta toiseen, ikään kuin sijainen ei niitä löytäisi, jos ne olisivat kymmenen senttiä eri suunnassa. Erittäin otettu olin myös erään kahdeksannen luokan tytön tuomasta läksiäislahjasta. Ei pääse ope laihtumaan lomankaan alettua, kun sai mukaansa ison rasiallisen Geisha-suklaata. Nyt ei auta kuin yrittää sorvata pääkoppa siihen asentoon, etten syysloman jälkeen vanhasta muistista kurvaa aamukahdeksaksi työpaikan pihaan tai lue joka päivä työsähköposteja. Uskottava se vaan on, että ei se maailma (tai koulu) pysähdy, vaikka heittäytyisinkin ihan vaan oloneuvokseksi, ja jättäisin kaiken aivotoimintaa vaativan työn hetkeksi muille. Seuraavat (noin) kuusi viikkoa on minun omaa loma-aikaani, ennen kuin alkaa tutustuminen siihen aivan uudenlaiseen tehtävään.

                 Kuva otettu kesän lopussa Oulun Nallikarissa meren rannalla. Paikka, jossa sielu lepää.

33+3 Perhevalmennus Vol 3

Tänään oli tältä erää viimeinen perhevalmennus. Se viimeinen kertahan on siis helmikuun lopussa ja siihen on tarkoitus osallistua sitten koko perheen voimin. Ei ollut enää mikään varsinainen yllätys, että tämäkin kerta käynnistyi korttilämmittelyllä. Kuinkas muutenkaan… Tällä kertaa lattialta poimittiin kuvakortteja, joihin oli kirjoitettu tekstejä tyyliin äiti, isä, uni, luottamus jne. ja tarkoitus oli poimia kortti, joka kuvaa omaa tunnetilaa tai itselle tärkeää asiaa synnytyksen jälkeen (tai jotain sinnepäin). Ei liene mikään shokkiuutinen kenellekään, että oma korttini oli juurikin tuo uni. Sitten taas katseltiin videota, tällä erää aiheesta imetys. Videon piti käsitellä sekä imetystä, että pulloruokintaa, mutta kyllä se jälkimmäinen kuitattiin sillä, että videon lopussa tuumattiin varsin lyhyesti, että ( by tyhe way) pullollakin voi ruokkia. Jatkettiin keskustelemalla videon herättämistä ajatuksista ja aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Onneksi aihe laajeni nopeasti koskemaan muutakin vauvanhoitoa, niin kuin illan teemana olikin, ja jossain vaiheessa illan vetäjät ilmoittivat, että voidaankin jatkaa näin yhteisesti keskustelemalla loppuun saakka ja voidaan jättää ne aiotut pienryhmäkeskustelut pois. Halleluja ja rasti seinään. Kysymyksiä esitettiin laidasta laitaan ja itsekin sain mm. varmistuksen sille, että kyllä se miinus kymmenen astetta kuulemma on vauvalle se pakkasraja, jonka jälkeen ulkoilua tulee välttää. Jos siis talvesta tulee samanlainen kuin pari aiempaa, niin sitä tullaan sitten majailemaan neljän seinän sisällä melko pitkään laitokselta kotiutumisen jälkeen. Lisäksi saatiin hiplailla tuttipulloja, ja maidonkerääjiä ja muita vauvanhoitoon liittyviä tarvikkeita, jotka allekirjoittanut tosin antoi aika nopeasti ringissä seuraavalle. Mitä niitä enää hiplailemaan, kun ne on tullut jo kerran hankittuakin… Kokonaisuutena tämä ilta oli ehkä mukavin valmennuksista, eikä illan vetäjistä kukaan yrittänyt painostaa meitä tulevia mammoja imetykseen, vaan pulloruokinnastakin puhuttiin aivan neutraaliin ja hyväksyvään sävyyn. En nyt tiedä onko tämä taas aivan hyvä idea tunnustaa tässä vaiheessa julkisesti, mutta itse olen ajatellut ruokkia lapseni korvikkeella. Syitä on useampia, mutta ehkä suurimpana syynä on se, että koen rintaruokinnan liian kahlitsevaksi. Olen aina ollut melko suuressa määrin sitoutumiskammoinen, ja ajatus siitä, että joku toinen on kaksikymmentäneljä tuntia riippuvainen minusta puolen vuoden verran, on jokseenkin mahdoton. Tiedän aiheen olevan melko arka ja eräänlainen tabu, ja tämä nyt taas herättää varmasti voimakkaita reaktioita ja vastalauseita monessa teissä, mutta kerronpa nyt kuitenkin. Olenhan täällä muitakin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitäni aiemminkin vuodattanut. Koskaanhan ei pidä sanoa ei koskaan, ja koskaan ei tiedä muuttuuko mieli, mutta tällä hetkellä olen asennoitunut tällä tavalla, ja ajattelen, että meidän perheessä molemmilla vanhemmilla tulee olemaan tasavertainen mahdollisuus osallistua vauvan hoitoon ja ruokintaan.

