33+0 Aamukampa

Vähiin käy aamukammassa piikit. Viimeinen työviikko lähti tänään käyntiin. Nyt jotkut muut, joilla laskettu aika sattuu samoihin päiviin saattavat siellä hieman ihmetellä, että mitenkä niin viimeinen työviikko. No minulla kun sattui näin onnekkaasti (paistaa se päivä joskus risukasaankin, näemmä), että meillä täällä pohjoisessa alkaa koulujen syysloma juurikin ensi viikon maanantaina, ja minulla alkaa äitiysloma sitten syyslomaviikon loppuessa lauantaina. Elikkäs nyt jään perjantaina ensin syyslomalle viikoksi ja siitä viikon päästä alkaa virallisesti äitiysloma. Mahtihomma! Nyt ei voi muuta kuin lähettää virtuaalisesti teetä ja sympatiaa teille muille, jotka vielä sinnittelette töissä hieman pidempään. Kyllä tässä nimittäin on alkanut tajuamaan, miksi sille lomalle jäädään jo ennen lapsen syntymää. Tänään viimeksi kuulin eräältä kollegalta ihmettelyjä, että eikö sun pitäis jo pikkuhiljaa jäädä lomalle kun on tuo kävelykin mennyt tuollaiseksi ja jalkaterät on kääntyneet ulospäin kuin Aku Ankalla. No okei, ei se tuota Aku Ankka  vertausta käyttänyt, sen lisäsin ihan itse. Mutta vastaus on todellakin kyllä joo ilman muuta pitäisi. Viime viikon loppupuolella alkaneen flunssasaikun ja levätyn viikonlopun jälkeen kuvittelin aamulla olevani elämäni kunnossa, mutta töissä taas huomasin heti eka tuntien jälkeen, että hengästyminen senkun pahenee (ei tahdo opettamisesta oikein tulla mitään kun ei jaksa puhua…), kulkeminen paikasta toiseen on tuskaisan hidasta ja raskasta ja pinna on kireällä kuin viulunkieli. Ja sen on varmaan oppilaat taas saanut tuta… Viimeinen työviikko tulee olemaan kiireinen, kun pitää saada kaikki paikat ja materiaalit sun muut jutut siihen kuntoon, että sijainen voi hyvillä mielin tulla jatkamaan hommia sitten syysloman jälkeisenä maanantaina. Erittäin hassulta tuntuu myös ajatus jättää työmaa kokonaan seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen kun 18-vuotiaana aloitin säännöllisen työnteon, en ole koskaan ollut noin pitkää aikaa pois työelämästä. Mielenkiintoista nähdä alkaako kotonaolo maistua niin, ettei enää töihin halua palatakaan, vai hiipiikö keväällä jo tunne, että pitäisi päästä takaisin työn pariin. Reipasta viikon alkua kaikille, ja terveisiä haluaa ilmeisesti lähettää myös eräät, jotka yrittää tunkea koko ajan tuolta oikean puolen kyljestä väkisillä ulos. (Vau-kirjan tekijät hei, eikö tämän menon pitänyt alkaa rauhoittua pikkuhiljaa…?)

