Reaaliaikaan

Tervetuloa seuraamaan raskauspäiväkirjaani. Löysätkää pipoa jo valmiiksi, elämä ei aina ole niin vakavaa.

lauantai 17. syyskuuta 2011

28+5 Poliittisesti epäkorrektia

Täältä sitä taas pesee. Ja linkoaa. Nimittäin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Ajattelin siis taas tunnustaa jotain. Minun mielestäni vauvat eivät ole mitenkään erityisen söpöjä. Nehän ovat siis pieniä ihmisiä, joilla on pää, kaksi kättä, kaksi jalkaa ja mieluusti kymmenen sormea ja varvasta. Ymmärrän kyllä hehkutuksen vauvantuoksusta ja pehmeästä ihosta, mutta ainakaan toistaiseksi vauvat eivät ole saaneet minussa aikaan minkäänlaista tarvetta alkaa sössöttämään, tai niin kuin puhetyyliä kirjallisuudessa oivasti kutsutaan, puhumaan babytalk’ia. Sen sijaan karvaiset eläimet ja etenkin eläinvauvat, eritoten kissan ja muiden kissaeläinten pennut saavat minussa välittömästi aikaan seuraavanlaisen reaktion: ”voi pikkupikkumussukka tule tänne mamman tyliin niin mamman tilittää….” siis syliin ja silittää..you know… Jep, tiedän, ollakseni nainen, minussa täytyy olla jotain (henkis)rakenteellisesti poikkeavaa. Muistelen joskus törmänneeni jonkun kaltaiseni olennon blogiin, mutta hänkin väitti, että muutos alkoi tapahtua joskus seitsemännellä kuulla ja siitä eteenpäin vauvat alkoivat tuntumaan söpöiltä otuksilta, ja kaikki vauvoihin liittyvät asiat myös. No. Sitä odotellessa. Ehkäpä hormonit jossain vaiheessa tekevät tehtävänsä minunkin osaltani. Sössöttämisen tarpeen sijaan minussa asustaa kuitenkin ylikorostunut tarve pelastaa kaikki maailman lapset. Tai ainakin pitää heistä mahdollisimman hyvää huolta. Työssäni opettajana yritän olla kaikille yli 200 oppilaalleni yhtä aikaa äiti, isä, sisko ja veli, tai ainakin se luotettava ja välittävä aikuinen, joka monen elämästä puuttuu, vaikka se toisinaan on itselle henkisesti hyvinkin raskasta. Vapaa-ajalla, esimerkiksi kavereiden lapsiperheissä vieraillessani, lapset tuntuvat haistavan jo kauas, että minä olen se, jonka saa raahattua mukaan lattian tasolle leikkimään nukeilla, ajamaan autoilla tai painimaan sillä aikaa kun muut aikuiset istuvat kaikessa rauhassa kahvilla juttelemassa aikuisten asioita. Ja ei. Minä en todellakaan suuresti nauti leikkimisestä, mutta minusta vaan aina tuntuu, että lapset tarvitsevat aikuisen huomiota ja seuraa, ja kun ei kerran kukaan muukaan yleensä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi, niin sitten se olen minä, joka sinne viihdyttäjän rooliin päätyy. Nähtäväksi jää, tuleeko minustakin pikkujampan syntymän jälkeen se ns. normaali nainen, jonka mielestä kuuma on poppa ja lika on hyihyi, ja jonka mielestä pienet vaatteet ovat maailman liikuttavimpia juttuja.
Pieniä ihmisiä. (Kuva lainattu http://www.baby-gear.biz/tag/babies/)

Maailman suloisimpia pikkuolentoja. (Kuvat lainattu http://sillycatpictures.blogspot.com)

2 kommenttia:

  1. Rehellisyyttä :) Ei mutta, samaistun täysin. Pääsin kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka ilman että vauvat herättivät minussa sen kummempia fiiliksiä. Vastasyntyneet olivat ihan suloisia, mutta en oikein jaksanut niistä välittää sen kummemmin. Sen sijaan koiranpennut, voi kyllä! Silloin lässytettiin kuin vähäjärkiset. Vasta kun tyttäreni oikeasti putkahti maailmaan, tajusin sen vauvantuoksun syvimmän olemuksen. En vieläkään välttämättä pidä toisista lapsista, itseasiassa saatan yhä kauppajonossa huokaista syvään jos vieressä venytellään äänijänteitä mutta pikku vauvat kieltämättä ovat aika suloisia nykyään :)

    Kyllä se oma lapsi on se oma lapsi ja saattaa aiheuttaa pientä höperöitymistä sitten joskus ;)

    VastaaPoista
  2. Lohduttava kuulla, että en olekaan ainoa omituinen otus. Ja joo, toivon ja epäilen, että kyllä se pieni h/sössöttäjä löytyy minustakin synnytyksen jälkeen.

    VastaaPoista