33+2 Hankinnat - part three

Muutama päivä sitten mainitsin ohimennen, että tyypin hankinnat alkavat nyt olla tehtynä. Tiedän, että jotkut taikauskoisimmat hankkivat etukäteen vain minimimäärän tarvikkeita ja tavaroita, mutta allekirjoittanut on sen verran mukavuudenhaluinen, että haluan laitokselta kotiutuessani tulla valmiin ääreen. Uskon, että ensimmäiset viikot täysin erilaisessa elämänrytmissä ovat varmastikin riittävän rankat ilman, että vielä tarvitsisi lähteä juoksentelemaan ympäri kauppoja ja kirppareita vauva kainalossa, varsinkaan, kun oletettavasti joulukuun puolella alkaa olla jo sen verran kylmäkin, että ei välttämättä heti alussa ulos edes tyypin kanssa uskaltane. Tiedän myös, että monet toista lastaan odottavat tuumaavat hankintalistani nähdessään, että puolet tavaroista on turhia, ja että ilman tuota ja tuotakin pärjää. Aivan varmasti pärjääkin, en epäile hetkeäkään. Ovathan omatkin vanhempani aikanaan eläneet kerrostalokaksiossa kahden lapsen kanssa ja ajelleet Datsun sata-aalla aivan tyytyväisenä ilman kaikenmaailman härpäkkeitä. Nyt onkin kyse siitä, että minun  ajattelumaailmani mukaan elämästä ei tarvitse väenvängällä yrittää tehdä hankalampaa kuin se on, jos sitä vain jollakin keinolla on mahdollista helpottaa. Siksipä siis pikkujamppa omistaakin jo ennen syntymäänsä seuraavanlaisia juttuja:

-      Graco-yhdistelmävaunut, turvakaukalo ja telakka

-      Brion pinnasänky. Ja tykötarpeet (= patja, petauspatja, kosteussuoja, lakanoita, peitto, tyyny, viltti, pussilakanoita ja tyynyliinoja, laitapehmuste, mobile, uniliina)

-       Brion hoitopöytä. Ja tykötarpeet (=hoitoalusta, vaipparoskis, säilytyslaatikoita, vaippoja, pesuneste, hoitovoide, puhdistuspyyhkeet, pumpulitikut, sinkkivoide, talkki, pikkupyyhkeitä)

-      harsoja

-      Stokke syöttötuoli ja siihen Newborn-setti

-      sitteri ja leikkimatto

-     ruokailuun imetystyyny, tuttipulloja, ruokalappuja, ruuanlämmitin, pullondesinfiointilaite, pulloharja, aterinsetti ja ruokailuvälineitä, pöytätabletti

-     pesuhetkiin kylpyamme, kylpyammeen jalat, kylvetystuki, liukastumiseste, kylpyankkoja (J), pesulappuja

-      hoitolaukku

-      tutteja ja tuttinauhoja

-      viihdykkeeksi kirjoja, helistimiä, cd-levyjä

-      vaatteita

-      erinäisiäkin sisustustavaroita…

Että tällaista meilläpäin. Kertokaa jos huomaatte, että olen unohtanut tykkänään jotakin oikeasti oleellista. Itse olen ajatellut, että enää olisi hankkimatta äidinmaidonvastikkeet ja apteekkitavaraa.... ja ehkä ihan muutama sisustusjuttu vielä...