31+6 Uneton Oulussa

Jep. Otsikko on mukailevinaan vanhaa elokuvaa Uneton Seattlessa, mutta voin kertoa, että täällä päässä unettomuus ei vaan johdu siitä, että yöt rustailisin romanttisia sähköposteja. Te, jotka olette seuranneet tarinointiani alusta alkaen, ehkä muistatte, että allekirjoittaneen hyvin nukutut yöt päätyivät historiaan heti ensimmäisestä viikosta hedelmöittymisestä lähtien. Jostain kumman syystähän kärsin ensimmäiset seitsemisen viikkoa järkyttäviä mahakipuja öiseen aikaan kenties kohdun laajenemisesta johtuen, mikä teki nukkumisesta mahdotonta. Sitten kun mahakivut pikkuhiljaa katosivat, alkoikin jo öinen vessassa ravaaminen kohdun alettua painamaan virtsarakkoa. Ymmärtääkseni suurimmalla osalla odottajia tämä ongelma ilmenee vasta joskus rv 20 jälkeen, kun mahakin on jo kunnolla kasvanut, mutta eipä ollut varsinainen yllätys että meikäläinen kuuluu sitten siihen vähemmistöön, joka pääsee asioimaan toiletin puolella vähintään kaksi kertaa yössä heti alkuviikoilta lähtien. Koska painonkehitykseni on myös ollut..hmm..mitenkähän tämän kauniisti muotoilisi… reippaahkoa heti alusta alkaen, oli pötsillä myös kokoa jo jostain 16. viikolta alkaen niin reilusti, että nukkuma-asentojen löytäminen alkoi olla siitä alkaen myös entistä haasteellisempaa. Käytännöllisesti katsoen puolimahallaan makuu jäi pois heti alusta alkaen ja noin 20 viikolta alkaen vaihtoehtoina on oikeastaan ollut enää kyljellään nukkuminen. Viikolta 30 alkaen maha on myös muuttunut niin painavaksi, että kyljen kääntäminen alkaa olla melkoisen tuskallinen operaatio. Selässä naksuu ja paukkuu kun ähisten ja puhisten yritän kammeta itseäni ympäri ja olkavarren nivelistäkin on viime aikoina alkanut kuulua epätoivoista narinaa. Jossain neuvottiin, että kannattaa pukeutua silkki- tai satiinipyjamaan, jonka liukkaus auttaa kääntymisessä. Hah! sanon minä. Melkoista avaruuspukukangasta saisi yöasu olla, että siitä olisi minkään valtakunnan apua tämän ruhon pyörittelyssä. Ja toisekseen, kukas niihin yöasuihin enää mahtuu? En minä ainakaan. Ei suuresti houkuttele mennä ostamaan pyjamaa jostain Big and Beautiful- osastolta. Viimeinen niitti nukkumatin maille pääsyn esteeksi on viimeisen kahden viikon aikana paljastunut pikkuherran armoton biletys.  Aikaisemmin hän malttoi olla yöllä rauhassa usean tunnin pätkiä, mutta ehei, ei enää. Noin kahden viikon ajan jamppa on jumpannut, pumpannut, venytellyt, punnertanut, nyrkkeillyt, hutkinut ja potkinut niin, että epäilen jo hänellä olevan neljä jalkaa. Maha kieppuu puolelta toiselle liikkeiden tahdissa ja voin kertoa, että enää potkut eivät ole kivuttomia… Yritä siinä sitten nukkua kun tunnin välein joku haluaa napakoin iskuin muistuttaa olemassaolostaan. Odotuksen ohjekirjani Vau-opus kertoikin viikkojen 29-33 olevan sikiön aktiivisinta aikaa. Nähtäväksi jää rauhoittuuko meininki sitten ensi viikon jälkeen. Toivossa on hyvä elää.

30+6 Hankinnat – part two

Viimeistä päivää rv 31:stä viedään ja kyseinen päivähän onkin käynnistynyt hyvissä ajoin. Pikkuherra päätti kirjaimellisesti potkia tulevan äitinsä ylös sängystä aamulla viideltä. Aikani huokailtuani totesin, että jamit senkun jatkuu ja vääntäydyin alakertaan aamukahvin keittoon klo 5.20. Haloo! Sunnuntai-aamuna. Tosi reilua. No seitsemään mennessä olinkin sitten jo tarkistanut yhdet kokeet ja päätin vielä kellahtaa sohvalle unen toivossa ja onneksi menot siinä vaiheessa vähän rauhoittuivat, että sain vielä tunnin verran unta. Pari iltaa on nyt tullut sen verran kovaa tillikkaa tuonne oikeaan kylkeen että itsekseni karjun pikkuotusta lopettamaan. Arvatkaapa totteleeko… no ei. Pahoin myös pelkään, että sitten joulukuun jälkeen nuo aamuherätykset saattavat olla säännöllisestikin tällaisia varhainen lintu madon nappaa -tyylisiä, sillä eivätkös ne väitä, jotka paremmin tietää, että lapsella on sitten mahan ulkopuolellakin se suunnilleen sama rytmi kuin kohdussa, ja jotenkin tuo maaginen kello 4.50-5.00 raja on ollut useampana aamuna (yönä…) täällä jo pidemmän aikaa se herätyksen hetki milloin mistäkin syystä… Hiphei.

