Reaaliaikaan

Tervetuloa seuraamaan raskauspäiväkirjaani. Löysätkää pipoa jo valmiiksi, elämä ei aina ole niin vakavaa.

perjantai 30. syyskuuta 2011

30+4 No nyt se tuli

No nyt se siis tuli. Jaa että mikä ettäkö? No se äitiyspakkaus tietenkin. Avokki ystävällisesti haki eilen paketin postista puolestani kun muistelin, että se on sellainen järkyttävän isokokoinen laitos, jota voisi olla melkoisen hankala kantaa tämän jättiläismäisen one packin kanssa. Tokihan olen netistä tiiraillut kuvia aiemminkin, mutta vasta tarkemmin sisältöön tutustuessani myhäilin suhteellisen tyytyväisenä sitä, että jamppa on mallia poika. Ovat mielestäni melkoisen miehekkäitä suurin osa noista kamppeista. Tai siis niiden väritys lähinnä. Myöskään en ollut etukäteen kuvia katsellessani pannut merkille vaatteiden kokoja, ja olin jotensakin ajatellut, että pakkauksessa olisi useampi ihan pienille tarkoitettu asu siltä varalta, että tyyppi sattuisikin kaikista ennakko-odotuksista poiketen olemaan normaalikokoinen vastasyntynyt. Pakkauksesta löytyi tasan kaksi vaatetta koossa 50cm. Luultavasti herra lähtee laitokselta sitten kotiin tuossa valkoisessa minijääkiekkoilijalle ilmeisesti suunnitellussa hikipuvussa.


Suosikkejani oli etenkin värityksen puolesta alla oleva omppukuvioinen asu ja todella kaunis toppapuku. Epäilen vaan, että puku jää käyttämättä. Tälle talvelle liian suuri, mutta ensi talvelle kenties jo liian pieni?


Mukava ylläri oli kahdet puolipotkarit, joita ilmeisesti kokeneemmat vauva-alan harrastajat suosittelevat, kun kuulemma ne sukat ei kuitenkaan pysy jalassa. Isännän kommentti asiaan oli, että pojat ei käytä sukkahousuja. Saahan siinä sitten selittää, että nämä ei muuten ole sukkahousut. Jostain kumman syystä toiset puolipotkarit oli kirkkaan punaiset. Tuli heti mieleen se Suur-Smurffi vai Pappa-Smurffi vai miksi sitä sanottiinkaan…


Tilpehööriosasto oli oikein mukava ja mielenkiintoinen, mutta että hammasharja? Häh?


Tässä vielä koko kuva pakkauksen sisällöstä siltä varalta, että joku muu on (muka) malttanut olla googlaamatta pakkauksen, tai peräti päättänyt ottaa pakkauksen rahana.


Rattoisaa viikonlopun alkua kaikille!

torstai 29. syyskuuta 2011

30+3 Iso väsy

Tänään on vaivannut iiiiso väsy. Yöllä nimittäin heräsin normaalin kahden vessaherätyksen lisäksi kello 4.50 aivan armottomaan suonenvetoon oikeassa pohkeessa. Kampesin itseni ähisten ja lakanoista repien istuma-asentoon ja aloin tukka pystyssä harottaen ja silmät vain puoliksi auenneena läiskimään kämmenillä pohjetta, joka tuntui siltä että se suunnitteli räjähtävänsä kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla uikutin isoon ääneen taukoamatta aijaijaijaijaijaijai…. ikäänkuin siitä nyt olisi mitään hyötyä. Onneksi avomies oli yövuorossa töissä, eikä joutunut todistamaan tätä hurmaavaa insidenttiä. Kuvatunlaista toimintaa jatkui ainakin viisi minuuttia kunnes pahin kramppi laukesi ja uskalsin taas asettua makuuasentoon. No nukkumisestahan ei tullut enää mitään vaan kylmässä hiessä kylpien ja pohje edelleen jomottaen odottelin aamunkoittoa ja kellon soimista pari tuntia, kunnes puoli seitsemän jälkeen sai vihdoin lähteä aamutoimiin raahaten mukanaan yhtä pökkelöjalkaa. Ennen yhdeksää sitten olinkin apteekin pihalla odottelemassa mummojen kanssa oven aukeamista, että pääsin ostamaan magnesiumia, jonka ilmeisesti pitäisi noihin suonenvetoihin auttaa. Ajattelin tintata koko päivän annoksen ennen nukkumaanmenoa. Jospa sitä saisi ensi yön nukuttua edes himpun verran paremmin. Tämän päivän kun olen harrastanut mikrosekuntien mittaisia nukahtamisia mm. liikennevaloissa. Liikenneturvallisuus huipussaan. Mahtaako ketään muuta kuin allekirjoittanutta hieman ennakkoon hirvittää se tuleva valvomishelvetti, joka alkaa synnytyksestä, ja jonka loppua ei näy? Minä kun kuulun koulukuntaan, joka vakaasti kannattaa kahdeksan tunnin yhtämittaisia häiriintymättömiä unia, ja myöskin ehdottomasti tarvitsee niitä voidakseen säilyä funktionaalisena ihmisolentona. Kun nyt on kohta 31 viikkoa nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti ja suunta ei todellakaan ole paranemassa, on vain ajan kysymys ennen kuin kokonaan muutun Mr. Hydeksi (vai kumpi se pahis nyt olikaan) ja puraisen joku kaunis päivä joltakulta pään poikki. Tai ainakin sormen.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

30+2 Hoitopöytä – check

Jo raskauden alussa tulevia hankintoja pohtiessani olin suhteellisen varma siitä, että tulemme hankkimaan hoitopöydän helpottamaan tulevan perheenjäsenen vaipanvaihtoa. Tällaiset isommat hankinnat olen kuitenkin tarkoituksella lykännyt tänne raskauden loppuajoille syistä että, a.) koskaanhan ei voi tietää mitä tapahtuu ja b.) ne vievät järkyttävästi tilaa eli ovat vaan haitolla ennekuin niiden asiakaskunta saapuu. Kuukausien kuluessa olen saanut lueskella lehdistä ja netistä monen mielipiteistä, joiden mukaan hoitopöytä on yksi turhimpia hankintoja vauvalle. Ehkä noin sekunnin nano-osan olen jopa epäillyt hankintapäätöstäni,  mutta sitten olen taas muistanut, millaista kummipojalle oli aikanaan vaihtaa vaippoja mukavan ergonomisella korkeudella hoitopöydän päällä omassa kotonaan, ja millaista taas lattiatasolla silloin kun hän oli minun luonani hoidossa. Voin kertoa, että tällaiselle huonoselkäiselle yksilölle tuo jälkimmäinen oli joka kerta lähellä aiheuttaa viikon sairasloman, sen verran kramppiin siinä aina selkänsä sai.

Koska hoitopöydänkään käyttöikä ei hintaansa nähden kuitenkaan ole järin pitkä, onnistuin vakuuttamaan itseni pikkuhiljaa myös siitä, että käytetty hyväkuntoinen pöytä on aivan yhtä hyvä kuin uutuuttaan hohkaava. Siksipä olen kesästä asti hartaasti tiiraillut nettihuutokauppojen tarjontaa ja etsinyt järkevällä maantieteellisellä etäisyydellä sijaitsevaa hoitopöytää. Merkistä ja mallistahan en luonnollisestikaan suostunut tinkimään, vaan halusin nimenomaan Brion Two tai Three mallisen valkoisen härpäkkeen. Kerrattain jo kävin veristä tarjouskilpailua yhdestä sopivasta ehdokkaasta, mutta luovuin kisasta hinnan noustessa likipitäen uutta vastaavalle tasolle. Olin jo luopua toivosta ja marssia liikkeeseen kun haa! Bongasin omassa kotikaupungissani sijaitsevan puoli vuotta käytetyn hoitopöydän kohtuullisella lähtöhinnalla Huutonetissä, ja huolellisen tarkkaan ajoitetun viimeisen tarjouksen myötä onnistuin myös pöydän saamaan. Jippii. Taas yksi hankinta voidaan viivata listalta yli ja muutaman päivän päästä allaolevankaltainen sisustuksellinen haaste kotiini rantautuu.

ps. Saatan kenties olla ainoa 31-vuotias naisihminen, joka ei ole koskaan elämässään joutunut vaihtamaan vaippoja sen isomman asian jäljiltä. Kummipoika kun selvästi tunnisti tätinsä rajat pienenä ollessaan ja säästi minut moiselta.

tiistai 27. syyskuuta 2011

30+1 Pikkuvarpaat kylkiluiden välissä

Täällä sitä kasvetaan päivä päivältä isommaksi. Tättärärää! Aamupaino 71,5 kg ja iltapäivällä syönnin jälkeen 73,4 kg. En edes aio enää laskea tähän montako kiloa on lähtöpainoon verrattuna tullut. Todettakoon vaan, että monta. Tällä kasvuvauhdilla vetäistään vielä ennen joulukuuta toinenkin kymmenluku rikki.
Eilen ja tänään olen huomannut pikkujampan taas asettuneen uusiin asemiin tehoyksiössään, kun potkujen suunta on muuttunut ja lisäksi joku sinnikkäästi tunkee pikkuvarpaita oikean puolen kylkiluideni väliin. Vielä se ei onneksi käy kovin kipeää, mutta tuntemukset ovat lähinnä epämääräisen epämukavia. Tänään oli töissä palaveripäivä ja perinteiseen tyyliin allekirjoittanut päätti totuudentorvena hankaloida taas esimiesten iloksi, ja oli muuten suhteellisen hankalaa pitää vakavaa puheenvuoroa lainsäännösten vaikutuksesta työhömme, kun samaan aikaan eräät puskee ja punnertaa kylkiluita vasten niin maan perusteellisesti. Ennen samaista puheenvuoroa pelkäsin jo hetken aikaa käynnistäväni kiihdyksissäni koko synnytyksen, kun kuunnellessani pomon johdantoa käsiteltävään aiheeseen tunsin sykkeen kipittävän johonkin kahdensadan tietämille…
Vau-kirja ilahdutti tällä viikolla ilmoittamalla, että sikiöllä on tähän mennessä jo kunnon hiukset päässä. Kun kynnet taas tietääkseni ovat ilmestyneet jo aiemmin, putkahti päähäni saman tien jokseenkin huvittava (pelottava?) mielikuva. Jos nimittäin tyyppi on saanut kynnet äidiltään ja tuuheakin tuuheamman tukan isältään, asustaa kohdussani tällä hetkellä pienenpieni Jöröjukka.
Alla masukuvaa 30+0. Kahden viikon väleinhän olen niitä nyt päivitellyt. Kollegan mahanlaskukommentista johtuen päätin myös tehdä kollaasin viimeisen kuukauden sisällä otetuista kuvista, ja kyllä vaan, sen lisäksi, että maha on massiivisesti kasvanut, on se selvästi jo myös alempana kuin viikolla 26.

maanantai 26. syyskuuta 2011

30+0 Yksin raskaana

Raskausviikko 31 käynnistyi siis tänään ja näin ollen voisi kai sanoa, että ainakin laskennallisesti lopullinen lähtölaskenta on alkanut. Virallisesti viimeiset kymmenen viikkoa edessä. Toki tiedänhän minä, että laskettu aika on viitteellinen, ja tosiasiallisesti synnytys voi yhtä hyvin käynnistyä plusmiinus kaksi viikkoa kumpaankin suuntaan siitä. Toivotaan mieluummin sitä miinus kahta viikkoa, sen verran paksusti täällä voidaan ja polvituenkin kanssa liikkuminen on samaa luokkaa kuin kasikymppisillä eläkeläisillä.