33+1 Lasten kirjakerhot

Minä rakastan kirjoja. Olen harrastanut lukemista heti kuusivuotiaasta saakka kun ylpeydestä hehkuen mainostin äidilleni lukeneeni ihan itse elämäni ensimmäisen kirjan. Kirjahan oli suuri merkkiteos nimeltään Mat-ti me-nee kou-luun, tai jotain sinnepäin… No joka tapauksessa siitä asti olen ahminut kirjoja; hevoskirjoja, Lotta-kirjoja, Tiina-kirjoja, jännityskirjoja, dekkareita ja rakkausromaaneja on kulunut laidasta laitaan. Kirjojen maailma on aina ollut hyvä paikka paeta oikeaa maailmaa aina tarpeen tullen. Niinpä toivon, että pikkujamppa tulee joskus jakamaan tämän suuren intohimon kanssani ja voimme silmät loistaen käydä keskustelua Peter Panin syvimmästä olemuksesta. En sitten tiedä muista syntymättömistä vauvoista, mutta meidän tyyppimme kuuluu jo kahteen kirjakerhoon. Heh.  Aikani perehdyin ensin netissä eri lasten kirjakerhojen tarjontaan (ja liittyessä mukana tuleviin kylkiäisiin) ja valikoin kerhoiksemme Suuren Suomalaisen Lasten Kirjakerhon, jossa liittymishintaan sai mm. Astrid Lindgrenin rakastetuimpia satuja sekä Vau-kerhon, johon aluksi suhtauduin vähän epäillen, mutta totesin sitten, että siellä on ehkä parhaiten huomioitu eri ikäiset lapset, ja jopa ihan vauvatkin. Viime viikolla sitten sainkin jo noutaa paketit postista. Kerhoihin liittymisen lisäksi olen jo vuosikausia hamstrannut alennusmyynneistä sellaisia satuklassikoita, joita kaikkien lasten tulisi minun mielestäni päästä kuulemaan sekä Mauri Kunnaksen ihania Koiramäen kirjoja niiden upean kuvituksen takia. Nyt vain odotellaan, että milloinka sinne satujen maailmaan pääsee taas sukeltamaan hyvällä syyllä uudestaan.

 

Kuvassa Vau-kirjakerhon liittymispaketin satoa. Uniriepu, kehtolaulu-CD ja -sanat-kirjanen,

Pikku-Eetu-kirja, ja pieni pahvinen Pupu-kirja

33+0 Aamukampa

Vähiin käy aamukammassa piikit. Viimeinen työviikko lähti tänään käyntiin. Nyt jotkut muut, joilla laskettu aika sattuu samoihin päiviin saattavat siellä hieman ihmetellä, että mitenkä niin viimeinen työviikko. No minulla kun sattui näin onnekkaasti (paistaa se päivä joskus risukasaankin, näemmä), että meillä täällä pohjoisessa alkaa koulujen syysloma juurikin ensi viikon maanantaina, ja minulla alkaa äitiysloma sitten syyslomaviikon loppuessa lauantaina. Elikkäs nyt jään perjantaina ensin syyslomalle viikoksi ja siitä viikon päästä alkaa virallisesti äitiysloma. Mahtihomma! Nyt ei voi muuta kuin lähettää virtuaalisesti teetä ja sympatiaa teille muille, jotka vielä sinnittelette töissä hieman pidempään. Kyllä tässä nimittäin on alkanut tajuamaan, miksi sille lomalle jäädään jo ennen lapsen syntymää. Tänään viimeksi kuulin eräältä kollegalta ihmettelyjä, että eikö sun pitäis jo pikkuhiljaa jäädä lomalle kun on tuo kävelykin mennyt tuollaiseksi ja jalkaterät on kääntyneet ulospäin kuin Aku Ankalla. No okei, ei se tuota Aku Ankka  vertausta käyttänyt, sen lisäsin ihan itse. Mutta vastaus on todellakin kyllä joo ilman muuta pitäisi. Viime viikon loppupuolella alkaneen flunssasaikun ja levätyn viikonlopun jälkeen kuvittelin aamulla olevani elämäni kunnossa, mutta töissä taas huomasin heti eka tuntien jälkeen, että hengästyminen senkun pahenee (ei tahdo opettamisesta oikein tulla mitään kun ei jaksa puhua…), kulkeminen paikasta toiseen on tuskaisan hidasta ja raskasta ja pinna on kireällä kuin viulunkieli. Ja sen on varmaan oppilaat taas saanut tuta… Viimeinen työviikko tulee olemaan kiireinen, kun pitää saada kaikki paikat ja materiaalit sun muut jutut siihen kuntoon, että sijainen voi hyvillä mielin tulla jatkamaan hommia sitten syysloman jälkeisenä maanantaina. Erittäin hassulta tuntuu myös ajatus jättää työmaa kokonaan seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen kun 18-vuotiaana aloitin säännöllisen työnteon, en ole koskaan ollut noin pitkää aikaa pois työelämästä. Mielenkiintoista nähdä alkaako kotonaolo maistua niin, ettei enää töihin halua palatakaan, vai hiipiikö keväällä jo tunne, että pitäisi päästä takaisin työn pariin. Reipasta viikon alkua kaikille, ja terveisiä haluaa ilmeisesti lähettää myös eräät, jotka yrittää tunkea koko ajan tuolta oikean puolen kyljestä väkisillä ulos. (Vau-kirjan tekijät hei, eikö tämän menon pitänyt alkaa rauhoittua pikkuhiljaa…?)

