28+0 Loppusuoralla

Tänään siis alkoi rv 29, eli nyt ollaan vihdoin ja viimein viimeisellä kolmanneksella ja ehdottomasti viimeiset 12-14 raskausviikkoa ovat nyt alkaneet. Ei sillä, että mitenkään suuresti olisin innostunut tämän kyseisen ajanjakson alkamisesta, sillä tähän jaksoonhan kuuluu tunnetusti suurin osa raskaudenaikaisista vaivoista (ikään kuin niitä ei olisi jo tähän mennessä ollut tarpeeksi), mutta ainakin tunnelin päässä alkaa pikkuhiljaa häämöttämään valoa siitä, että tyyppi vihdoinkin jonain päivänä asustaisi mahan ulkopuolella, ja äitsykkä saisi määräysvallan oman vartaloonsa takaisin.  Tänään myöskin heräsi kalvava epäilys siitä, että ehkä en suoriudukaan mallikkaasti näistä lopuista kuudesta työviikosta ennen äitiysloman alkua, sillä selkä on edelleen pahana ja muistuttaa olemassaolostaan vihlomalla ja särkemällä alituiseen. Kun lisätään yhtälöön yhä kasvava maha, hiipi mieleeni ajatus, että joskohan tässä jossain vaiheessa joutuu antamaan periksi ja heittäytymään sohvan valtiattareksi ennen aikojaan. Mielelläni en kyllä kotiin tahtoisi jäädä, sillä tällä hetkellä työ on ainoa asia, joka pitää mielen virkeänä ja saa ainakin hetkittäin ajatukset pois kaikista menneistä, nykyisistä ja tulevista kolotuksista ja murheenaiheista. Lisäksi työ on tällä hetkellä ainoa syy, joka saa vielä aikaan pyrkimyksen näyttää ihmismäiseltä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun peilistä tuijottaa aamuisin kalpea, huonosti nukkunut, jokasuuntaansa tursuileva valas, jonka liikkeet alkavat olla yhtä sulavia kuin virtahevolla, vaatii tilanne turhamaiseltakin naiselta melkoisia ponnisteluja, että edes viitsii enää yrittää tehdä mitään ulkonäkönsä hyväksi. Eilen, kuten joka sunnuntai, oli taas epätoivoinen yritys tuunata itsensä siihen kuntoon, että kehtaisi taas tämän viikon olla töissä. Ohjelmassa kynsien lakkausta (sormien siis, varpaitanihan en ole nähnyt enkä tavoittanut enää kahteen kuukauteen), ihonkuorintaa, naamiota sekä vaatekaapin päivitystä. Viimeksi mainittu puuhahan pitää näin raskaana ollessa tehdä noin kuukauden välein, ja aina yhtä mukavasti kirpaisee todeta: ei mahdu, ei mahdu enää tämäkään… Sikäli mikäli pahoista epäilyistäni huolimatta selviydyn töissä äitiysloman alkuun saakka, voi olla, että viimeisinä viikkoina joudun verhoutumaan lainapeitteeseen tai sirkustelttaan, sen verran vähiin alkaa vaihtoehdot käydä.