Tänään ajattelin pohtia otsikon mukaista asiaa. Minä kun olen aina ollut se Röllipeikonkin laulussaan mainostama Omituinen Otus, eli olen tykännyt kulkea omia polkujani ja tehdä asioita mieluummin yksin kuin yhdessä ja useimmiten jos vain mahdollista niin vieläpä jollakin  normaalista poikkeavalla tavalla. Vastarannan kiiski. Se olen saanut monesti kuulla olevani. Olen aina kuvitellut pärjääväni kaikessa aivan mainiosti yksinkin. Kuitenkin raskaana ollessani olen joutunut havahtumaan siihen, että tällaisen muutoksen läpikäyminen yksin on aika rankkaa. Jotensakin tuntuu, että kaikilla muilla tulevilla mammoilla on lähipiirissä juuri äidiksi tulleita ystäviä tai siskoja tai veljenvaimoja tai ainakin naapureita, tai parhaassa tapauksessa yhtä aikaa odottavia hengenheimolaisia. Oma tilanteeni kun on taas ollut se, että minulla on kahdenlaisia ystäviä. Ne, jotka ovat  tehneet lapsensa jo vuosikausia sitten (ja unohtaneet sen jälkeen armollisesti kaiken raskauden aikana läpikäymänsä) ja ne, (lapsettomat), jotka kuuluvat samaan kastiin minun kanssani siinä mielessä, että lapsentekoa on lykätty ja lykätty, kun ei ole koskaan tullut sitä oloa, että tietää varmaksi sen, että nyt on sen aika. Minulla ei siis ole ollut ketään kenen kanssa vaihtaa kokemuksia asioista tai kysellä mielipiteitä. Raskauden puoleenväliin asti aina törmätessäni uuteen eksoottiseen ongelmaan, vaivaan tai muuten vaan mieltä askarruttavaan kysymykseen surffasin netin keskustelupalstoille, mutta loppupeleissä kyseisiä keskusteluja lukiessa tuli vaan pahalle tuulelle. Keskustelut kun tuntuivat aina ajautuvan jossain vaiheessa ikävään eipäs-juupas-minä olen aina oikeassa -väittelyyn, ja muutenkin palstoilla tuntuivat enimmäkseen vaikuttavan tällaiset juurikin superäidin titteliä tulevaisuudessa havittelevat luomusose-kestovaippa-lapsentahti-äidit, jollaiseksi minä en oikein usko koskaan kehkeytyväni. Kerrattain sitten onnekseni jotain asiaa jahdatessani päädyin vahingossa lueskelemaan jonkun samassa elämäntilanteessa olevan raskausblogia. Minulle aukeni yllättäin aivan uusi maailma. Vielä puoli vuotta sitten en tiennyt tällaisen taiteenlajin olemassaolosta mitään. Pikkuhiljaa linkkejä seuraillessani luettavaa kertyi enemmänkin ja vihdoin tunsin saavani edes jonkunlaista vertaistukea, vaikka tietysti kullakin kirjoittajalla on oma näkemyksensä ja lähtökohtansa asioissa. Sittenhän kirjoittamista aina rakastaneena lähtikin ajatus omasta päiväkirjasta itämään, ja toivonkin, että nämä minun jaaritukseni voivat myös joskus ja jossain vaiheessa tuoda apua tai tukea jollekulle muulle. Jo nyt olen saanut ihania neuvoja ja löytänyt jopa muutaman muunkin kaltaiseni Omituisen Otuksen, jotka eivät katsele raskausaikaa ja vauvamaailmaa pelkkien vaaleanpunaisten lasien läpi. On huikeaa, että nykypäivänä tällaistenkin yhteisöjen syntyminen on mahdollista. Vielä loppuun Rölliä lainaten: ”…Ei sitä kannata pistää kovin pahaksi, jos joku sua nimittää möhömahaksi,  silloin kannattaa liittyä kerhoon tähän, meitä ei olekaan aivan vähän. Omituisten otusten kerho.”

VIIKKO 31 – IT’S THE FINAL COUNTDOWN

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

29+6 Raskausajan pukeutumista

Joskus aikanaan, kun en ollut vielä raskaana (siis noin sata vuotta sitten), minulla oli suhteellisen selvät sävelet raskausajan pukeutumisen suhteen. Oli ajatellut, että urheilevana ihmisenä pysyn pitkälle raskauden puoliväliin suhteellisen sutjakkana ja voin käyttää omia vanhoja vaatteitani vain hieman modifioiden niitä, etenkin, kun kaapistani löytyy vuosien painonvaihteluiden tuloksena vaatteita laidasta laitaan koosta 34 kokoon 38 asti. Kun olisin ensin siirtynyt hitaasti omissa vaatteissani koosta seuraavaan siirtyisin käyttämään alaosissa mamma-malliston vaatteita luonnollisesti omassa koossani 36 ja loppuvaiheessa, kun maha olisi suurimmillaan, käyttäisin herttaisia lyhkäisiä mekkoja paksujen sukkahousujen tai legginsien ja ehdottomasti korkokenkien kanssa. Joopa joo. Saahan sitä haaveilla. Tässäpä todellisuus. Kun plussaamisen jälkeen tumppasin viimeisen tupakkani alkoi saman tien hillitön mässytys, jolla korvasin aiemmat tunnin-puolentoista tunnin välein tapahtuneet pihalla käyntini. Mätin suklaata ja salmiakkia kaksin käsin naamariin niin, että ensimmäisen kolmen viikon aikana plussaamisesta vaaka näytti jo melkein kolme kiloa lisää normaalipainooni. Lisäksi muutenkin paavo pesusientä muistuttava nestekiertoni tyssäsi aivan täysin heti alkuunsa ja maha pömpötti heti alun alkaen kuin kailottaen koko maailmalle, että hei täällä asuu joku. No, kuten jo varhaisempien viikkojen päivityksessä olenkin kertonut, jouduin siis hylkäämään rakkaat pillifarkkuni kaapin perälle heti alussa ja hakemaan kaupasta mukavasti mahan kohdalta pussittavia paitoja, joihin onnistuin kätkeytymään. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikanahan ei suurimmalle osalle odottajista pitäisi painoa kertyä juuri lainkaan lisää, mutta viikolla 13 minä enää töin ja tuskin mahduin niihin kaappini suurimpiin vanhoihin farkkuihin ja jalat olivat keränneet sellaisen määrän nestettä, että avokkaat jäivät suosiolla hyllyyn. Toisen kolmanneksen alkaessa alkoi myös kesä, ja siirryin suosiolla mamma-osastolle. Joustovyötäröllä varustettuja shortseja ja capreja, sekä trikoohameita ja puseroita, mutta ei suinkaan omassa vaatekoossani 36, vaan mamma-vaatekoossa 38. Hanurini ja reiteni kun olivat myös aloittaneet aivan omatoimisen laajenemisharrastuksen vyötärönympäryksen kasvun lisäksi. Kesän lopuilla viikolla 22 tein viimeisimmän karmean havaintoni. Reilun viikon pitämistauon jälkeen koon 38 mammashortsit ottivat ja jumahtivat puolireiteen. Olimme siirtyneet aivan uusiin ulottuvuuksiin ja eikun hankkimaan uusia mamma-vaatteita koossa 40!!! Seuraavalla viikolla kävin vaatekaappia läpi silmäillen, mitä vanhoja puseroita voisin kenties pitää vielä töissä, ja totesin tuloksen jokseenkin nollaksi. Jopa käsivarteni olivat muuttuneet pullamössön pulleiksi ja hihat kiristivät. Tässä nyt ollaan, 15 kiloa turvonneena ja kolme vaatekokoa kasvaneena, ja vielä 10 viikkoa matkaa edessä. No toisaalta, kuka se käskee syödä koko ajan kuin sirkusnorsu. Ihan itse olen itseni tähän jamaan saattanut. Ja toisaalta, ainakin henkkamaukka on tänä vuonna tehnyt parempaa tiliä meikäläisen ansiosta. Suurimman osan garderoobbiani kun olen uusinut heidän tuotteillaan, vain muutamia kalliimpia mamalicious-tuotteita on sekaan eksynyt. Tyylillisesti vielä sen verran ,että raskausajan pukeutumisen mottona on ollut keep it simple. Vaatteilla on jokseenkin turha yrittää koreilla, kun kaikki mitä ihmiset näkevät, on heitä tuijottava iso pallo keskivartalossani. Perus t-paitaa mustana ja valkoisena, pitkä-ja lyhythihaisena, sekä mustat mahdollisimman kapeat ”farkut”, musta ja harmaa trikoohame sekä musta mekko höystettynä erilaisin aukijätettävin neuletakein ja laukuin, siinäpä minun muotivalintani tälle vuodelle. Ohessa muutamia kuvia Hennes & Mauritzin valikoimasta, jotka minunkin kaapistani löytyvät. Vinkiksi muille, että kyseisissä mammafarkuissa on paremmin muotoiltu takaosasto kuin joissain normifarkuissani. Suosittelen.

lauantai 24. syyskuuta 2011

29+5 Voihan napa!