No mutta hankinnoistahan tässä piti kertoa. Kuten jo aiemmin mainitsin, ostoholistillahan lähti tämä hankintojen teko liikkeelle heti rakenneultran jälkeen, kun uskalsi jo uskoa, että kyllä siellä joku ihminen majailee, eikä kaikki ole vaan mielikuvituksen tuotetta. Nämä tänään esiteltävät hankinnathan on jälleen kerran sieltä tosi olennaisesta päästä ja hommattu tosiaan  jo hyvän aikaa sitten, mutta nyt vasta sain aikaiseksi niitä kuvailla.

Hyvinkin tärkeä hankintahan ovat pukluliinat. Erityisesti useassa eri värissä, eikö vaan.

Pentikiltä alennusmyynnistä bongasin kesällä hurmaavan valokuva-albumin, johon tavoitteena on yrittää säilöä muistoja ensimmäiseltä vuodelta. Jostain marketin alelaarista puolestaan mukaan on tarttunut Unihiekkaa-cd, josta toivon olevan nukuttamisapua ainakin isukille, joka ei omia äänijänteitään kyllä suostu venyttelemään laulun muotoon.

 Näistä tauluista taisin myös mainita jo aiemmin. Vielä tätä nykyä kaikki taulut seinillämme on musta-valkoisia tai ruskeansävyisiä, mutta tulevaan jampan huoneeseenhan on siis tarkoitus sipaista hivenen vaaleansinistäkin sävymaailmaa.

Pentikin keikalla mukaan tarttui myös tuo pikkuruinen sammakko kun ajattelin, että vaikka ei se otus vielä lelujen päälle ymmärräkään, niin tuo on kuitenkin sen verran  pieni, että ainakin tyyppi voi harjoitella tarttumaotetta sen kanssa. Ja kun kerran jotain uutta niin jotain vanhaakin. Vaikka muuten tykkään modernista ja pelkistetystä tyylistä, niin jostain kumman syystä olen lasten vaatteissa ja joissakin tavaroissakin mieltynyt retrotyyliin. Niinpä metsästin Huutonetistä kuvassa olevan Ainu Hymynaama-helistimen, joka on joskus aiemmin kuulunut äitiyspakkaukseen. Samankaltaisesta vaaleansinisestä retromallin kissahelistimestä (myöskin Huutonetistä) en saanut kuvaa, kun avokki on jemmanut sen johonkin kaappiin (tunkiessaan vielä toistaiseksi piiloon näitä vauvahankintoja). Kuva löytyy kyllä sivulta http://www.doublecheck.fi/cat/product_catalog.php?c=4.

Jo kesällä on myöskin hankittu alla olevat vaatteet postimyyntifirman aleosastolta. Nyt niitä kuvaillessani totesin, että saattaapa vierähtää hyvä tovi ennen kuin niitä pääsee pitämään sillä ovat kyllä kaikki melko isoja. Kuvia katsellessa joku siellä varmaan tulee taas siihen tulokseen, että allekirjoittanut on joku angstinen lapsenvihaaja, kun aikoo pukea jälkikasvunsa mustaan ja harmaaseen, mutta minä taas ajattelen asioista niin, että ihmisten mustaan väriin liittämät synkät mielikuvat on ihan kulttuurisidonnaisia ja opittuja. Joten jampalla tuskin on vielä kovin vahvoja mielipiteitä asiasta. Lisäksi jostain luin, että lapset erottavat aluksi nimenomaan tummia ja selkeitä värejä. Puolustuspuheenvuoro on täten pidetty.

Että tällaisia on jemmailtu kaapin nurkissa kohta kolme kuukautta. Pian pääsee onneksi levittelemään kamoja esillekin, kun tarkoitus on viimeistään äitiysloman alkaessa kolmen viikon päästä ryhtyä laittelemaan huonetta ja tavaroita valmiiksi.