VIIKKO 34 – VIIMEINEN TYÖVIIKKO

32+6 Keinutuolipakkomielle

Minä olen jo vuosikausia kärsinyt pahasta pakkomielteestä, jonka aiheena on ollut keinutuoli. Vaikka muuten olenkin kovasti modernin ja yksinkertaisen sisustuksen ystävä, olen lapsuudesta saakka muistellut lämmöllä mummolan vanhaa, mustaa, kitisevää keinutuolia, jossa sain aina kylässä ollessani kiikkua niin paljon kuin huvitti. Ja minuahan huvitti. Myöhemmällä iällä keinutuolipakkomielle on aina aika ajoin palannut minua kiusaamaan, mutta koska olen asunut milloin missäkin pienessä vuokra-asunnossa tai kituuttanut menemään opiskelijabudjetilla, tai on muuten vaan ollut tuhat tärkeämpääkin asiaa hankittavaksi, on keinutuoli aina saanut väistyä. Nyt kuitenkin olen kesästä saakka antanut itselleni luvan ryhtyä haaveilemaan oikein urakalla ikioman kiikkustuolin hankinnasta, ja milläpä muullakaan (teko)syyllä kuin, että pikkujampan huoneeseenhan on kertakaikkiaan aivan pakko saada keinutuoli, jossa häntä on hyvä ensin syöttää ja sitten keinutella takaisin uneen. Eikö vaan? Yllätyksenä tulikin sitten ao. tuolien hinta. Jopa ihan ne vanhat puiset mummolaversiot maksavat lähemmäs 500 euroa! Koska neliöt asunnossamme eivät hartaista toiveistani huolimatta ole kuitenkaan maagisesti lisääntyneet, jouduin hylkäämään perinteisen mummolatuolin jo siitä syystä, että se ei meille millään mahtuisi. Toisekseen, perinteinen muotokieli ei ehkä aivan muutenkaan olisi istunut muihin sisustusratkaisuihimme. Aikani etsittyäni löysinkin sitten täydellisen yksilön nimeltä Rar-keinu. Valitettavasti kyseistä kaunokaista ei meidän kotikaupungistamme silloin vielä saanut, ja suurena skeptikkona en arvannut tuolia ryhtyä englantilaisesta nettikaupasta tilaamaankaan, vaikka sen sieltä olisi muutaman kympin edullisemmin saanutkin. Epäilin, että matkan varrella laatikko ottaisi kuitenkin sen verran osumaa, että perille saavuttuaan keinu olisi vain lommoinen muisto rakkauteni kohteesta. Mutta mitä kummaa? Syksyn saavuttua sisutuskauppoihin kävi ilmi, että kuulumme tuolin kanssa sittenkin yhteen. Vepsäläinen oli ottanut tuolin valikoimaansa, ja käytyäni vielä muutaman viikon  itseni kanssa neuvottelua ostoksen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta (koska hinta ei valitettavasti ollut mikään ihan pieni), tulin  siihen tulokseen, että vuosikausia jatkuneeseen pakkomielteeseeni on nyt vastattava ja tilasin kiikun kotiin. Eilen se sitten tuli. Saako huonekalua rakastaa? Saahan? Jooko?