Tähän alkuun on heti esitettävä anteeksipyyntö teille, joita tämä teksti nyt tulee loukkaamaan. Minä olen nimittäin naparasisti. Minun mielestäni kuoppanapa on se ainoa ja oikea napa, ja ulkoneva napa, tai pullottava napa kuten minä sitä kutsun, on se vääränlainen napa. Olen jo aikapäivää sitten ilmoittanut avokilleni, että se napanuora leikataan sitten siihen malliin, että jampallekin tulee kuoppanapa, vaikka todellisuudessa minulla ei ole mitään hajua siitä, onko napanuoran leikkaamisella minkään valtakunnan merkitystä kyseisen asian suhteen. No oli miten oli, tässä sitä nyt itse ollaan. Jättämässä hyvästejä navalle. Höh. Tiesinhän kyllä, että jossain vaiheessa raskaana olevien naisten napa pullahtaa ulos, mutta jollain kieroutuneella tavalla yritin uskoa olevani se poikkeus joka vahvistaa säännön. Ihan tykkänään napa ei ole vielä ulospäin kurkotellut, mutta nyt lienee menossa joku navaton välivaihe, kun entinen kuoppa on hävinnyt ja mahan alue on vain yhtä tasaista kumpua. Toinen syy naparasismini ohella siihen, miksi tästäkin asiasta pitää nostaa niin hirveä haloo on se, että jouduin nyt luopumaan naparenkaastani. Ja kyllä, tiedän kuulostavani taas keskenkasvuiselta itsekkäältä marisijalta, mutta minulle naparengas on edustanut niitä viimeisiä rippeitä vanhasta identiteetistäni. Ja lisäksi meillä oli pitkä yhteinen historia. Kypsässä neljäntoista vuoden iässä päätin kaverini suosiollisella avustuksella survoa itse parsinneulan navastani läpi, jotta saisin pujotettua siihen renkaan. No metsäänhän se meni, ja reikä tuli pistettyä vaan ohuen ihokaistaleen läpi, joka kasvoi itsestään pois hetkessä. Uusi reiänteko lävistysliikkeessä olikin sitten himpun verran kivuliaampi versio, kun ammattilainen rutsautti uuden reiän jo rustottuneeseen napaparkaani. Siitä lähtien rengas on kuitenkin edustanut minulle jonkun sortin muistutusta nuoruuteni anarkismista ja nyt minun sitten piti jättää sille hyvästit. Kuinka orvolta (entinen) napani nyt näyttääkään. Epäilen vahvasti, että tulemme renkaan kanssa kokemaan jälleennäkemisen sitten, kun napani toivon mukaan joskus palaa sijaitsemaan entiselle paikalleen ja entiseen syvyyteensä. Ohessa muuten masukuvaa tältä aamulta. Kuten kaikki varmaan tunnustavat, mahahan tuntuu aina olevan siedettävimmillään aamusta, kun se vielä on suhteellisen littana, eikä ylimääräiset nesteet ole päässeet sitä turvottamaan. No alla olevaa pötsiä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua littanaksi, mutta uskokaa tai älkää, on se puolet pienempi kuin mitä se tulee olemaan illalla yhdeksän maissa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

29+4 Rankka päivä

Tänään on ollut rankka päivä. Kai se on taas sitä kohtalon ivaa, että juuri kun pääsee neuvolassa kehumaan, että ihan hyvin menee ja jaksan olla töissä, niin saman tien muuttuu vaivais-akaksi. Tänään nimittäin kipeytynyt polvi on ärhäköinyt oikein urakalla samalla kun liitoskivut ovat yltyneet ihan uusiin ulottuvuuksiin. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi kaikki loppuvaiheessa raskaana olevat naiset vaappuvat kuin ankat. Itse olen hissuttanut pitkin koulun käytäviä miniaskelin välttääkseni vielä suurempaa vihlontaa luissa ja ytimissä, mikä vaanii heti jos uskaltaa ottaa vähäkään pidempää askelta, ja ollut näin ollen myöhässä joka tunnilta. Vessassa kun on kuitenkin käytävä tunnin välein, ja nehän sijaitsevat minun näkökantiltani katsottuna kaukana kaukana luokastani henkilökunnan tiloissa. Alkaisi pikkuhiljaa olla helpompaa ottaa itselläkin pampersit käyttöön kuin vaappua kuusi seitsemän kertaa päivän aikana huisin nevadaan asti päästäkseen vessaan. Töistä tullessa marssin vaihteeksi apteekkiin. Tällä kertaa siis hankkimaan polvitukea, jotta kykenisi ainakin hetken verran vielä jatkamaan töissä. Päädyin ostamaan sellaisen sporttimallin neopreenihässäkän, joka oli järjettömän hintainen (38,80e). Toivottavasti osoittautuu hintansa arvoiseksi. Toivoa sietää, että aivan koko loppuaika ei olisi tämän päivän kaltaista. Saattaa muuten pikkuhiljaa huumorinkukka kuihtua. Lisäksi vielä tänään eräs kollegani (kolmen lapsen äiti) tuumaili, että mahani on kuulemma jo alkanut laskeutua. No, enpä ollut ajattelut asiaa, mutta tuon kuultuani ja asiaa tarkemmin pohdittuani, saattoipa kollega olla oikeassakin. Pitääpä oikein vertailla ensi maanantaina taas kun on aika ottaa kuvaa mahasta. Hiukan hämmentyneenä kirmasin sitten tietenkin googlen ihmemaaimaan ottamaan selvää siitä, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että tyyppi aikoo puskea maailmaan kymmenen viikkoa etuajassa. Ilmeisesti ei, vaan jotkut muutkin kertoivat vauvan laskeutuneen jo viikolla 31, mutta syntyneen siten kuitenkin ajallaan. Ylimääräinen kyykistely ja rasitus on kuitenkin kertomusten perusteella jätettävä pois. Täytynee olla onnellinen, että melkein siis saavutin tavoitteeni. Raskauden alussa kun sovin itseni kanssa, että salilla käydään ainakin raskauden 30 ensimmäistä viikkoa. 29 ja puoli täynnä, ei se paljosta jäänyt kiinni.

torstai 22. syyskuuta 2011

29+3 Neuvolassa part xxx

Vaihteeksi neuvolapäivä. Avokki lähti mukaan, vaikka sanoin kyllä, että ei ole mitenkään välttämätöntä. En oikein ymmärrä miksi noita tulevia isukkeja käsketään raahaamaan mukaan neuvolaan, kun heille kuitenkin jää vain statistin rooli. Naistahan siellä punnitaan ja mitataan ja tökitään neuloilla ja haastatellaan. Ainoa kysymys isälle suunnattuna taisi tälläkin kertaa olla uutta aikaa sovittaessa, että sopiiko aika. Noh, kaipa kyse on sitten siitä, että otetaan isät mukaan odotukseen, ettei heille tule ulkopuolinen olo, vai? Mutta asiaan. Päivän hyvät uutiset oli, että verenpaineet oli kaikesta salmiakin syönnistä huolimatta ihan hyvät ja hemoglobiini oli jopa parantunut viime kerrasta. Vielä parempia uutisia sisälsi uusi sf-mitta, joka oli nyt 28 cm ja näin ollen jopa mahtui käyrälle. Hip hip huraa. Yläkäyrillä mennään, mutta eipä tällä kertaa kuitenkaan yli yläkäyrän niin kuin viimeksi… Paino oli terkkarin iloksi noussut kohtuulliset 1,5 kiloa viime kerrasta, joka oli kolme viikkoa sitten. Enpä sitten tullut valaisseeksi tätiäni siitä, että viimeksi otettiin iltapäiväpaino ja nyt aamupaino, ja meikäläisen aamupaino kun on nykyään pauttiarallaa 1,5 kiloa pienempi kuin iltapaino. Eli jos neuvola olisi ollut iltapäivällä, olisimme saaneet painonnousun tulokseksi melkein kolme kiloa….eipä enää kuulostakaan niin kohtuulliselta… Sykkeet pikkujampalla huiteli 140-150 välillä, ja niitä oli jälleen kerran jokseenkin hankalaa saada, kun herra vipelsi menemään rallia ympäri mahaa paeten pelottavaa doppleria. Lopuksi vielä täyttelimme yhdessä muutaman vajaaksi jääneen kohdan sairaalan esitietolomakkeeseen, joka nyt sitten lähetetään synnärille allekirjoittaneen saapumista odottelemaan. Lappuseenhan laitetaan mm. nimiehdotukset hätäkastetta varten. Uusi aika sovittiin taas kolmen viikon päähän ja lähtiessä vielä muistuteltiin vaivaista siitä, että lääkärille pääsee ja sairaslomaa saa, jos ei paikat kestä töissä oloa. Pirskatti. Se nyt vaan on kestettävä, pää kun ei sitten puolestaan kestä liikaa kotona oloa, kun aika tuntuu matavan jo nyt.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

29+2 Viikon vaivat

Päätinkin tällä viikolla aikaistaa viikon vaiva-valitustani. Viime viikollahan selvisin sentään perjantaihin ennen kuin repesin vaivojani vaikertamaan. Viikon uudenuutukaisin vaiva on suonenveto. Viikonloppuna heräsin molempina öinä siihen, että vasemmasta pohkeesta veti suonta niin maan perusteellisesti, ettei unien jatkamisesta tullut mitään ennen kuin tuskallisen hierontasession jälkeen. Nyt alkuviikon ajan sama pohje on kiukutellut kipuilemalla alvariinsa. Olisiko syynä se, että turhamainen nainen on taas viime aikoina halunnut pukeutua sellaisiin asukokonaisuuksiin, että polveen ulottuvat tukisukat on jätetty kaapin nurkkaan? Kaikki varmaan myöntänevät, että kyseiset sukat eivät ole mikään asustuksen kruunu. No ei auta itku markkinoilla, joten tänään palattiin vanhaan kunnon mammafarkkulinjaan, jotta nuo hirvitykset saattoi kätkeä lahkeiden alle piiloon. Toivossa on hyvä elää, että tämä auttaisi myös pohjeparkaani. Toinen vaiva on jo aiemmin pariin otteeseen esiintynyt närästys. Sikäli mikäli minä nyt olen luokitellut vaivan oikein. Närästyksestä kun ei ole koskaan aiemmin elämässä tarvinnut kärsiä. Olettaisin kyseessä kuitenkin olevan kyseisen ongelman, kun jo kertaalleen syöty aamiainen pyrkii palaamaan suuhun, jos liian pian syönnin lopetuksen jälkeen erehtyy kumartumaan altaan ylle hampaiden pesuun tai jos illallisen jälkeen yrittää käydä heti pitkälleen sohvalle ja tuntuu kuin jossain välillä maha-nielu kuplii ja korventaa… Mainiota. Lisäksi vielä noin vuosi sitten leikattu polveni on nyt ilmeisesti tullut siihen päätökseen, ettei suostu kantamaan tällaisia yli 70 kg:n kuormia. Polvesta kun paukahti ristiside reilu vuosi sitten, ja uusi ristiside rakennettiin leikkauksessa takareidestä otetulla siirteellä. Valitettavasti polvi ei ehtinyt leikkauksesta kunnolla toipua siihen mennessä, kun tämä massiivinen painonkasvatusprojekti lähti käyntiin. Nyt leikattu kohta on kipuillut pari päivää, joten saas nähdä mitä tapahtuu seuraavien viikkojen aikana painon kasvaessa ja kasvaessa. Haloo, onko rollaattorivuokraamossa? …. päivän erikoinen huomioni on muuten se, että viime aikoina ihmiset ovat kovasti kyselleet, että miten jaksan ja miten menee (kenties johtuen megalomaanisesta turpoamisestani ja siitä, että huohotan kuin höyryveturi puolet ajasta) ja minä olen iloisesti vastaillut että hyvin menee, mikäs tässä. Heh. Kai se johtuu siitä, että saa pahimmat höyryt päästeltyä täällä blogin puolella, niin ei tarvitse puolituttuja rasittaa koko sairaskertomushistorialla. Ja sitä paitsi, tämän bloginhan on tarkoituskin olla inhorealistinen kuvaus kaikesta raskauteen liittyvästä, asioita kaunistelematta mutta kaikella rakkaudella.