30+1 Pikkuvarpaat kylkiluiden välissä

Täällä sitä kasvetaan päivä päivältä isommaksi. Tättärärää! Aamupaino 71,5 kg ja iltapäivällä syönnin jälkeen 73,4 kg. En edes aio enää laskea tähän montako kiloa on lähtöpainoon verrattuna tullut. Todettakoon vaan, että monta. Tällä kasvuvauhdilla vetäistään vielä ennen joulukuuta toinenkin kymmenluku rikki.

Eilen ja tänään olen huomannut pikkujampan taas asettuneen uusiin asemiin tehoyksiössään, kun potkujen suunta on muuttunut ja lisäksi joku sinnikkäästi tunkee pikkuvarpaita oikean puolen kylkiluideni väliin. Vielä se ei onneksi käy kovin kipeää, mutta tuntemukset ovat lähinnä epämääräisen epämukavia. Tänään oli töissä palaveripäivä ja perinteiseen tyyliin allekirjoittanut päätti totuudentorvena hankaloida taas esimiesten iloksi, ja oli muuten suhteellisen hankalaa pitää vakavaa puheenvuoroa lainsäännösten vaikutuksesta työhömme, kun samaan aikaan eräät puskee ja punnertaa kylkiluita vasten niin maan perusteellisesti. Ennen samaista puheenvuoroa pelkäsin jo hetken aikaa käynnistäväni kiihdyksissäni koko synnytyksen, kun kuunnellessani pomon johdantoa käsiteltävään aiheeseen tunsin sykkeen kipittävän johonkin kahdensadan tietämille…

Vau-kirja ilahdutti tällä viikolla ilmoittamalla, että sikiöllä on tähän mennessä jo kunnon hiukset päässä. Kun kynnet taas tietääkseni ovat ilmestyneet jo aiemmin, putkahti päähäni saman tien jokseenkin huvittava (pelottava?) mielikuva. Jos nimittäin tyyppi on saanut kynnet äidiltään ja tuuheakin tuuheamman tukan isältään, asustaa kohdussani tällä hetkellä pienenpieni Jöröjukka.

Alla masukuvaa 30+0. Kahden viikon väleinhän olen niitä nyt päivitellyt. Kollegan mahanlaskukommentista johtuen päätin myös tehdä kollaasin viimeisen kuukauden sisällä otetuista kuvista, ja kyllä vaan, sen lisäksi, että maha on massiivisesti kasvanut, on se selvästi jo myös alempana kuin viikolla 26.

VIIKKO 26 – Paska viikko

25+1 Little feet are beating like a jungle drum

Jep jep…oletteko kuulleet sen biisin My heart is beating like a jungle drum…? no meikäläisen mahassa on alkanut viime päivien aikaan tuntua siltä, että pikkujampalla soi kyseinen biisi päässä jokseenkin nonstoppina ja sen kertosäkeen tahtiin on mukava polkea jalkoja…ranccadaccadaarancaadaa… Vau-sarjan raskausopashan esittelee tämän ajanjakson alkamista vallan positiivisin sanakääntein ja kehottaa iloitsemaan jokaisesta liikkeestä, koska mehän emme elämämme aikana ”pääse osalliseksi tästä kokemuksesta kovin usein”. Tottahan toki on kiva tietää, että asukilla menee lujaa ja kaikki on kunnossa, mutta entäpä jos haluaisi nukahtaa välillä? Tai entäpä jos ei suuresti nauti siitä, että joku tanssii virtsarakon päällä noin kolmasosan vuorokaudesta? Huokaus. Sovitaanko, että tämä turhautunut pohdinta menee flunssan piikkiin, jota täällä sairastetaan viidettä päivää putkeen ilman valoa tunnelin päässä.