Kuva lainattu http://pinterest.com/janew/rocking-chairs/

32+5 Yksin kotona

Täällä sitä ollaan jo toista päivää yksin kotona. Vai voiko noin enää sanoa kun eräät kyllä ilmoittelee olemassaolostaan harva se minuutti? No joka tapauksessa, ukkokulta on viettämässä viimeistä (?) poikien reissua oletettavasti piiitkäään aikaan ja seikkailee tällä hetkellä jossain päin Amsterdamia matkalla jalkapallo-otteluun ja epäilemättä kiertää erinäisiäkin pubeja siinä matkan varrella. Minä nautiskelen omasta rauhasta ja siitä, että kukaan ei ole sotkemassa. Mahtavaa aamulla vallata koko keittiöpöytä vaan omaan käyttöönsä ja muutenkin herätä siihen, että kämppä on samassa siivossa kuin illalla nukkumaan mennessä, eikä kukaan ole yön aikana istunut jokaista sohvatyynyä littanaksi ja murustellut sipsejä joka puolelle. Taitaa olla noin ylipäänsä viimeiset hetket tälle elämälle kun pääsee nauttimaan tällaisesta luksuksesta. Parin kuukauden päästä ne sipsinmuruset saattavatkin olla pienimmästä päästä murheita. Välillä hirvittää, että sopeutuukohan allekirjoittaneen pääkoppa ikinä joka puolelle ilmestyviin puklutahroihin ja tuoksahteleviin vaippoihin. Sehän jää nähtäväksi. Eilen illalla oltiin lähimpien työkavereiden kanssa ulkona syömässä pitkän kaavan mukaan ja oli mahtavaa juoruilla kerrankin rauhassa, kun töissä ei oikein kukaan kiireiltään ehdi kovin syvällisiä turinoimaan. Saan olla todella onnellinen, että lähitiimini kollegat ovat kaikki ihania ja lämminhenkisiä ihmisiä, joita kaikkia voin rehellisesti pitää kavereina ja joista yhdestä on jopa tullut oikein sydänystävä. Vaikka joka työpaikalle varmasti mahtuu myös niitä noita-akkoja joiden pelkkä näkeminenkin ahdistaa, on mahtava jos seasta löytyy myös oikeasti luotettavia ihmisiä. Tänään puolestaan suuntaan toiseen ravintolaan illalla erään hyvän ystäväni kanssa, jota on kyllä raskauden myötä tullut laiminlyötyä, kun elämään ei ole tuntunut mitään muuta mahtuvan kuin työ ja raskaus. Sosiaalisiin suhteisiin panostaminen on kyllä ollut kesän jälkeen enemmän ja vähemmän virtuaalitodellisuuden varassa (lue FB…) Huomenna puolestaan äitikulta saapuu luokseni päivälliselle. Oli nimittäin pakko kutsua, sillä muuten sunnuntairuokailu olisi mennyt einesten merkeissä. Ei kai kukaan jaksa kokata pelkästään itseään varten? En minä ainakaan. (Aikanaan, kun muutin pois kotoa, elin ensimmäiset puoli vuotta muroilla. Ne oli aivan hyvä aamiainen, lounas sekä illallinen.) Omaa rauhaa jatkuu vielä tiistain vastaiseen yöhön saakka ja aion kyllä ottaa siitä kaiken irti. Tokkopa tällaista tilaisuutta enää koskaan ilmaantuu.