tiistai 20. syyskuuta 2011

29+1 Kelan päätöksiä

Huisia. Kela kunnioitti meikäläistä tänään oikein kahdella kirjekuorella. Eka kirje oli harvinaisen yksiselitteinen, ja siinä todettiin, että allekirjoittaneelle on myönnetty äitiysavustus äitiyspakkauksen muodossa, ja se postitetaan minulle kahden viikon kuluessa. Jei. Mahtihomma. Kohta pääsee hiplailemaan niitä kuvista jo ennakkoon ihailtuja vaatteita. Toivoakseni pakkaus sisältää varalta myös muutamat oikein pienet vaatteet, sillä itsehän en perinteisenä pessimistinä ole hommannut niitä pienimpiä vaatteita lainkaan, kun epäilen tyypin olevan maailmaan tullessaan jotain Guinnesin ennätyskirjamateriaalia painonsa ansiosta, ainakin mitä tulevan äitsykän turpoamisesta voisi tässä vaiheessa ennakoida. Sikäli mikäli hän ei osoittaudukaan ennakko-oletusten mukaiseksi, voipi olla, että ekat viikot herra esiintyykin sitten melkoisena peppi (pekka) pitkätossuna ja –hihana… Toinen kirje olikin sitten hieman mystisempi tapaus, kuten nyt ennalta saattoi odottaakin. Äitiysrahaa ja vanhempainrahaa kyllä myönnettiin erinäisiä euroja vuoden 2009 verotuksessa vahvistettujen tulojen mukaan, mutta ei voi yksinkertainen taatelintallaaja ymmärtää, miksi tuet koostui kolmenlaisista eri päivärahasummista. Ne ekat 72 arkipäiväähän tulee siis ymmärtääkseni vielä normipalkan mukaisina, mutta miksi ihmeessä tammi-helmikuun päivärahat ovat reilulla kympillä pienempiä per päivä kuin maalis-huhtikuun, ja sitten taas huhtikuun puolivälistä alkaen kesään saakka saa sitä huonompaa päivärahaa??? Huokaus. No, enpä kyllä alun alkaenkaan uskonut, että nämä Kelan päätökset olisi muuttuneet yhtään selkeämmiksi sitten opiskeluaikojen. Päätin, että suhtaudun kirjeeseen samalla tavoin kuin jokavuotiseen veropäätökseen, eli niin kauan kuin viivan alla on plussaa, eli rahaa on tulossa, niin asia kunnossa. Jostain kumman syystä en kuitenkaan saanut päätöstä lapsilisästä, vaikka kyllä sitä ihan samalla lirpakkeella haettiin kuin noita muitakin tukia. Olisiko työntekijällä päättynyt pahimmoilleen työpäivä juuri ennen kuin ehti kyseisen päätöksen tekemiseen asti vai mitä?

maanantai 19. syyskuuta 2011

29+0 Käyttävätkö vauvat alushousuja?

Jaahas. Aloitetaanpa uusi viikko pikkuhiljaa ajankohtaisiksi käyvillä pohdinnoilla. Käyttävätkö vauvat alushousuja? Häh? En minä vaan tiedä. Ei missään netissä surffaillessani ole kukaan vertaillut vauvojen alushousujen kokoluokituksia eikä laatueroja eikä nettipuotien valikoimissa ainakaan toistaiseksi ole silmilleni hypännyt mainosta, joka sanoisi, että ”muut saman tuotteen hankkineet ostivat myös paketillisen näitä” tai ”nyt viikkotarjouksena vauvan alushousupaketti vain 9,99,-”. Lauantaina isyyspakettia shoppaillessani yritin myös vaivihkaa tiirailla ympärilleni kaupan newborn-osastolla pikkiriikkisiä pikkupöksyjä katseellani etsien, mutta eipä vaan näkynyt. Tästä kaikesta olen siis päätellyt, että vastaus otsikossa esittämääni kysymykseen on siis Ei. Vai mitä? Tulkitsen asian siten, että vaipat ajavat alkuunsa housujen virkaa, eikä housuja siis tarvita. No ne vaipathan ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Niitä on miljoonia. Edelleen samaista isyyspakkausta kootessani päädyin marketin vaippaosastolle pähkäilemään varttitunniksi mitä pitäisi ostaa. Vaippoja kun oli eri merkkien ja mallien lisäksi kymmenissä eri kokoluokituksissa alkaen newborn-koosta, joka oli määritelty 2-4kg:sille vauvoille. Siis miten niin? Minä kun olen ymmärtänyt, että nykypäivänä pääsääntöisesti jokainen vastasyntynyt on vähintään sellainen kolme ja puolikiloinen, ja yhä enenevässä määrin myös sitä suurempia pukkaa tulemaan. Onko tuo nyt sitten joku keskosvauvojen newborn-koko, vai myydäänkö kyseistä mallia nimenomaan toiveikkaan hyväuskoisille tuleville äideille. Päädyin ostamaan paketillisen jotain Midi-kooksi kutsuttua, 4-8-kiloisille. Mahaani kun katselee, niin enpä usko hetkeäkään, että sen asukas on maailmaan tullessaan yhtään liian pieni niihin.

VIIKKO 30 – AND COUNTING

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

28+6 Isyyspakkaus

Eilen tuli taas viikonlopun kunniaksi harrastettua hieman shoppailuterapiaa, kun ei kerran olotila antanut myöten treenatakaan. Vähääkään pidempi askellus kun aiheuttaa suurta tuskaa alakerrassa ja lisäksi pikkuherra on muutaman viime päivän aikana ilmeisesti saanut sen verran voimaa potkuihinsa, että meinaa olla välillä ilmat pihalla kun kunnolla jysäytellään tuonne kylkiseutuun. Siispä oli oiva päivä lähteä hankkimaan tarpeistoa isyyspakkausta varten, ja tällainen siitä sitten tuli.
I love Dad-kietaisubody + pitkähihainen raitabody H&M:ltä ja Rockballadikokoelmalevy tuutulauluiksi.
Vauvanvaimennin osat 1,2 ja 3, eli Ainun tutti, tuttipullo ja apteekin paremmat korvatulpat.
Proteiinipatukoita urheilijaiskälle energiatankkaukseen, kun ruokaa ei enää ehditä tekemään.

Pikkupullo viskiä iskälle ja vaniljasikareita kavereille tarjottavaksi varpajaisiin.

Katerina Janouchin Ensimmäinen vuosi-kirja. Käyttäjänopas isukille.

Vaipanvaihdon harjoitteluun muutama vaippa, ja tuleviin koitoksiin kumihanskat, tervaleijona-pastilleja ja nenäklipsi.

Ja tällainen siitä sitten tuli.

Nyt on taas yhdestä viikosta selvitty hengissä. Huh huh.

lauantai 17. syyskuuta 2011

28+5 Poliittisesti epäkorrektia

Täältä sitä taas pesee. Ja linkoaa. Nimittäin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Ajattelin siis taas tunnustaa jotain. Minun mielestäni vauvat eivät ole mitenkään erityisen söpöjä. Nehän ovat siis pieniä ihmisiä, joilla on pää, kaksi kättä, kaksi jalkaa ja mieluusti kymmenen sormea ja varvasta. Ymmärrän kyllä hehkutuksen vauvantuoksusta ja pehmeästä ihosta, mutta ainakaan toistaiseksi vauvat eivät ole saaneet minussa aikaan minkäänlaista tarvetta alkaa sössöttämään, tai niin kuin puhetyyliä kirjallisuudessa oivasti kutsutaan, puhumaan babytalk’ia. Sen sijaan karvaiset eläimet ja etenkin eläinvauvat, eritoten kissan ja muiden kissaeläinten pennut saavat minussa välittömästi aikaan seuraavanlaisen reaktion: ”voi pikkupikkumussukka tule tänne mamman tyliin niin mamman tilittää….” siis syliin ja silittää..you know… Jep, tiedän, ollakseni nainen, minussa täytyy olla jotain (henkis)rakenteellisesti poikkeavaa. Muistelen joskus törmänneeni jonkun kaltaiseni olennon blogiin, mutta hänkin väitti, että muutos alkoi tapahtua joskus seitsemännellä kuulla ja siitä eteenpäin vauvat alkoivat tuntumaan söpöiltä otuksilta, ja kaikki vauvoihin liittyvät asiat myös. No. Sitä odotellessa. Ehkäpä hormonit jossain vaiheessa tekevät tehtävänsä minunkin osaltani. Sössöttämisen tarpeen sijaan minussa asustaa kuitenkin ylikorostunut tarve pelastaa kaikki maailman lapset. Tai ainakin pitää heistä mahdollisimman hyvää huolta. Työssäni opettajana yritän olla kaikille yli 200 oppilaalleni yhtä aikaa äiti, isä, sisko ja veli, tai ainakin se luotettava ja välittävä aikuinen, joka monen elämästä puuttuu, vaikka se toisinaan on itselle henkisesti hyvinkin raskasta. Vapaa-ajalla, esimerkiksi kavereiden lapsiperheissä vieraillessani, lapset tuntuvat haistavan jo kauas, että minä olen se, jonka saa raahattua mukaan lattian tasolle leikkimään nukeilla, ajamaan autoilla tai painimaan sillä aikaa kun muut aikuiset istuvat kaikessa rauhassa kahvilla juttelemassa aikuisten asioita. Ja ei. Minä en todellakaan suuresti nauti leikkimisestä, mutta minusta vaan aina tuntuu, että lapset tarvitsevat aikuisen huomiota ja seuraa, ja kun ei kerran kukaan muukaan yleensä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi, niin sitten se olen minä, joka sinne viihdyttäjän rooliin päätyy. Nähtäväksi jää, tuleeko minustakin pikkujampan syntymän jälkeen se ns. normaali nainen, jonka mielestä kuuma on poppa ja lika on hyihyi, ja jonka mielestä pienet vaatteet ovat maailman liikuttavimpia juttuja.
Pieniä ihmisiä. (Kuva lainattu http://www.baby-gear.biz/tag/babies/)