25+2 Rits sanoi mahanahka ja turhamainen nainen itki

Kun noin kuusi kuukautta takaperin pissasin plussan esiin tikusta, mitä tein ensiksi? Juoksin riemusta kiljuen tulevan isän, tädin tai mummin kaulaan? Ryntäsin kauppoihin hipeltämään pienenpieniä nuttuja ja töppösiä? Ei. Istahdin tietokoneen äärelle ja ryhdyin googlettamaan tietoa parhaista raskausarpien ehkäisykeinoista. Koska keskustelupalstoilla tuntui vallitsevan jyrkkä kahtiajako apteekissa myytävän Vichyn raskausarpivoiteen ja The Body Shopin kaakaovoiteen kannattajiin, minä menin ja ostin molempia. Aamuisin levittelin helpommin imeytyvää Vichyä ja iltaisin tuntikausia tahmaavaa kaakaovoidetta. Ja uskollisesti minä rasvasin. Aloitin rasvaamisen heti, vaikka apteekin purkin kyljessä puhuttiin viidennestä kuukaudesta. Noh, onneksi Body Shopin myyjä kuitenkin oli kanssani samalla kannalla, että parempi liian aikaisin, kuin liian myöhään. Ja kyllä, tiedänhän minä, että taipumus saada raskausarpia kulkee suvussa ja valitettavasti olen nähnyt jäljet äitini vatsalla, jotka minä olen maailmaan matkatessani aiheuttanut. Silti halusin uskoa. Ja toivoa. Ja kun nyt kuudennen kuukauden lähetessä loppuaan, havaitsin eilisiltana peilistä katsoessani ne kolme pientä arpea pystysuorassa alavatsallani, kykenin hillitsemään itseni noin viisi minuuttia ja sitten istuin alas. Ja itkin. Tämä saattaa nyt kuulostaa monenkin mielestä järjettömältä, mutta minä en missään määrin osaa suhtautua arpiini raskausajan muistoina ja kantaa niitä ylpeästi sotavammoinani, niin kuin ilmeisesti pitäisi. Minä hyvästelen mielessäni bikinit loppuelämäkseni ja jään kauhulla odottamaan lopullisten vaurioiden tasoa. Jos teissä, rakkaat lukijani (joita tiettävästi on ainakin viisi :D), on raskaustaivaltaan vasta aloittelevia turhamaisia naisia, en kehota teitä käymään Vauva-lehden nettisivun kuvagalleriassa katsomassa lukijoiden sinne lisäilemää arpikokoelmaa, jos haluatte säilyttää yöunenne ja mielenterveytenne. Lohdutuksen ja viisauden sanoja otetaan myös mielellään vastaan kommenttien muodossa.