32+4 Perhevalmennus Vol 2

No niinhän se sitten rykäistiin käyntiin tämä perhevalmennuksen kakkos-osakin samaisen nuoren vastavalmistuneen terkkarin jälleen takataskustaan kaivamalla korttipakalla. Tällä kertaa lattialle leviteltiin eri-ilmeisiä ja –asentoisia nallekarhun kuvia, joista sitten piti valita kuva, joka ilmentää omaa asennoitumista synnytykseen. Johan nyt on markkinat. Jos se vielä ensi kerralla kaivaa jonkun korttipinon esille niin saatanpa hyvinkin lähteä nostelemaan saman tien. No hammasta purren selvittiin taas tästä pakollisesta alkulämmittelystä, jonka jälkeen siirryttiin katsomaan synnytysvideoita. Ensimmäinen video oli taas kuvattu joskus vuodella miekka ja kypärä ja siinä toista (!) lastaan synnyttävä nainen kertoili rauhalliseen tahtiin synnytystuntemuksiaan, ja synnytys oli ehkä todellakin sieltä maailman helpoimmasta päästä, joita sattuu varmaan yksi triljoonaan. Toinen video oli paikkakuntamme omasta sairaalasta, jossa myöskin toista (!!) lastaan synnyttävä nainen synnytti luomukeinoin. Tässä videossa jo vähän äristiinkin, mutta nekin pienet ärinät kätilö tukahdutti sanomalla että ”Nyt ei tarvita yhtään ääntä, ponnistat vaan.” (Tässä vaiheessa videon katsominen alkoi vatuttamaan ja allekirjoittanut kykeni vaan miettimään, että milläköhän astalolla olisin itse kyseistä kätilöä tilanteessa huitaissut. Toim. huom.) Olisiko nyt sitten ollut liikaa vaadittu kuvata ihan ihka aito ensisynnytys ja näyttää se meille, kun nämä valmennukset on kuitenkin ensisynnyttäjille tarkoitettu? Kysynpähän vaan. Tai ainakin sellainen, missä kaikki ei suju amerikkalaiseen sarjatyyliin. Ainakin itsellä on jäänyt ikuisesti mieleen yläasteen ysiluokalla katsottu nuorisoelokuva Täältä tullaan elämä, jossa ihan äkkiarvaamatta kuvaruudulle pamahti aivan helkkarin realistinen synnytyskohtaus. (Kiitos vaan silloiselle Opolle. Et sitten varoittanut. Sen videon jälkeen kukaan luokan tytöistä ei ajatellut ikinä synnyttää.) Videoiden jälkeen keskusteltiin pienryhmissä (jee jee, jälleen yksi työskentelymuoto, jota inhoan) synnytykseen liittyvistä asioista kuten milloin lähteä sairaalaan, mitä kivunlievityskeinoja on ja mikä on tukihenkilön rooli. Sitten pienryhmät esittivät pohdintansa tulokset ääneen ja muut saivat kysyä ja kommentoida ja lisäksi nuoren terkkaritytön kaverina tällä kertaa ollut kokeneempi neuvolatäti (kätilö itsekin) vastaili avoimiksi jääneisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisesti uutta ei tälläkään kertaa tullut esille, mutta olihan se ihan hyvä kuulla, että on suunnilleen oikein ymmärtänyt asiat, joihin on etukäteen itse perehtynyt. Illan parasta antia taisi taas olla valmennuksen jälkeiset eväät. Viime viikolla kurvattiin avokin kanssa kebab-puljun kautta kotiin ja tällä kertaa suunnattiin Subiin patongin hakuun. Mitähän sitä ensi viikolla keksisi?

32+3 Vauva-ajan kirja

Mikähän kumma siinä on, että allekirjoittanut ei oikein ole saanut kirjoitettua vauvakirjaa. Tai miksi sitä nyt sanotaan? Siis se kirja, johon olisi tarkoitus jo odotusaikana kirjata into piukassa tuntemuksia ja olotiloja ja mielitekoja sun muuta ja jatkaa sitten kirjaamista vuosi pari tenavan syntymän jälkeen. Johtuneekohan siitä, että ne tuntemukset tulee kirjattua tänne blogin puolelle vai siitä, että se on sukuvika kun suksi ei luista? Omassa vauvakirjassani taitaa kyllä olla joku hiustupsu ja epämääräisesti lyijykynällä piirretty jalanjälki, mutta muuten kirjan päivitys on kyllä jäänyt äitikullalla vähän vaiheeseen… Hankin kirjan kuitenkin hyvissä ajoin siinä rakenneultran jälkeisessä ensimmäisessä vauva-shoppailu-aallossani ja muutama viikko hankkimisen jälkeen otin ihan asiakseni kirjata siihen muutamia juttuja, mutta nyt kirja on taas unohtunut laatikkoon. Täytynee ottaa itseä niskasta kiinni tässä äitiysloman alettua ja liimailla kirjaan valkokuvia ja viimeistellä pikkujampan sukupuuta, joka tyssäsi edesmenneisiin isoäiteihin ja –isiin. Ehkä pakko hieman konsultoida tulevaa mummia, sillä ei kai nyt kukaan voi muistaa joidenkin sata vuotta sitten autuaammille maille siirtyneiden isoisomummojen ja –vaarien nimiä, joista ei ole koskaan edes nähnyt valokuvaa. Ajatuksena kirjahan on kuitenkin ihana, ja uskon, että tyypistä voisi olla ihan hauskaa myöhempinä vuosina katsoa miltä ne äippä ja iskä syntymävuonna näytti ja lukea mitä maailmalla siihen aikaan tapahtui. Kirjaksi muuten valikoin värikammostani huolimatta Koiramäen kuvituksella varustetun kirkkaankeltaisen opuksen, koska mielestäni Mauri Kunnaksen kynänjälki on aina ollut kerrassaan muikeaa katseltavaa ja lisäksi kirjassa oli aika monipuolisesti eri teemoja. Kirjoitatteko te muut jo vauvakirjaa?