Maailman suloisimpia pikkuolentoja. (Kuvat lainattu http://sillycatpictures.blogspot.com)

perjantai 16. syyskuuta 2011

28+4 Uusia oireita

Näin alkavan viikonlopun kunniaksi voisinkin raportoida uusimmat oireeni ja vaivani. Vajaan viikon verran on nyt hetkittäin ilmennyt sellainen olo, että kävellessä tuntuu, että se eräskin paikka tuolla alaosastossa tahtoisi tipahtaa matkan varrelle. Eilen ja tänään oireet ovat olleet pahempia ja niihin on mukavasti yhdistynyt kivuttomat supistukset, eli etenemiseni on varmastikin oikein silmiähivelevää katseltavaa kun hiiviskelen menemään miniaskelin ettei pipari putoaisi tienposkeen ja pitelen kovana pallona pingistävästä mahastani käsillä kiinni. Kyllä. Hyvin sulokasta. Kai nämä nyt sitten ovat niitä paljonpuhuttuja liitoskipuja. Kerrassaan mukavaa. Ilmeisesti tästä olotilasta saa nyt sitten nautiskella aivan loppuun saakka, eli ainakin seuraavat yksitoista viikkoa. Lisäksi viime ja tällä viikolla on ollut taas pari kertaa aiemminkin esiintynyttä nenäverenvuotoa (ilmeisesti raskaus haurastuttaa noita limakalvoja?) ja eilen salitreeniä lopetellessa alkoi eksoottisella tavalla huimaamaan treenin lopussa, vaikka taatusti olin pysytellyt sallittujen sykerajojen alapuolella. Tämän varmistaa armoton hengästyminen, jos yritän tehdä yhtään mitään asiaa rollaattorimummoja nopeammalla tempolla tai jos yritän puhua enemmän kuin kaksi lausetta putkeen. Vaivatonta viikonloppua lukijoille toivottelee vaivainen!

torstai 15. syyskuuta 2011

28+3 Iloisia uutisia

Tänään sain iloisia uutisia. Varhaisultra varmisti, että erään ystävänikin yölliset vessareissut johtuvat juurikin siitä, että pienenpieni ihmisen alku on alkanut hänenkin kohdussaan kasvamaan. Kyseinen ystävä on aiemmin kuulunut hyvinkin vahvasti kanssani samaan kategoriaan sen suhteen, että lapset ovat ihan kivoja niin kauan kuin ne eivät ole omia. Tässä sitä nyt ollaan. Molemmat. Ikä mokoma tekee tepposensa. Iloitsen asiasta suuresti, sillä nyt minulla on samanhenkistä seuraa pohtimaan näitä lapsentulon aiheuttamia sekavia ja usein kauhistuneitakin ajatuksia. Ja mikä parasta, ystäväni on aivan yhtä turhamainen kuin minäkin, saadaan yhdessä kriiseillä tulevaisuudessa raskausarvista ja venähtäneestä tissiosastosta. Jee. Toivotaan, että raskaus lähtee sujumaan hyvin ja etenee normaalisti.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

28+2 Kirpputorilla

Tiedättekö miltä näyttää noin kaksisataa kappaletta raskauden eri vaiheessa olevaa naista sekä siihen päälle parisenkymmentä lasta ikäjanalla 0 kuukautta – 8 vuotta ahdettuna samaan suhteellisen pieneen tilaan? Minäpä tiedän. Olin nimittäin viime lauantaina lastenvaatekirpparin avajaisissa ja sellainen näky minua siellä odotti. Erikokoista mahaa siellä täällä silmän kantamattomiin ja huvittavan näköisiä tilanteita kun useampi mahakas tyyppi yrittää ohittaa toisiaan kapeilla käytävillä hyllyjen väleissä. Itsehän olen ikäni kiertänyt kirpputorit kaukaa ja saanut ihottumaa pelkästä ajatuksesta, että joutuisin laittamaan esimerkiksi jonkun toisen aiemmin omistamat kengät jalkaani. Sientä ja silsaa. Yök. Muutamat ystäväni ovat kyllä jo vuosikausia yrittäneet saada minut vakuuttumaan siitä, että kirppiksiltä löytyy ihan käypääkin tavaraa, mutta edelleen olen suhtautunut ajatukseen lievästi sanottuna skeptisesti. Ennen muuttoa nykyiseen asuntooni asuin reilun vuoden verran vuokralla vanhassa kerrostalohuoneistossa, jossa minun ja avomieheni lisäksi asui valitettavasti myös yhdyskunnallinen turkiskuoriaisia. Oletteko kuulleet? Ne ovat sellaisia pieniä raidallisia madon näköisiä otuksia, jotka asuvat vanhojen asuntojen kaapeissa ja vaatehuoneissa, ja joiden suurinta huvia on jyrsiä pienenpieniä reikiä vaatteisiin. Myrkytys ei vanhoissa taloissa otuksiin auta, sillä talojen välipohjista kuoriutuu aina tasaisin väliajoin uusi sukupolvi. Että ymmärtänette, miksi pesin kaikki kamani noin sataan kertaan ennen muuttoa nykyiseen asuntoomme, ja miksi en haluaisi, että kirpputorilta mukanani tuomassa vaatteessa vaanisi uusi verenhimoisten kuoriaisten iskuryhmä muna-asteelle piiloutuneena. No. Koska vähääkään laadukkaammat lasten kamppeet ovat käyttöikäänsä nähden kalliita, jouduin siis nielemään kammotuksen tunteeni, ja suuntasin kirpparille tarkoituksena löytää pikkujampalle pikkuinen talvihaalari, joka on ensimmäiset kuukaudet edes suunnilleen sopiva. Ymmärtääkseni äitiyspakkauksen haalari kun on mallia jättiläinen näille talvivauvoille. Onnistuinkin löytämään uudenveroisen ja hyvälaatuisen oloisen koon 60 cm haalarin kymmenellä eurolla ja lisäksi bongasin kaksi kokonaan käyttämätöntä bodya, joissa oli vielä hintalaputkin paikoillaan alle puoleen hintaan ovh:sta. Mukaan tarttui myös toppalakki, töppöset ja kinttaat yhteishintaan euro viisikymmentä senttiä. Koska olin raahannut pahaa-aavistamattoman avokkini mukaan tuonne mammojen kansoittamaan tapahtumaan, hän halusi väenvängällä ostaa myös pikkuruisen farkkutakin, mikä tietenkin on talvella syntyvälle tyypille erittäin tärkeä hankinta. Jep. Eihän tuo onneksi kallis ollut. Viimeiseksi lisäykseksi ostoskasaan päätyi vielä beigen väriset samettihaalarit. Yhteensä ostoksille tuli hintaa 27 euroa. Tosin halpa hinta vaati sitten veronsa, nimittäin tietysti ne kaikki 200 muutakin äitiä /raskaana olevaa halusivat ostaa jotain, ja kun kirpputorilla oli tasan yksi kassa, jono kiemurteli ympäri liikettä, ja loppupeleissä kesti noin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia ennen kuin saimme ostoksemme maksettua. Alla kuvaa hankinnoista.



tiistai 13. syyskuuta 2011

28+1 Masukuvaa ja raporttia vauvavakuutuksesta

Tämä päivitys nyt tulee ajallisesti hieman myöhässä, mutta koska ajattelin, että joku lukija saattaa olla vasta raskaustaipaleensa alkupuolella ja vasta pohtia tätä asiaa, niin kerronpa miten vauvavakuutusasia meillä hoidettiin. Ja jos joku siellä nyt pohtii, että mikä ihmeen vauvavakuutus, niin kyseessä on siis vakuutusyhtiöiden myöntämä vakuutus (viralliselta nimeltään lapsivakuutus), jonka turvin lapsen voi sairastapauksissa kiikuttaa yksityiselle lääkärille, eikä tarvitse lähteä jonottamaan terveyskeskukseen tai päivystykseen. Meidän perheelle oli heti alun alkaen selvää, että vakuutus hommataan, vaikka se järkyttävän kallis onkin, sillä ainakaan täällä Oulussa ei yhteispäivystyksessä jonottaminen ole mitään herkkua. Odotusajat ovat tuntikausia pitkiä, ja odotusaulassa omaa vuoroasi jonotellessa ehdit todennäköisesti saamaan kymmenen uutta tautia muilta potilailta omasi lisäksi. Eikun siis vertailemaan. Koska eräs ystäväni on Tapiolalla töissä, minulla oli jo lähtöjään aavistus siitä, mitä vakuutus pitää sisällään ja mitä ehtoja kannattaa vertailla. Omat vakuutuksemmehan ovat tähän saakka olleet Pohjolassa. Vakuutusyhtiöiden nettisivuja ja keskustelupalstoja selaamalla tulimme hyvinkin pian siihen tulokseen, että Tapiolan vakuutus on paras ja helpoin, ja näin ollen edessä oli siis vakuutusyhtiön vaihto. Tapiolan lapsivakuutuksen edellytyksenä kun on se, että myös kotivakuutus hankitaan heiltä, ja lisäksi, jos siirtää muitakin vakuutuksia tai tilejä heille, saa aina enemmän ja enemmän alennusprosentteja vakuutusten vuosisummasta. Loppupeleissä siis lapsivakuutuksen ottamisen lisäksi siirsimme Tapiolaan myös kotivakuutuksen sekä säästötilin. Tapiolan vakuutuksen etuna esim. Pohjolaan verattuna on se, että korvaukset voi hakea netin kautta ja kuitteja ei pääsääntöisesti tarvitse toimittaa ja lisäksi se, että jos korvaukset hakee netin kautta, omavastuusumma maksetaan vain yhden kerran vuodessa (eka hakukerralla) ja sen jälkeen korvaukset tulee täysimääräisinä. Pohjolassa kuitit edellytetään toimitettavaksi ja omavastuu pitää maksaa jokaiselta hakukerralta! Tämä siis tarkoittaa, että jos haluaa maksaa omavastuun vain kerran, pitää kuitteja säilyttää koko kalenterivuosi, ja hakea korvauksia yhdellä kertaa vasta vakuutuskauden lopussa. Aika hankalaa sanon minä. Muitakin vakuutusyhtiöitä silmäilin ja huvittavinta oli eräältä keskustelupalstalta mieleeni jäänyt kommentti, jossa joku oli jutellut Ifin työntekijän kanssa asiasta, ja kyseinen työntekijä oli itse sanonut, että älkää nyt vaan meiltä ottako tätä lapsivakuutusta kun meidän ehdot on niin huonot. Heh. Rehellisyys maan perii ja niin poispäin. Jotta vakuutuksesta on eniten hyötyä, se kannattaa siis ottaa viimeistään kolmea kuukautta ennen laskettua aikaa. Tällöin se kattaa melkein kaikki mahdolliset sairaudet, mitä vauvalla voi olla. Jos vakuutuksen ottaa vasta vauvan syntymän jälkeen ja vauvalla todetaan esim. joku allergia, voivat vakuutusyhtiöt rajata kyseisen sairauden korvauksien ulkopuolelle. Lähtekää siis liikkeelle ajoissa.

