31+3 Suojeluvietti

Sitä sanotaan, että oman lapsen syntymästä alkaa loppuelämän kestävä huoli. Ikinä et enää tulee nukkumaan öitäsi huolettomana. Vauvan ollessa pieni valvotaan kuunnellen hengityksen rytmiä ja peläten jokaista muutosta. Lapsen kasvaessa ja lähtiessä liikkeelle alkaa terävien kulmien ja vaarallisten esineiden kammoaminen ja jaloille päästessä vauhti on vaaraksi. Vaikka lapsi kasvaa ja oppii puhumaan, ei vanhemman hätä laannu koskaan. Koulussa ja harrastuksissa voi sattua ja tapahtua kaikenlaista ja iän myötä tahti muuttuu aina vaan hurjemmaksi kun tulee mopot ja bileet ja päihteet ja uudet yövalvomiset lasta kotiin odottaen. Tämänhän me kaikki tiesimme jo varmasti omista vanhemmistamme. Mutta että se huoli alkaakin jo hedelmöittymisestä. Itse olen pitänyt itseäni asioihin suhteellisen rennosti suhtautuvana mother-to-be:nä, kun olen popsinut melkeinpä mitä vaan on mieli tehnyt, treenannut salilla, ja kyllästänyt itseni kynsilakoilla ja hiussuihkeilla ja ties millä megalomaanisen vaarallisella kosmetiikalla aivan entiseen malliin ja harrastanut sitä erästäkin s:llä alkavaa juttua joidenkin varoitteluista huolimatta. Kuitenkin raskauden edetessä huoli on kasvanut koko ajan. Johtuneeko sitten siitä, että viikkojen lisääntyessä tietää masukin alkavan olla yhä enemmän oikea ihminen eikä vain alienin näköinen solurykelmä. Selällä maatessa huolettaa, että meneekö nyt joku elintärkeä verisuoni tukkoon eikä sikiölle riitä tarpeeksi happea ja kyljellä maatessa huolettaa, että onkohan siellä nyt ihminen välissä, eli litistyykö joku raaja tai osio pikkukaveria ihan tykkänään. Autolla ajaessa hirvittää koko ajan, että joku tumpelo rysäyttää perään ja käynnistää synnytyksen ja sadeliukkailla kaduilla pelottaa, että mitäs jos nyt kaadun. Enää ei kykenekään suhtautumaan asioihin täysin rennosti. Välillä kuitenkin pääsee unohtumaan. Toissa viikolla koulussa eräät yläluokan pojat päättivät ottaa pienen painimatsin luokan nurkassa (ja kyllä, tällaistakin tapahtuu..). Minähän siinä sitten mitään ajattelematta rynnistin paikalle ja nappasin pienempää kaveria hupparin niskasta kiinni ja riivin kaverukset eroon toisistaan. Eipä ehtinyt käydä mielessä, että mitä jos pojat toisiaan huitoessaan olisivatkin huitaisseet minua. Tai tarkemmin ottaen mahaani. No eivät onneksi huitaisseet ja paininkin selitettiin olleen enimmäkseen leikkiä. Jälkikäteen tilannetta pohtiessani tajusin kuitenkin alitajuisesti suojelleeni vatsaani, kun poikien ylle kumartuessani pakitin samalla keskivartaloni mahdollisimman taakse ja pysyin matalassa asennossa, josta olisin tarpeen tullen ehtinyt hyvin peruuttaa ja suojata mahani mahdollisilta iskuilta. Tästä se kai siis alkaa. Äidin loputon suojeluvietti.