25+3 Valivali

Koska edellistenkään rv 26 päivien postaukset eivät ole mitään varsinaista positiivisuuden riemuvoittoa olleet, niin täten nimettäköön tämä viikko paskaksi viikoksi ja annetaan tulla koko rahan edestä. Jos itse olet niitä always look at the bright side of life-tyyppejä, ei kannattane jatkaa lukemista tämän pidemmälle. Tällä viikolla olen viimeistään tajunnut, että miksi synnyttäneet naiset eivät kerro meille toistaiseksi lapsettomille naisille raskausajasta tarkemmin. Syy on erittäin yksinkertainen. Koska kukaan täysipäinen nainen, joka tietäisi etukäteen, mitä kaikkea on tulossa, ei ryhtyisi tähän hommaan. Tai sitten naisille vaan tehdään vakiotoimenpiteenä laitoksella synnytyksen jälkeen osittainen lobotomia, jotta raskausajan karmeudet ja synnytys unohtuisivat, sillä muutenhan pian kansantalous kääntyisi laskuun, kun kaikilla olisi korkeintaan se yksi lapsi. Olen myöskin tullut siihen tulokseen, että ne vauvalehtien alati hymyilevät (hymistelevät) naiset valehtelevat. Jolleivat kaikille, niin ainakin itselleen. Tämä ei taatusti ole kenenkään elämän parasta aikaa. Tai sitten se aiempi elämä on ollut todella kamalaa. Meille ei- synnyttäneillehän annetaan kuva, että raskaus on ihanaa. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saattaa vähän etoa, ja sitten viimeisen kolmanneksen aikana saattaa vähän olla massu tiellä nukkuessa, mutta muutenhan raskaana oleva nainen kukoistaa ja hehkuu. Ei muuten hehku. Omaan ensimmäisen kolmannekseen ei kylläkään kuulunut onneksi oksentaminen (olen myös kuullut naisesta, joka oksensi joka päivä neljänkymmenen viikon ajan ja viimeisen kerran laitoksella samalla lasta ulos pungertaen…), vaan pelkästään lievähkö etominen, mutta tämä etuoikeus kenties johtui vain erinomaisesti haltuunotetusta tankkaamisesta heti raskauden ensimetreiltä lähtien. Ei nimittäin ole tämän tytön verensokerit päässet kertaakaan tippumaan, sen verran hyvin on ruoka-aikaan oltu kotona. Mutta kuten jo aiemmin olen pienemmissä erissä valottanut,  raskauden ensimmäistä ja toista kolmannesta ovat sen sijaan vauhdittaneet ensiluokkainen vatsakipu (viikolle 10 saakka), järjetön ummetus (ensimmäiset 12 viikkoa ja sen jälkeen, löydettyäni uudelleen rakkaan ystäväni Kellog’s All Bran Flakesin, enää satunnaisena vierailijana…), paisuvan ja painavan kohdun, sekä sittemmin selkäkivun ja kasvaneen mahan myötä kadonneet yöunet (viikolta 1 lähtien, odotettavissa jatkuvan viikolle 40+ asti ja siitä muista syistä johtuen eteenpäin seuraavat 18 vuotta), edellisestä kenties johtuva jatkuva väsymys, iskias (ja sen myötä vasemmasta reidestä kadonnut tuntoaisti, jonka epäilen enää koskaan palaavan, viikolta 11 asti), hulluuden partaalle ajava ihon kutiaminen joka paikasta (viikolta 1 alkaen), hillitön nesteenkertyminen, selluliitti kaikkialla alaraajoissa (jopa pohkeissa!!), takapuolen leviäminen toistaiseksi kolmella vaatekoolla, jalan kasvu yhdellä koolla, joko kukkivan rasvainen tai hilseilevän kuiva iho (viikosta riippuen), kymmenet uudet mustat luomet kaikkialla vartalossa ja nyt viimeisimpänä vielä ne raskausarvet. Unohdinko jotain? Saattaapa olla, että unohdinkin, muistinikaan toiminta kun ei ole enää aivan ennallaan, ja saatan välillä päästellä suustani mitä sattuu tajuamatta itse lainkaan sanoneeni mitään kummallista. No joo, voisin kai vielä lisätä, että eipä ole kengän laittaminen jalkaan ollut näin vaikeaa sitten sen, kun olin itse yksivuotias. Samaisista syistä olen joutunut ulkoistamaan jalkahoidon tekemisen (yritäpä yltää leikkaamaan varpaankynnet kun edessä on kymmenen kiloa massaa, joka ei edes litisty niin kuin normaali ihrakerros) ja joutunut luopumaan erinäistenkin karvojen trimmaamisesta…. Että voinpa vaan sanoa, että minä en ole se iloisesti lauleskeleva ja nuttuja kutova odottaja. Edellisten vaivojen lisäksi kun hormonitoiminnan myllerrys ei suinkaan ole tuonut minusta esiin niitä parhaimpia puolia, vaan pikemminkin sen Mr. Hyden, jolla saattaa tehdä mieli puraista pää irti aamun ensimmäiseltä vastaantulijalta. Varsinkin, jos se sattuu olemaan joku kiero nainen, jolla on lapsia ja täten siis kuuluu salaajien salaliittoon… - tai jos se sattuu olemaan nainen, jolla ei ole lapsia ja joka myöskään ei ole raskaana, eikä täten tiedä elämän realiteeteista vielä mitään.

ps. lisättäköön listaan siitä unohtunut eksoottinen reisi-ihottuma ja ihan viime päivinä alkanut ajoittainen  närästys ja päänsärky. Jippijaijee.