Alla masukuvaa rv 28+0. Jos kuvaa vertaa kahden viikon takaiseen 26+0 kuvaan, ero on valtava. Olen vieläkin salaa vakuuttunut siitä, että synnytyssalissa  kaikkia paikallaolijoita odottaa yllätys, ja tyypin jälkeen maailmaan puskee myös tyypin kaveri, joka vaan on onnistunut yhdeksän kuukautta piilottelemaan ultralta ja dopplerilta…


maanantai 12. syyskuuta 2011

28+0 Loppusuoralla

Tänään siis alkoi rv 29, eli nyt ollaan vihdoin ja viimein viimeisellä kolmanneksella ja ehdottomasti viimeiset 12-14 raskausviikkoa ovat nyt alkaneet. Ei sillä, että mitenkään suuresti olisin innostunut tämän kyseisen ajanjakson alkamisesta, sillä tähän jaksoonhan kuuluu tunnetusti suurin osa raskaudenaikaisista vaivoista (ikään kuin niitä ei olisi jo tähän mennessä ollut tarpeeksi), mutta ainakin tunnelin päässä alkaa pikkuhiljaa häämöttämään valoa siitä, että tyyppi vihdoinkin jonain päivänä asustaisi mahan ulkopuolella, ja äitsykkä saisi määräysvallan oman vartaloonsa takaisin.  Tänään myöskin heräsi kalvava epäilys siitä, että ehkä en suoriudukaan mallikkaasti näistä lopuista kuudesta työviikosta ennen äitiysloman alkua, sillä selkä on edelleen pahana ja muistuttaa olemassaolostaan vihlomalla ja särkemällä alituiseen. Kun lisätään yhtälöön yhä kasvava maha, hiipi mieleeni ajatus, että joskohan tässä jossain vaiheessa joutuu antamaan periksi ja heittäytymään sohvan valtiattareksi ennen aikojaan. Mielelläni en kyllä kotiin tahtoisi jäädä, sillä tällä hetkellä työ on ainoa asia, joka pitää mielen virkeänä ja saa ainakin hetkittäin ajatukset pois kaikista menneistä, nykyisistä ja tulevista kolotuksista ja murheenaiheista. Lisäksi työ on tällä hetkellä ainoa syy, joka saa vielä aikaan pyrkimyksen näyttää ihmismäiseltä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun peilistä tuijottaa aamuisin kalpea, huonosti nukkunut, jokasuuntaansa tursuileva valas, jonka liikkeet alkavat olla yhtä sulavia kuin virtahevolla, vaatii tilanne turhamaiseltakin naiselta melkoisia ponnisteluja, että edes viitsii enää yrittää tehdä mitään ulkonäkönsä hyväksi. Eilen, kuten joka sunnuntai, oli taas epätoivoinen yritys tuunata itsensä siihen kuntoon, että kehtaisi taas tämän viikon olla töissä. Ohjelmassa kynsien lakkausta (sormien siis, varpaitanihan en ole nähnyt enkä tavoittanut enää kahteen kuukauteen), ihonkuorintaa, naamiota sekä vaatekaapin päivitystä. Viimeksi mainittu puuhahan pitää näin raskaana ollessa tehdä noin kuukauden välein, ja aina yhtä mukavasti kirpaisee todeta: ei mahdu, ei mahdu enää tämäkään… Sikäli mikäli pahoista epäilyistäni huolimatta selviydyn töissä äitiysloman alkuun saakka, voi olla, että viimeisinä viikkoina joudun verhoutumaan lainapeitteeseen tai sirkustelttaan, sen verran vähiin alkaa vaihtoehdot käydä.

VIIKKO 29 – VIIMEINEN KOLMANNES

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

27+6 Vaunut tuli taloon

No nyt ne tuli. Vaunut siis. Viikolla 18 kirjoittelin ensimmäisestä asioinnistamme vaunukaupassa, ja te, jotka sen satuitte lukemaan, muistanette, että kyseinen reissu ei sujunut kauhean mallikkaasti. Silloin kuitenkin sieppasin mukaani niitä vaunuesitteitä, joita olen hartaasti tavannut koko kesän ja kaivellut lisäinformaatiota keskustelupalstoilta. Tärkein kriteerinihän vaunuille oli keveys. Koska selkäni on sen verran heikkoa tekoa, että joskus aivastaminenkin aiheuttaa viikon mittaisen jumituksen, oli tärkeää löytää mahdollisimman kevyt runko ja koppa, jotka allekirjoittanut jaksaa yksinäänkin nostella autoon ja sieltä pois. Tämä seikka karsi jo pois useita vaunumerkkejä, esim. suhteellisen edulliset ja muuten kyllä hyvännäköiset ABC Pramy Lux-yhdistelmät, joita myydään uutena reilusti alle neljään sataan, painavat yli 17 kiloa kopan kanssa. Toinen edellytys oli heittoaisa, ja aivan samasta syystä, eli heikkoselkäiselle huomattavasti parempi vaihtoehto  kääntää kopan menosuuntaa on heivauttaa aisa toiselle puolelle, kuin ryhtyä nostamaan koko koppaa irti. Suurimmassa osassa vaunujahan tämä on ainoa keino kääntää suuntaa. Kolmas edellytys, edelleen aivan samoista syistä, oli se, että turvakaukalo täytyy saada kytkettyä runko-osaan travel-systemiksi, sillä siskonpoikaani kaukalossa kaupungilla kantaneena tiedän, ettei se ole naisten hommaa, ellei sitten satu olemaan satakiloinen kehonrakentaja. Kaukalot kun ovat tuotekehittelystä huolimatta edelleen tuhottoman painavia. Kauniita asioita rakastavana ulkonäkökään ei tietysti voinut jäädä aivan sivuseikaksi, ja käytettyjen vaunujen myynti-ilmoituksia huutonetistä pitkään selanneena olen välillä vain huokaillut kauhuissani kaikenkirjavankukertaville väriyhdistelmille, mitä vaunuissa esiintyy. Huih. Ulkoisesti haaveitani olisi parhaiten vastannut allaolevat Emmaljungan CityCrossit valkoisena, mutta a.) Emmaljungat ovat järkyttävän kalliita ja b.) koska olen liikanimeltäni Aku Ankka, jolle aina sattuu ja tapahtuu, ei avomieheni taatusti olisi suostunut ostamaan meille valkoisia vaunuja, kun kuitenkin olisin onnistunut sotkemaan ne mustikkasopalla tai jotain.
 


Toinen kevyt ja siro vaihtoehto olisi ollut Brion Happy- tai Go-vaunut beigenä, mutta jostain syystä Briot liikkeessä niitä testailtuani tuntuivat minusta hieman heppoisilta ja nukenvaunumaisilta liikutellessa. Siispä eilen marssiessamme ohikulkumatkalla vaunukauppaan ihan vaan vilkaisemaan hintoja, päädyimme hetken mielijohteesta ostamaan jo alun perin esitteistä bongaamani Gracon yhdistelmävaunut, jotka sattuivat liikkeessä juuri sillä hetkellä olemaan tarjouksessa. Settiin kuului Symbio-runko (heittoaisalla), kova vaunukoppa, ratasosa ja adapteri turvakaukalolle. Lisäksi saimme tingattua hieman alennusta myös Gracon Logico S-kaukalosta, johon mukaan tuli myös turvavyöllä autoon kiinnitettävä telakka. Yhteensä säästimme koko setissä siis 150 euroa. Väri on hevimammaa miellyttävä musta ja painoa rungolla vain 7,5 kiloa. Nyt olisi yksi oikeasti olennainen hankinta tehtynä ja saa taas hieman huokaista helpotuksesta. Vielä kun jossain välissä opettelisi käyttämään tuota hienoa settiä. Me happy.

Kuva lainattu http://bolthely.hu/babyshop/

lauantai 10. syyskuuta 2011

27+5 Stand up'ia ja selkäpiinaa

Perjantai-iltana suuntasimme avomieheni kanssa stand up-klubille tarkoituksenamme aloittaa mainio parisuhdeviikonloppu, kun hänelläkin vuorotyöläisenä on harvinaistakin harvinaisempi koko viikonlopun kestävä vapaa, ja toisena tarkoituksena estää allekirjoittaneen täydellinen mökkihöperöityminen. Mikäs siinä, esiintyjät olivat mainioita ja nauroin makeasti hytkyvää ja hyllyvää mahaani kaksin käsin pidellen, kunnes kotiin palatessamme tajusin, että selkä on jumittanut omituiselle kaarelle eikä sitä pysty suoristamaan eikä pyöristämään. Perkele. Onhan se nyt jo kumma, että ihminen on niin huonossa kunnossa, että onnistuu nauramalla naksauttamaan itseltään selän tähän kuntoon. Yö meni tuskaillessa kun asennon vaihto vihloi aina varpaankynsissä saakka, ja aamulla ei auttanut, kuin todeta, että tämäniltainen ravintolaillallinen samoin kuin aamupäiväksi suunniteltu salitreeni pitää jättää väliin. Kyllä korpeaa. Vielä pitäisi kolme kuukautta kitkutella tämän selän kanssa, ja painoahan tulee tässä vaiheessa raskautta vähintään se puoli kiloa viikossa lisää, mikä ei varmastikaan helpota tilannetta. Pitänee kohta hommata sähkökäyttöinen pyörätuoli tai henkilökohtainen kantaja.

perjantai 9. syyskuuta 2011

27+4 Olennaisia hankintoja

Te, jotka olette juttujani lueskelleet jo kauemmin, ette varmaankaan antaneet otsikon hämätä. Ne minun tähän asti tekemäni olennaiset hankinnathan ovat varmastikin juuri niitä epäolennaisimpia, mutta toisaalta myös inspiroivimpia hankintoja. Sisustamista kun rakastan, niin tokihan pienyksityiskohtien viilaaminen on huomattavasti mukavampaa kuin suurten linjojen suunnittelu. Eilisessä päivityksessä jo kerroinkin, että värit aiheuttavat minussa puistatuksia. Huh. Keltapunavihreä-yhdistelmä tuo mieleeni sirkuksen, ja asuminen sirkuksen keskellä ei oikein tunnu houkuttelevalta ajatukselta. Onnekseni olen netissä surffaillessani löytänyt myös muita varteenotettavia vaihtoehtoja. Tulevaa vauvanhuonetta suunnitellessani lähdin ensin liikkeelle suuresta intohimostani mustan ja valkoisen yhdistelmästä, mutta loppupeleissä se alkoi tuntua ehkä sittenkin turhan graafiselta aivan pienen lapsen huoneeseen. Niinpä päätin säästää kyseisen väriyhdistelmän hieman myöhempää käyttöä varten, ja ottaa lähtökohdaksi valkoisen ja beigen yhdistelemisen. Sen jälkeen kun tyyppi ilmoitti rakenneultrassa olevansa merkkiä poika, lisäsin värisuunnitteluun vaaleansinisen, vaikka alun perin olinkin karsastanut näin stereotyyppistä väritystä. Nettimyymälöiden valikoimaan tutustuessani ihastuin tykkänään englantilaisen Mama’s and Papa's:in lastenhuoneen sisustustavaroihin ja tällä hetkellä vaatekaappien perukoille tungettuna löytyykin jo olennaistakin olennaisimmat leikkimatto, sitteri, hoitoalusta, torkkupeitto, mobile ja koristepupujussikka. Leikkimaton onnistuin löytämään käytettynä huutonetistä puoleen hintaan ja mobilen sain lahjaksi siskoltani.
Kuvat lainattu www.lastenhuone.fi

Sinistä höystettä yllä oleva torkkupeiton lisäksi on tulossa mm. helistin (, jota tyyppi ei tule tarvitsemaan vielä aikoihin), sydäntaulu ja Mistä on pienet pojat tehty-kyltti. Kuvissa myös vaunuihin / kaukaloon / pinnasänkyyn laitettava kiemuralelu.


Kuva lainattu www.wilhelmiinankammari.fi


Lisäksi olen heinäkuun rakenneultran jälkeen hommaillut pikkuhiljaa kaikennäköistä pienempää sälää, jota olen piilotellut avokiltani erinäisiinkin nurkkiin ja kaappeihin. Näistä raporttia ensi erässä.
Aurinkoista alkavaa viikonloppua kaikille!

torstai 8. syyskuuta 2011

27+3 Väriallergia

Minä olen henkisesti allerginen kirkkaille väreille. En tietenkään ulkona luonnossa hehkuvalle lehtivihreälle tai kauniille ruskan sävyille, enkä edes kirkkaan pinkille – silloin, kun se on jonkun muun yllä tai kodin sisustuksessa. Omassa kodin sisutuksessani puolestaan vallitsee sama mustan, valkoisen ja ruskean eri sävyjen maailma kuin pukeutumisessanikin, ja voin kertoa, että jos joku päivä ilmaantuisin töihin keltaisessa puserossa, niin oppilaani putoaisivat hämmästyksestä tuoleiltaan. Värimakuni ja värinsietokykyni on vuosien saatossa ja vanhetessani aina vaan supistunut, ja tähän on tultu. Pieniä väripilkkuja siedän leikkokukkien tai räväköiden kynsilakkasävyjen muodossa, mutta muuten saan näppylöitä pelkästä ajatuksesta, että joutuisin elämään kirkkaiden värien ympäröimänä. No tässähän nyt sitten piilee eräs ongelma. Olette varmaan muutkin panneet merkille lasten lelujen, leikkimattojen ja muiden kamojen kirkuvan punaisen, keltaisen ja kirkkaanvihreän keskenään kilvoittelevan värien sekamelskan. Auta ja varjele, että pian niitä pitäisi levitellä ympäri ämpäri asuntoa ja kestää katsella päivät pääksytysten. Siispä tällaisena värirajoitteisena ihmisenä olenkin hyvissä ajoin alkanut etsiä vaihtoehtoja näille aivan perinteisimmille lastentarvikkeille. Huomenissa olisikin tarkoitus esitellä muutamia jo tehtyjä hankintoja tällä saralla.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

27+2 Tylsillä ostoksilla

Voiko shoppailu olla tylsää? Voi, jos ostoslista näyttää seuraavanlaiselta:

-      tukisukat /tukisukkahousut

-      (jälleen kerran) kokoa isompia alushousuja

-      rintaliivien ympäryksen leventäjä (mikä hitto sen virallinen nimi ikinä onkaan?)

Vai mitä tuumaatte? Kun pohkeet alkavat päivän seisomisen myötä muistuttamaan elefantin jalkoja, on todellakin ajankohtaista hankkia tukisukat. Väliäkö sillä, että ne hiostavat ihan helkkaristi, ja kun muutenkin viime viikkoina olen tuntunut alkavan kärsiä jonkinmoisista kuumista aalloista, ne eivät kyllä varsinaisesti tätä asiaa helpota, mutta elämähän on arvokysymyksiä täynnä. Nilkkoihin valuvat pohkeet vai hikiset varpaat? Kas, siinä pulma. Kalsariosastolla olemme siirtyneet koosta 34/36 ensin kokoon 38/40 ja nyt, herraparatkoon, kokoon 40/42. Totaalisen järkyttävää. Jos takapuoli vielä uhkaa levetä, niin loppuraskaus kuljetaan ilman housuja. Isompia en osta. Piste. Rintaliivien osalta tilanne on se, että parisen kuukautta sitten jouduin liiviostoksille tissiosaston kasvettua kuppikoosta A ja AA osastoon B ja B- (tämä on ihan oma kokoluokitukseni tämä bee miinus, mutta kun se toinen nyt kerta kaikkiaan on edelleen pienempi…), mutta ympärys oli silloin vielä säilynyt samana. Nyt ympärys, eli toisin sanoen ihrakerros rintojen alapuolella, on kasvanut niin, että vanhoja seiskavitosia pitää kiskoa hampaat irvessä kiinni. Koska kuppikoko vielä ainakin hetken aikaa menettelee, hankin Lindexiltä sellaiset jatkopalat, jotka saa hakasilla kiinni, ja joilla saan lykättyä leveämpien liivien hankintaa ainakin siihen asti, että siirrymme koossakin seuraavalle lukemalle. Minä se en vaan osaa iloita tuosta rintojen kasvusta niin kuin monet muut tuntuvat tekevän. Käytännössähän se kasvu vaan tarkoittaa sitä, että raskauden (imetyksen) loputtua sinulla on täsmälleen niin monta kokonumeroa liian isot nahkarukkaset entisten rintojesi paikalla, kuin niitä kokoja tässä odotellessa tulee lisää.

tiistai 6. syyskuuta 2011

27+1 Odottajan luottoihmiset

Joku voisi otsikosta päätellä, että nyt tulee tarina perheestä ja miehestä, mutta eipä tule. Nyt tulee tarina ihanista palvelualan taitajista, jotka ovat jo vuosikausia mahdollistaneet erinäisiä seikkoja elämässäni. Kuten jo edellisestä postauksesta kuulitte, olen jo vuosikausia etsinyt minulle sopivaa selkäterapian muotoa, ja tuossa muutama vuosi takaperin päädyin puolivahingossa osteopaatille. Aiemmin olin käynyt jos jonkinlaisissa selkää ja nikamia manipuloivissa hoidoissa ja kun ensimmäistä kertaa pötkötin osteopaattini pöydällä, epäilin, josko sellaisesta hellävaraisesta hipistelystä olisi mitään hyötyä. Olin tottunut rutinaan ja paukkeeseen ja jopa pienenpieniin mustelmiin aiempia hoitoja saadessani. Muutaman kerran käytyäni aloin kuitenkin uskomaan kyseisen koulukunnan kannattajia, ja nyt olen reilun parin vuoden ajan käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti samalla osteopaatilla. Silloin kun selkä on ollut parempana, on voinut puolikin vuotta vierähtää hoitojen välissä, mutta nyt raskausaikana olen käynyt hoidossa kerran tai jopa kaksikin kuussa. Kallista lystiä, mutta eipähän ole tarvinnut ainakaan vielä jäädä selän takia sairaslomalle synnytystä odottelemaan, niin kuin alun perin vähän pelkäsin.
Toinen luottohenkilöni on tietysti iki-ihana kampaajani, jolla olen käynyt jo viimeisen viiden ja puolen vuoden ajan. Hän varmistaa, ettei allekirjoittaneen tarvitse tarpoa elämäänsä läpi synnyinlahjaksi saadussa harmaanruskeassa kuontalossa, vaan tukassa kiiltää aina neljän viikoin välein petrattu sinimusta väri. Pitkä asiakassuhde myös takaa antoisat juttutuokiot käsittelyn aikana, kun kumpikin tietää toisensa elämästä ja elämätyyleistä jo kaikennäköistä ja kun ikäeroakaan ei ole montaa vuotta, riittää ajankohtaisissakin aiheissa molempia kiinnostavaa puitavaa.
Kampaajallani ja kolmannella luottohenkilölläni, eli ripsipidennysteni huoltajalla on yhteistä se, että he kumpikin osaavat jo korvieni asennostani myös päätellä, milloin haluan vain kölliä hiljaa omissa ajatuksissani, ja milloin taas olisin juttutuulella. En usko, että tällaista luksusta voisi olla, jos joka kerta kävisi eri henkilön hoidettavana. Ripsihuoltajani on tuorein tuttavuuteni, jonka luona olen käynyt vasta puolisentoista vuotta, ja hieman olen huolissani siitä, katkeaako lupaavasti alkanut hoitosuhteemme tyypin synnyttyä joko ajan tai rahan puutteeseen. Toivottavasti ei, sillä siinä missä kampaajan pesupaikalla tekemä päähieronta rentouttaa ihanasti, saa ripsihoitajan pöytä melkein joka kerta aikaan ainakin nanosekuntien mittaisia torkahtamisia, taaten tunteen täydellisestä omasta ajasta.
Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi elämässäni vaikuttaviin henkilöihin kuuluu myös hieroja (,jolla nyt raskauden aikana en kuitenkaan ole uskaltanut käydä, kun joka paikassa pelotellaan hieronnan voivan laukaista ennenaikaisen synnytyksen), kosmetologi (,jolla käyn kerran pari vuodessa kasvohoidossa silloin kun epätoivo pahiten iskee), sekä satunnainen määrä erinäisiä kosmetologiksi opiskelevia jalkahoitajia, joilla yleensä käyn pari kertaa vuodessa. Näemmä nyt loppuraskauden aikana minusta tulee tämänkin palvelun suurkuluttaja kerran kuukaudessa vaaditun pedikyyrin (,jota sattuneista syistä ei itse enää voi tehdä,) vuoksi.
Turhamaistako? Toki. Ihanaako? Taatusti.