VIIKKO 23 – Vaihteeksi neuvolassa

Viimeinen lomaviikko pyörähti käyntiin neuvolan merkeissä. Edelleen kesälomista johtuen tapaan taas eri tädin kuin aiemmilla kerroilla. Kehitä tässä nyt sitten jonkun näköistä asiakassuhdetta. Kun kerran vapaapäivällä sattuu olemaan, lähtee myös avomieheni mukaan tällä kertaa. Itse en ole kokenut mitenkään pakollisena avokin mukanaoloa neuvolatapaamisissa. Vaikka isien osallistumista odotukseen näinä päivinä kovasti hehkutetaankin, on tapaamisilla käsiteltävät asiat ainakin  toistaiseksi olleet melko äiti-painotteisia. Kokonaan toinen juttu ovatkin sitten synnytysvalmennukset (joita muuten kutsutaankin nykyään perhevalmennukseksi). Olen ilmoittanut tulevalle isukille jo hyvissä ajoin, että minä en sitten lähde yksin sinne valmennukseen, missä on huoneellinen maripaitaisia mammoja ja slipovereihin sonnustautuneita isiä, jotka harrastavat kestovaippoja ja tekevät itse soseensa eivätkä missään nimessä aio käyttää mitään kivunlievitystä. Itse kun olen suunnitellut leiriytyväni sairaalaan lähimaastoon jo noin viikkoa ennen laskettua aikaa, ettei vaan pääse käymään niin kuin joillekin, että tuumataan sairaalaan tullessa synnytyksen olevan jo niin pitkällä, ettei kivunlievitystä enää voida antaa. En edes halua kuvitella ennakkoon sitä kivun määrää, jonka tulen kohtaamaan saadakseni masukin maailmaan, mutta sen tiedän, että aion jo sairaalan ovella huudella pillerin ja piikin perään. Jätetään ne kauratyynyt ja vesiammeet suosiolla minua henkisesti vahvemmille ihmisille. No tällä kertaa tosiaan saimmekin nuo perhevalmennuksen aikataulut, ja tällaiselle tiedonjanoiselle ihmiselle lokakuu tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta. Lisäksi saatiin Kelan paperit, että nyt voisi alkaa hakemaan äitiys- ja vanhempainvapaakorvausta sekä lapsilisiä. Samalla blanketilla tilataan myös Kelan äitiyspakkaus. Pakkauksessa tulevien tuotteiden kuvia olenkin jo ihastellut netistä monta viikkoa sitten, eikä oikein malttaisi odottaa niiden saapumista. Mitäs muuta? Joo, no, paino on nyt sitten jo 67 kg. Kymmenen kiloa ennen raskautta olleeseen painoon, tai kuten neuvolantäti ystävällisesti vertasi ensimmäiseen neuvolapunnitukseen, + 7 kg. Great. Uutta kehityksen saralla tällä viikolla oli se, että viikon lopulla tyyppi päätti ottaa sen verran lujaa full contactia vatsanahkaan, että tuleva isukkikin jo tunsi potkut.

VIIKKO 22 – Ja rokki soi

Heinäkuun viimeisen viikon viikonloppuna rv:n 22 lopuilla oli jälleen ohjelmassa hieman festarointia. Tällä kertaa ihan vaan omassa kotikaupungissa, mutta sillä erotuksella, että oppaiden mukaan tyypin korvavärkit ovat jo niin kehittyneet, että hän kuulee jo ympäristönsäkin ääniä. Siispä projekti totuta vauva raskaampaan musiikkiin alkakoon. Kauniin kesäillan viiletessä mahanahan läpi sitten kuunneltiin niin kunnon suomiheviä kuin vanhan polven kasarirokkiakin ja siinä missä muut festarivieraat humaltuivat illan mittaan voimajuomista, tuleva äippä nautiskeli lättyjä, jäätelöä ja metrilakua… Koska musiikki on aina näytellyt omassa elämässäni valtaisaa roolia, koen tärkeäksi totuttaa perheemme uusikin asukas kuuntelemaan erilaista musiikkia. Kauhistun ajatusta kodista, jossa pitäisi päiväunien aikaan hissutella kuin huopatossutehtaassa. Sen sijaan olenkin alkanut automatkoilla hoilottaa sydämeni kyllyydestä radiosta tulevien biisien päälle ja metsästää heviballadilevyä tyypin tuutulaulumusaksi. Ja ai niin, kuin osoittaakseen olevansa yhteydessä ulkomaailmaan heppu on alkanut antaa elonmerkkejä itsestään. Alkuun epäilin kuvittelevani koko asian, mutta tämän viikon muutamana viime päivänä on selvästi nukkumaan mennessä alkanut mahanpohjassa herralla ihan omat jamit, joista ei ole voinut enää erehtyä.