ps. Onko jollakulla kokemusta lymfahieronnasta? Olen vakavasti harkinnut kyseisen palvelun lisäämistä käyttämieni hoitojen kategoriaan, kun nesteturvotus tuntuu koko ajan raskauden edetessä vain pahenevan.

maanantai 5. syyskuuta 2011

27+0 Odottajan luottokamat

Ikäni erilaisista selkävaivoista kärsineenä ja erinäisillä kiropraktikoilla, naprapaateilla, hermoratahierojilla ja osteopaateilla asioineena tiesin jo ennen raskautta, että tämä elämänvaihe ei varmasti ainakaan paranna tilannetta. Tilannetta ei myöskään edesauttanut se, että kahta päivää ennen hedelmöittymistä olin mukana suhteellisen pahassa peräänajokolarissa. Siksipä noin viikolla 11 alkaneet selkävaivat eivät tulleet suurena yllätyksenä. Selässä vihlova kipu alkoi säteillä vasempaan etureiteen ja ennen kuin huomasinkaan, reidestä katosi tunto jokseenkin kokonaan. Sinnittelin vaivan kanssa useita viikkoja, ennen kuin aloin öisin heräilemään siihen, että reisi oli niin tunnoton ja  siihen kävi niin kipeää että piti yrittää hieroa siihen edes jotain eloa ennen kuin pystyi taas nukahtamaan. Raskausviikolla 20 luovutin viimein ja lampsin ostamaan tukivyötä, vaikka hienoisesti epäilinkin, että kun kerran sitä ryhtyy käyttämään, niin sitä saakin sitten käyttää loppuelämänsä. Nettivinkeistä viisastuneena sijoitin suhteellisen kalliiseen Anita Babybelt-merkkiseen vyöhön ja kas kummaa, öiset kivut olivat poissa. Tunto ei koipeen ole palannut, mutta ainakaan ei satu enää. Suosittelen lämpimästi. Kun tuotteen olin hyväksi havainnut, onnistuin löytämään huutonetistä vyön vielä toisessa värissä ja alle puoleen hintaan, joten ostin toisenkin, ja nyt olen ollut onnellisessa symbioottisessa suhteessa vöihini joka päivä jo seitsemän viikon ajan.
Toinen raskausaikainen rakkaudenkohteeni on tyynyt. Heti alusta alkaen kehon muuttuessa kummalliseksi muovailuvahaksi olen tarvinnut öisin ylimääräisiä tyynyjä mahan alle ja jalkojen väliin ja vähän myöhäisemmässä vaiheessa selänkin tueksi. On se sitten ollutkin mukava joka kerta kun haluaa kääntää kylkeä herätä ensin asettelemaan kaikki neljä tai viisi tyynyä uudelleen oikeaan asentoon. Heinäkuussa kävin ostamassa oikein hienon imetystyynyn, kun kuulin, että niitä voisi hyödyntää jo raskausaikana nukkumisessa, mutta enhän minä sitten raaskinutkaan ottaa tyynyä kyseiseen käyttöön. Sehän olisi ollut ihan muhennosta jo ennen kuin olisi varsinaiseen tarkoitukseensa ehtinyt. Sitten onnekseni bongasin Lidlin mainoksesta tuotteen nimeltä vartalotyyny ja hintaa oli vain 14,90e. Vastaava pötkylä lastentarvikeliikkeessä kun olisi ollut 69e. Vaikka en suurta luottamusta koekaan kyseiseen kauppaketjuun, ajattelin, että tuolla hinnalla uskaltaa jo kokeilla, ja ah, mikä taivas aukenikaan seuraavina öinä. Ristin tyynypötkylän Erkiksi, ja öisin kietoudun Erkin ympärille kuin käärme liaaniin, ja kun tulee aika kääntää kylkeä, heivautan kerralla koko Erkin toiselle puolelle mukanani. Helppoa kuin heinänteko sanon minä. Ja suosittelen lämpimästi.
Kuva lainattu
ps. Tänään oli ensimmäistä kertaa hankalaa olla töissä. Tuntui, että mahaa kiristi ja puristi ja käveleminen paikasta toiseen kesti kolme kertaa kauemmin kuin yleensä. Toivoakseni kyseessä oli tilapäinen poikkeama huonompaan suuntaan, töissä kun pitäisi jaksaa olla vielä 7 viikkoa.

28 VIIKKO JAKSAA JAKSAA (-TAI SITTEN EI)

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

26+6 Kärsimätöntä sukua

Näin viikon lopuksi todettakoon, että ei ole ihme, että itsestä välillä tuntuu, ettei tämä raskaus ikinä tule etenemään päätepisteeseensä. Äitini kun tuumasi eilen mahaani tuijotellen, että ei se kyllä siskosi odotus noin kauaa kestänyt. Heh. Eipä tietenkään. Sisko kun on tieteellinen ihme, joka synnytti ennen toisen kolmanneksen päättymistä täysiaikaisen lapsen. Vai olisiko sitten kuitenkin äidillä aika kullannut muistot jo kolmessa vuodessa. No, joka tapauksessa. Sukuuni olen tullut. Kärsimätön luonne.

26+5 Virtahepo kuntosalilla

Viime ja tällä viikolla olen havainnut erikoisen ilmiön. Kenkiä ei kyllä saa jalkaan ilman järjetöntä ähinää ja puhinaa ja hien valumista pitkin otsaa, mutta punttitreeni kulkee paremmin kuin aikoihin. Kaikista raskaudenaikaisista krempoistani huolimatta olen yrittänyt käydä salilla treenaamassa kaksi kertaa viikossa koko raskauden ajan, (lukuun ottamatta reissuviikkoja, sairastamisviikkoja ja erinäisiä laiskotusviikkoja) ja onnistunutkin siinä suhteellisen hyvin. Ensimmäisen kolmanneksen aikana olin niin väsynyt, että painomäärät putosivat puoleen ja treenihalut oli täysin hukassa ja toisen kolmanneksen alussa alkaneet selkävaivat puolestaan puolittivat mahdollisten liikkeiden valikoiman, mutta nyt toisen kolmanneksen lopussa olen huiskinut salilla samoilla painoilla kuin ennen raskautta ja vähän ylikin. Nyttemmin treenatessa käytän enimmäkseen käsipainoja tai tankoa (huomioiden, että selälleen ei ole menemistä ellei halua joutua noloon tilanteeseen kun ei pääse sieltä enää ylös) ja jalkaliikkeissä laitteita, mutta tälläkin rajoitetulla vaihtoehtovalikoimalla on ollut suuri psykologinen pään kasassa pitävä vaikutus. On jokseenkin mielenkiintoista treenata ensimmäistä kertaa elämässään kerrankin ihan vaan pitääkseen fysiikka edes jonkun näköisessä kuosissa silmällä pitäen synnytyksestä ja sen jälkeisestä elämästä hengissä selviytymistä, kun tähän asti treeni on aina liittynyt enemmässä tai vähemmässä määrin ulkonäköön. Nyt saatan hyvin painella salireissun jälkeen kotiin ja pistellä poskeeni jättimäisen korvapuustin potematta suuria omantunnontuskia siitä, että olisin juuri tuhonnut äskeisellä kalorinpoltolla aikaansaadut tulokset. Tavoitteena on pelkästään pitää lihaskuntoa yllä. Erittäin huvittavaa on myös seurata sivusilmällä salin nuorempaa naisväestöä, kun he himppasen verran kauhuissaan tiirailevat minun tiukkaan trikootoppiin verhottua virtahevon sulavalinjaista vartaloani, ja varmaan miettivät, että he eivät tule koskaan näyttämään tältä. Hähä. Tekisi mieli käydä sanomassa, että niinhän te luulette.

lauantai 3. syyskuuta 2011

26+4 Realismia ja ripsihuoltoa

Allekirjoittanut suosittelee kaikille muillekin pessimistipirkoille ja inhorealismin ystäville uusimman Vauvalehden juttua Tabuista. Vaikka luulin jo kaikkiin raskaus- ja synnytyskauhuskenaarioihin perehtyneeni, niin opinpahan taas kuitenkin jotain uutta. Minä kun lähden siitä oletuksesta, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, ja jos joku asia ei sitten menekään, niin sehän on vaan iloinen yllätys. Eipä pääse tulemaan pahoja pettymyksiä pessimisteille. Tänään oli muuten hyvä päivä, sillä ohjelmassa oli flunssan vuoksi pitkäksi venähtäneen tauon jälkeinen ripsihuolto. Massiivisesta mahaosastosta huolimatta pystyin vielä puolitoista tuntia hoitopöydällä makaamaan melko sujuvasti. Uskallanpa väittää, että ei ole maailmassa kovin montaa rentouttavampaa paikkaa kuin ripsihoitolan hoitopöytä unettavan taustaradion soidessa ja luotettavan helläkätisen hoitajan käsittelyssä pötkötellessä, jonka jälkeen vielä tietää, että taas on kolmeksi viikoksi eteenpäin meikkihuolet historiaa. Vielä varasin seuraavan ajan. Nähtäväksi jää, pitääkö viikon 30+ huollon jälkeen tilata lainalift kampeamaan pitkin pöytiä tursuileva otus ylös, kun ei enää omin avuin pääse.